Adventin aatto.



    Olipas kiva käydä kyläväen mukana myyjäisissä. Tuli tunne ettäs kyllähän täsä kussa antaa ajan kulua, Aika-Raudan matelle etiäpäin, niin miusta voisi tulla yksi näistä kylälaisista? Kun ei vaine se aika loppuisi kesken, ennen kuin se sellainen aika tulisi...
   Tuolla mm. tuli juttusilleni itsensä miulle esitellen, se yksi tään kylän nainen ( onni esitteli - en olisi muistanut häntä ulkonäöltänsä vaikkas kyllä mielessäin kävikin, että käyköhän juurikin hän tuolla kiertelemässä ja olemasa paikalla tuolla? ) joka vuosikas-kaksi sitten lainasi miulla kumikenkkäset täällä kylällä asuen, kun itse humpsahdin kenkine-päivineni meren syvyyksiin kenkkäset nuo haukaten aimo-annoksen sitä kostiaa, kylmää, vettä silloista. Olipas kiva nähdä ja sanaset muutamat vaihtaa.
   Mökkini Pipariset saivat kaikki uudet kodit - mikä sekin oli ihanaa. Saivat kätteni työt nuo kimurantit, ansaittua kehua niin ISOissa mkuin myöskin Muki-mökeissäkin. Samaten kuin itse taikinan tuon koostumus ja maku kun tarjoilin maistiais-Piippareiksi leipomiain pikku-Piippareita heille. Muki-mökkiset olivat todella ihastuksen kohteet, varsinkin pienen väen silmään sattuvaiset. Tosin mm. yksi aika-ihminen otti itselleen niitä kaksi tsipaletta ja kertoi vievänsä ne töihinsä. "Laitan lasisen maljan pöydälle taukohuoneen ja siihen reunallensa sitten nämä -mökkiset piskuiset."
   Yksi ikävä puolikin löytyi. Sattui olemaan jossakin siinä miuta likellä sellainen pöytä josa jollahin oli hajuskeja hivenen liikaa. Jeeru, ettäs se otti miun klyyvariini. Pakotti poskionteloita koko tuon ajan. Oli olo tukala ja tuskainen.
Iloitsin sankkevan paljon sitten kussa pääsin tuolta poies lähtemään ja pääsin ULOS raikkaseen ulko ja tilaan! Vedin muuten henkkevä, oikein imppasin sitä!
   Kotain päästyäin mietin: "Mie niin kuulun tänne." Voi, ettäs oli olo onnellinen, tila tunteellinen, kuin omassa-onkalossa oleilisin - täällä.


    Kirkkotiellä ekana adventtina.



    Kierkkotieni ei pitkä ole. Asustan syrjässä, peltoaukian laidassa, kuten kertonut olemma mie, muttas samalla olemma hyvinkin keskustassa. Pieni, piskuinen, taajama, sen ydin.
   Näimpä mm. tänä pänä päätin tassuillain tassutella, kirkkoon lähimmäiseen. Mikäs tassutellessa pikkuisessa pakkasessa, kuivalla lumella kulkea. Ja millaisissa maisemissa! Eikä paljon kulkijoita, tulijoita vastassa näkyväisia. Ihan ylhäisessä ykseydessä matkaani tuota taittaa sainen.



    Perille pääsytäni, porstuaansa tultuain, huomasin paikalle jo saapuneen muutaman ihmisen; takkinsa naulakkoon jättäneet olivat he.
Sitä vain mietin näyssä tällaisessa, ettäs on se tää suomalainen kansa; kulkee ain mustissansa. Ei siinä paljoa mielikuvitusta väriskaalaan tarvitse laitella kun vain valitsee ain sen tummimman ja liki mustaisen värin. Ei paljoa Pohojalan perukoille "aurinkoinen paista", ei loistettans luo ja suo, kirkkokansalle tällekkään, saati sit yleensä ihmisille tään "pohjoisen, syrjän, kansakunnan".
Kerrompahan silti etten itse ollut ( enkä ole muutoinkaan näin talvisena syvämenä ) mustissani vaan miulla on nyt jo toista talvea sellainen tiilen-punainen, murretun värinen, talvinen takki ylläin.



    Josko lie itse kirkko ulkokuoreltansa on tosi luoltansa työntäväinen ( kuten olen taatusti muistanut jo muutamiakin kertoja pakista ), niin sen kirkkosalipa on todella kaunis! Vaikkas salin tään kumpaisellahin puolella olevaiset seinä/kattolappeet ovat harmajat ja betoniset, niin saliin tähän on saatu lämpöä ja viihtyväisyyttä mm. näillä puisilla puiteilla.
Alttari, saarnastuoli, alttarikaari ja salin penkit ovat kaik puuta lämpimän sävyistä. Ja tosi hienosti, ajatuksella suuniteltuna varmaankin, valaistu mm. penkkirivit nämä tällaiset jotka salissa kulkevat puolelta toiselle. Ei siis ole perinteisen tapaan keskikäytävää sekä kirkonpenkit sitä kahtapuolta. On kirkonpenkit piiit-kät keskellä ja niiden kahtapuolta sitten kulkukäytävät kohti alttaria.
Puhumatikaan tuosta mahtavasta alttaritaulusta! Miten ihanasti on luonto jätetty näkysälle ja alttaritauluksi. I like it!
Eikää sovi toki unhoittaa sitäkään, nottas nää kirkonpenkit eivät ole takalistojemme alla puisina! Näissä kun on podella pahkut pehmukkeet lävitse rivistöjensä! Mikäs näissä on istuissa, saarnaa ja saarnaajaa kuunellessa.... jos vaine itse saarna mielenkiintoinen ja hereillä pitävinen on?



    Odotin, mie odotin niin tätä Hoosianna-virren veisuuta ja sen kuuntelemista kun toiset laulavat tään ( itse en virsiä laula kun piennä sain kuulla, ettäs ei miulla ole lauluääntä - jätä laulaminen niille jotka sen osaavat.... ). muttas minkäs teet: piskuinan paikka ja kunta, vähäsesti väkeä ja viel vähäisempi kirkkoväki, vaikkas nyt olikin esim. rippikurkkoon lähteväinen nuori-kansakin mukana, niin eihän siitä mitään ns. irronnut. Ei raikanut laulu, ei ylistys kuulunut ylös kattorajaan ja sen ylikin. Jäi ponsi, jäi mahti, sanoista ja sävelistä noista (kaikki kunnia kirkkokuorolle ja kanttorille - heistä ääntä lähti kyllä ). Tulipa ikävä entisen paikkakuntani paljon isompaa kirkkoa, isompaa kirkkoväkeä adventtisen päivän tään ja sen mahtavaa, kuuluvaa, ponnekasta Hoosiannaa.
    Kotimatkallain mietteet Mieron tään miettivät, nottas kuin onkaan ihana käppäillä nuin ielleh-järilöih. Se rauha ja seesteisyys mik´ onkaan matkoilla noilla seuranain. Kiirettömyys - kuten yleensäkin täällä ollessa. Voin ja pystyn jo aikas hyvin, vaikkas tään itse sanonkin, vaine olemaan. Kykenen olla vain tässä - läsnä. Ja itseäin läsnä vasiten.

     Pöllä.

     Päätin jo eilennä, ettäs se on sitten juurikin tänä pänä valokuvaus-päivä. "Satoi sit vaikkas akkoja helmat korvissansa", niin mie muuten menen. Onhan se kumma jos en pääse itse täällä ollessain valokuvaamaan?! Hei, haloo!
   Kovin oli pilvinen sää ja tila sekä piskuisesti lunta vihmovainen sää sekä tila kun matkaani läksin.
Onneksein juurikin perille Pöllälle päästyäin, Aurinko Armas kuitenkin päätti näyttäytyä Taivahankannella ja muistuttaa meitä Maan Matosia mataavia, että täällä sitä viellähin ollahan!



    "Lupaus."












    "Omakuva."



     Luulin ettäs merenpohojan dyynin harjanne, muttas taitaakin olla tuollaisen dyynin päällä olevaisen jään railo.



    "Suuri Yksinäinen." nyt kuvattuna tältä kantilta ja meren jään päältä.



    "Lumikenttien kutsu." ( yllä ja alla )






   Pöllännokan rantamaa kera lumidyynien.



    "Keep smile."

    "Herkuttelin" terävöittäin katsontakohtaa:



   Flipan päällys ja sen lumikiteet....



... tuo onkalo-kolo tuolla nietosen poimussa....



... ja itse flipan kuultavuus.



   "Halo."



   "Aallokko."



    "Kermvaahtoa."



    "Sulka."



    "Onkalo-kolo."



    "Vuosiviirut."






    "Kaksin."



    "Kynttilä."






    "Nähty on."



    "Auringonlasku."
Kujalannurkan kohdilta suunilleen Mäntyvaara-tilaa kohti.


    Näin meni päivä tää ja aika ekan adventin samalla. Aika jo ehtooseen kaatuvi.
    Ihanaa kun voinen pitkästä aikaa, jälkeen Piippari-savotan ekojen tiukkojen ( toisen rutistuksen vuottaissa tuossa ns. nurkan takana ), hivenen hellittää. Olla ja kuulostella. Olla ja nautia. Tehdä jotahin muutahin kuin.... niin... kuin mm. Piippareita. Ei tosin; juuri nyt tuossa kuvausreissuin jälkehen tein pisku-piskuisen taikinaisen OMIA Piippareitain varten! Niistä tuleekin miun syödä: vaahterasiirappia ja Muscovado ruokosokeria korvaavina aineksinaan siirapilla ja valkialla sokerilla. Ja teko huomenissa.
   Palataampas kuitenkin päivään tähän veillä...
   Pöllällä tassutellessain nautin kun voin, pystyn, saan, mennä valokuvaamaan. Ei kukaan, ei kenkään, ole kyselemässä perääni tahi pyydä tilille, miksi, mitä, missä, milloin, jne., vaan silloin kun halajan ja kerkiän sekä päätän näin.
Mietin miten ihana se onkaan kun tällaisessa luonnossa saa ihminen kulkia ja nähdä tällaista kauneutta suurta. Sillä suurtahan tää on eittämäti; ei tällaisia jokahisella puolella Tellustamme tätä nävy!
Mik´ onkaan tassutellessa piskuisen luminietoksen lävitse sen juuri ja juuri jo raskaaksi kulkia käydessä. Kyllä se hengityksen päälle otti jo ja sykettä mahtavasti nosti. On sitä jo kuitenkin sen verta jo olemasa päällä tään maan.
Mik´ onkaan kulkiessa juuri ja juuri piskuisessa pakkasen poikasessa. Ei viellä henkevä käy kylmyytensä takia, eikää sitten hikikään kerkiä tulla ko ei oleliian lämmäkän.
Ei saja lunta, ei ripotelyy vettä kostiaa - kaik on/oli hyvin ja kystä kyllä.
    Mikäs on olessa, täällä käyskennellessä, täällä asuessa, ihmisen piskuisen, Mummelin tään.