Hän vanhenee, tuo vanhenee, mie vanhenen, me vanhenemme, mutta silti vaik´ sanotaan et ikä on vaine numeroita, se tuntuu epäreilulta!
Miten sitä automaattisesti vertaakaan itseään toisiin ikäisiinsä ja vanhempiinsa. Saati itseään nuorempiinsa! Ja se se vasta tuntuu pahalta! Se on turmiollista!

   Sitä huomaa oman "katoavaisuutensa".
    Kuinka ilmestyy ryppy sinne, toinen tänne ja ka´ tuonnehin näyttää tulleen sitten viime peiliin vilkaisemisen, ennestään niin "siliään" naamapintaan, aivan uusi "poukama" jonka lahdelmaan voisi vaikka kokanaisen "armadan" ankkuroida.
Huomaat liikkuessasi, tahi ihan vaik paikallasi ollen et jokin kohta ( tahi itseasiassa ihan jokahinen kohta! ) "hivenen" repsottaa. Ovat tulleet "allit" kiikkumaan käsivarsille,"kukohelttaa" heiluvaista on ilmestynyt leuan alle ja jotenkin kummasti se tuo "maan vetovoima" on alkanut vetämään mahanahkaa ulos- sekä alas päin samalla kertaa....
Sitä huomaa et vaik kuin tarkistelet syömistäsi ja kenties hikijumppaat, intopinkeenä kuntoilet ( joita en siis mie itse kylläkään tee ), niin siltikin paino"voima" ei mitenkään vähene vaan sitä tulee massana mukaan kuin kutsumaton kuokkavieras joihinkin kemuihin.
Samalla kun "leveyspiirisi" kasvaa sanoinkuvamattomiinkin pituuksiin, niin samalla sitten pituutesi muutoin taantuu. Ryhtísi painuu kumaraan halusit sitä tahi et. Sentti sentiltä vain huomaat luovuttaneesi aina pätkän itsestäsi jonnehin elämän matkan varrelle ja kadottaneesi sen siinä samalla takaisin saavuttamattomiin.
Käyntisi, askelluksesi, tuo ennen niin reipas, päivä päivältä lyhenee, hidastuu, asettuu aloillensa... On tullut enempi kuin tavaksesi ottaa aikaa mukaan jokaiseen menoon, tuloon ja olemasa oloosi. Kiire menettää merkityksensä, hoppu loppuu huilaamiseen ja juokseminen.... niin enempikin jahkailuun et tekisihän sitä jos jaksaisi, kehtaisi, voisi, kerkeisi, muttas kun on jo se tää elämä sen verta hidasta et ei oikein kerkiä.
   Arkesi on käynyt enempi harmajan väriseksi, jo eletyksi, mitään odottamattomaksi?
   On tullut tavaksi pukeutua mukaviin, väljiin, mahdollisimman helppo-puettaviin vaatteisiin; mukavuus ennen kaikkea, ka kaik mukavuus ennen muuta. Ei saa mistään ahistaa, ei kiristää, muuten meno ja meininki käy ahtahaksi ja henki pihiseväksi. Eikä sillä enää ole niin väliä mitä muut näkevät ( ylläsi ) olevan vaan pääasia on misä näet itsesi olevan sekä viihtyvän.
Ennemmin etsit sen ehtoisen mukavuuden kera kotisi ihanaisen löhöpaikkasi kuin lähdet liituamaan liukkaasti liikenteeseen jonnehin menomestaan. Ennemmin käperyt kerälle lamppusi kelmeän valon lämpöön kuin lähdet kiiruhtamaan jonnehin kehoa ja mieltäsi nostattavaan tapahtumaan. Ennemmin keität ehtoon sumpit itse itsellesi kuin et astut askeleen jonnehin ja seurassa seurapiiriesi sujuvasti supiset uusimmat tapahtumat tään Telluksemme meidän.
Olet siis sankkevan mukavuuden haluinen ja mahdollisimman vähin liikkein: "Mihkäs täsä valmiissa maailmassa enää olisi kiirus?"
Ja josko elämässäsi ei olisi jo täten muutoin tarpeeksi harmautta, niin se tuo Luonto hoitaa sitten siitä lopusta värjäämisestäsi. Olemuksesi, puitteesi, kehosi ja hiuksesikin muuttuvat harmajaksi. Kenellä aikaisemmin, kenellä myöhemmin, muttas harvassa ovat he jotka ilman harmautta hautahan ovat astuneet.

   Näin mie ainakin ajattelen tään kaiken olleen aikoinaan, olevan vähän viel nykyään ja kait vielä tulevaisuudessakin.
Ikävä kyllä. Tai miusta ainakin tuntuu et "ikävä kyllä".
Sitä vielä edelleenkin odotetaan ja oletetaan, että vanhus on harmaja, "harmaja", hidas ja hiljainenkin.
   Onneksi meitä ( luen siis itsenikin osaksi tähän joukkoon mukaan ) "vastarannankiiskejäkin" on olemasa!
Meitä jotka emme "alistu" vanhuuden harmauteeen, emme anna periksi iällemme, emme taivu tahtoon vanhempiemme, emmekä anna nuoremmillekaan vielä tilaa astua paikallemme tälle.
   Vaikka kuin tää olemus tekeekin tenää vanhuuden kourissa, sen sitä/tätä kuristaissa, koukistaissa, levittäissä, harmauttaissa, niin siltikin laitan vielä monessa kohtaan kampaan elämän-tään-mätän hampaille! En alistu, en!
Haluan asua yksin ja omassain - en siirtyä palvelutaloon viel hetikään ( pitis alkaa kuntoilemaan jotta tää kävisi toteen ).
Haluan ajaa autolla niin kauan kuin vain voin ja se sallitaan - en olla toisten kyydittävänä ( silloin en voisi reissata! ) .
Haluan pukeutua kuten haluan - löysiin ja mustiin/"harmaisiin" vaatteisiin.... ( koska häpeän kehoain.... )
Haluan pitää rastani edelleen päässäin ( vaik kaikki eivät näitä ymmärräkkään näin vanhalla!? ).
Haluan "vanheta arvokkaasti" - omien arvojeni mukaan.
Haluan tehdä mitä haluan, haluan päättää omista asioistain, haluan - rakastaa!
   Vaikkakin kaikkeen näihin ja moneen muuhunkin ikä ja vanhuus tuokin omat sävynsä, kuprunsa ja haittansa.