Viime viikolla tapahtui maailman suurin ihme.
   Tai jos alottaisin kuitenkin ihan alusta....
   Perjantaina soitti eräs henkilö ja kyseli tietyistä syistä pitkäaikaistyöttömyydestä - siis minulta. Miulta Vapaaherrattarelta. Eihän miulla mitään sitä vastaan ollut, eikä ole, joten me rupateltiin tovi ensin siin puhelimessa ja sit viel eilennä naamatusten tuolla Maailman Turuilla.
Ihan asianmukainen juttu siitä tulee jahka sen valmiiksi saa hän.
   Perjantaina sattui myös toinen juttu: Homma-paikkani työnantaja soitteli miulle ja kysyi miulta ihan yks-kaks yllättäin että tulisinko mie hänelle töihin taasen ensi kesänä? Ja eikä siin viel kaikki vaan hän kyseli et PALKALLISEKSI työntekijäksi? Kerroin työnantajalle tälle että onneksi istuin jo valmiiksi tuolillain sillä olipas jo niin iso asia ja maailmaani mullistava juttu että olisin muuten tipahtaa tupsahtanut pyllylleni lattialle. "Totta kait tulen.": vastailin. Enhän voinut muutakaan vastata koska ei pieneen-suureen mieleeni mitään muuta vaihtoehtoa voi mahtuakkaan!
Siis ajatella mie töihin ja viel palkalliseen työhön! Vau!
Siitä onkin "hivenen" aikaa kunne mie viimetteeksi olen jostain työstäni palkkaa saanut. Olen kyllä tehnyt kaikenlaisia töitä ja hommia, vaikka minnekkä suuntaan mutten koskaan sitten ns. teinivuosieni jälkeen, ole saanut niistä minkäänlaista palkkaa! Olen saanut mm. palkkiota omaishoitajana tahi sitten olen ollut ihan vain talkoohengellä jotain, jossakin, jollekkin, tekemässä. Tahi mikä pahinta niin sit työkkärin 9e/pv. "palkalla"....
Ei ole ollut siis mitenkään hurraamista. Ei ole päässyt "rahassa rypemään" tahi muutoin pröystäilemään. Ei edes tavan minimipalkkalaisen "kukkarolla käymään". Pennejä ja senttejä on pitänyt koko tämä ikäni venytellä sen mitä parhaimmaksi on nähnyt ja osannut sekä taitanut. Mutta että nyt - palkalliseksi työntekijäksi. Wau, ja vielä kerran: "WAU!"          
   Sitähän alkaa jo "pakosta" unelmoimaan vaikkas mitä... jos saisi vihoin viimein vaikka ostettua itselle kunnollisen ompelukoneen kun tämä nykyinen käy "pyhällä hengellä" silloin kun haluaa tahi on sitten käymäti. Ennemmin menee hermot sitä säädellessä ja rukoillessa et toimisit nyt, kuin et sillä jotahin saisi aikasiksi ihan tosta vaine kuten kunnossa olevalla koneella saisi. Teitty voisin tuonkin käyttää korjattavana muttas... olen jo käyttänyt muutaman kerran ja viime kerralla sit totesivat että siit on tietty osa mennyt rikki. Toimiin minkä toimii ja on sitten kaput. Ja; "siihen ei ole saatavana sitä osaa enää kun koneeni on NIIIIIN vanha". Et tälleensä.
Eli kone olisi ainakin ensimmäisenä hankinta listalla. Sitten... eipäs nyt olekkaan muuta mielessäin. Paitsi että olisi kiva päästä tekemään jokin pieni reissu jonnekkin jos olisi voinut/voisi laitella rahnaa sitä varten edes hivenen jemeliin. Et voisi reissata silleensä ettei tarviis pihistellä näistä päivärahoista ain jos jonnekkin mielini tekisi.
   Vau - vieläkin!

   Eilen kävin häntääni heilauttamassa Kalakukko-city go go:ssa asti. Itse asiassa kävin KYS:llä asti - taasen. Nyt vuorostansa reumapolilla jossa lekuri totesi ettei ole reumaa, ei. Mutta arvaatkaas mitä? Silti kämmenestäni imettiin nestettä ruiskulla poies ja tilalleen laiteltiin kortisonia! Eiks olekkin kivaa? Varoittelin lekuria hänen kerrottuaan että jospa pisteltäs siihen käteen, että vartoo vaine sillä silloin mie varmaan huudan kunnolla. "Että tiedät sitten..." Niinhän hän tuokion kuluttua ultralla tsuumaili ja etti paikkaa mihkä ruiskunsa suunnata, mihkä pistää, ja sitten pistikin. Mie tietty älähin kunnolla. Mites muutenkaan - tällainen piikki kammoinen ja kipuherkkä ihminen?
Joo-o. Nyt on sitten laastari kämmenessäin ja kielto olla kastelemati päivän ajan. Kielto hieromati sitä, mutta sit huomenissa olisi kuuleman jo hyvä jos vaik hieroskelisin sitä pattiani "itseni iloksi". Se pattinen mik siinä on, on kuuleman kysta. Kyselin tietämättömänä ja tottakait asiasta kiinnostuneena kun se näin miulla nyt on ja viel kämmenessäin että mistäs moinen johtuu? Mistä se tulee? Arvatkaas mitä lekuri kertoi? Se tulee kuuleman siitä että tällä kädelläni on tehty töitä! Se tulee paljosta käytöstä, työn tekemisestä. Se on tavallaan siis jonkin sortin rasitusvamma-ko?

   Eilen tuolla Maailman Turuilla liikkuissain treffailin ystäviäni mennen ja tullen sekä perillä ollen. Kiva oli heitä nähdä ja heidän kera rupatella. Vaihtaa pikaisesti kuulumisia puolin ja toisin. Ei siin mitä...
   Nokkani kotia kohden käänettyäin ja ajelessain ehtoon hämyssä kotiain aatokseni nämä hiipivät kaikkea muuta kuin päiväni tapahtumiin.
   Oli eka kerta sitten Majastani Matalaisesta poies muutettuani että mieleni miun tepposen tekevi. Oli nimittäin mielen päällä että nyt sitten KOTIIN. Kotiin, tuonne "puolimatkaan" tätä reissuain. "Kohta, aivan kohta, olen jo perillä." "Käännyn ihan kohta sivutielle ja sit olen jo KOTONA."
Oli jännä tunne ja tilanne näin jälkikäteen ajatellessa moista juttua. Miten sitä näin useamman vuoden jälkeen tulee tuollainen tunne että on kuin olisi palaamassa entisille sijoilleen? Entisiä teitä pitkin kun Maailmalta palajaa.
Ikävä on sinne kotiin.

   Mieleni halaji toisen luokse. "Jos miul valtaa olis niin kuin on mieli..." niin miehän olisi ottanut yhteyttä ja pyytänyt saapumaan luokseni eilen ehtoolla. Oli mieleni niin maissa koko päivän reissuni jälkeen. Oli kauhea kaipuu toisen kainaloon, liki, syliin, vierelle. Kaikkea.
Muttas minkäs teet kun ei ole valtaa... Sitä vaine sit ehtoon kotonain "istua jäkötin" ja podin kauheeta kaipuuta. Puuhailin päiväni ostokset paikoilleen, katselin päivän postit läpi, suunnittelin tään päivän juttujani ( mitä syödä, mitä piirtää, jne. ). Ja podin kaipuuta...