Ihan ensimmäiseksi: täältä tullaan elämä! Silti käperryn kerälle, suljen piikkini sisällein. Istun majassani matalassa, tiipiini lämmössä ja mietin maallista vaellusta tällä Telluksella. Kuin ois kiva olla ja mennä. Rellestää vaik. Mut mites sen teen kun en osaa. Ei sen puoleen ei toisaalta hirveesti tee mielikään... meinaa et yksinäni ei huvita. Toisaaltaan ois ihan kiva jos olis SE tietty siin tahi siis tässä rinnalla ja hänen keraan menisin tahi - sit vaine oltas vain. Olisipa kiva olla öllötellä kahelleen. Viettää ns.koti-iltaa. Takkaan tuohon tuli mahtava: kullan kainalo ja seura. Toisen kainaloon, liki. Mikäs sen kivempaa ois. Mutta ei ole sitä kultasta kultaa, ei murusta murua, ei rakasta rakasta. Ei ketään. Se vähänenkin mitä vois olla - se on tuolla jossain tuulen teillä, kera jonkun... Et silleen ja tälleen. Eipäs nyt mennä taasen sinne päin. Mietitään muuta vain... No, mitäs sitten siis? "Vain elämää" ohjelmaa kattelen täsä toisella silmälläin ja kuuntelen kahdella korvallain. Hyviä ovat laulajat; mikäpä mie olisinkaan kritisoimaan heidän taitojaan näin laulutaidottomana immeisenä. Mutta ihanat ovat maisemat. Silmiä hivelteviä. Näin valokuvausta harrastavana kun niitä kattelen. Joo, hyviä ovat. Kesäinen keli näyttää olevan. Nythän on syksy täällä. Tällä puolella maapalloamme. Kohta jo talvi kolkuttelee oviamme... Mutta hei, sinä lukiani rakas, sinä juuri! Olekko nää huomannut kuis on nyt mahtavat kelit tuolla akkunoihin ulkopuolella? Mie ainaskii olen huomannut. Tänään kävin kreippailemassa ulkona. Tässä menikin kesän-piikissä tovi etten käynyt lenkillä mut nyt sit tällä viikolla yrittelen verestää uudelleen moista hommelia. Tosin vain viitisen kilsaa tänään. Mutta alotellaan hissun kissun tää nyt - uudelleen. Voi jospa mie tästä saisin tään taasen kehiin itellein. Toivon tosiaan. Mut ka kumma kun tuntuu et tässäkin pitäs olla jokin merkitys et miksi tätä teen. Tuntuu vaine et miksi vain itteni takia? MUTTA sehän pitäs olla kreippailussa se pääasia eikä mikään muu! Mie ITE siis. Pääasiassa. Oishan se kiva kun olis kirittäjä tai ees se toinen jolle "kehua" ja jonka kaa vertailla mitä on saanut aikaseksi tällä saralla... mut se tästäkin näköjään... Sitten? Kuis kulkee? Hirmu on ikävä. Ja näyttää kasvavan vain kun ain ehtooseen päivä kääntyy. On "typerä" olo. On sellanen kaikokaipuu. Halluisin olla muualla, olla toisen kaa... Voi hitto! Pitäs kehitellä jotain muuta kuin tätä. Mitähän täs kehittelis? Aivoillani ajattelisin? Tolla Paula-Jotain... sillä on ihanan siniset hiukset tään illan ohjelmassa. Voi kumpa miekin uskaltasin noin repästä. Olisin rohkeempi. Ihan joka kantilla. Tavallaan mie oonkin ollunna. Tahi siis olen luullut tähän asti et olen rohkee. Mutta nyt tällä viikolla henkilökohtasella saralla hokasin että toisinhan tääkin asia on. Mie olen pohjimmiltani tosi arka, tosi saamaton. Olen pelkuri. En uskalla sittenkää ottaa Härkää sarvistansa kiinni! Olisi pitänyt kysyä suoraan yksi kysymys... sen sijaan jänistin. Pistin pääni pensaaseen, piikkini sisälleni. En enää ollutkaan "se ensimmäinen", se suuna-päänä päin seiniä menevä ihminen. Häpiän suoraan sanottuna itteeni. Ja vaikeroin itsesäälissäin että en saakkaan ittellein tärkeetä asiaa ojennukseen - vaik toisin väitin. Että tällänen "valehtelija" mie... Tosin ostinhan mie ne punaset kengät! Hyvä mie! Ja viel sekin että nyt mie oon pruukannut pitää niitä AINA jaloissain kun astun tosta ovestain ulos asioille lähteissäin. Siis immeisten ilmoillen mennessäin! Ajatteles sitä! Siihen tää rohkeus sit jääkin... Voi, kuule joku kummajainen siellä jossain - mie olen täällä. (Olen vieläkin. Mie. Täällä...)