Talo on tyhjennyt. Maja Mahtavainen majoittunut kuosilleen. Kotini, tämä pieni linnani, jäänyt yksin vain miulle.
   Että sain tämän "asettunaan" tähän kuntoon viimeisenkin Pesiäis vierahan lähdettyä, raikkasin lelut lattioilta, asettelin pelit, kirjaset ja kynät paikoillensa. Imuroin. Huokasin - luin toissa päivänä aloittamani kirjan loppuun. Ihan tarkoituksella. Ajatuksella että nyt otan ja vejän ihan tietoisesti lonkkaa, huokasen, nautin ja hellin itteeni. Vaikkas koko päivän tään - kuhan vietän sen tekemäti "mitään". Ainut kriteeri oli että "juutun" paikalleni, en liiku, en liikahda. Olla öllöttelen vaine. Ajattelemati mitään syntyjä syviä, pohtimata mitään piukkoja pulmia tahi ratkomattomia ristiriitoja...

   Pohdin että näin juhlapyhien tullessa... Tai lähdetääs kuitenkin siitä että... ENNEN kun olimme kahden niin puolisoni oli se joka ei tykännyt mistään juhlapyhistä tms.. Ain hän pasmatti että mokomia pitääkin olla olemassa. "Ei niitä tarviis olla ollenkaan." "Minä en ole ollenkaan juhlapyhien mieleinen." Samaan aikaan mie ain vuotin niitä. Iloitsin siitä että silloin ain sukumme ja ennen kaikkea perheeni maailmalle jo lentäneiden muoskieni kera, kokoontuu kasaan! Ollaan yhdessä! Yssin ei tarvii olla. ( Vaikka niin kahden oltiinkin - tahi viel kotona olevien muoskien kera. ) On puhetta, tekemistä ( leipomista, "kutsujen" järkkäämkistä ), vilskettä ja vipinää. On hälinää. Ja tietty sen ihmispaljouden jälkeen autuaallinen hiljaisuus ja omarauha!
Mietin kummissani että mitenkä voi olla ihminen sellainen ettei tykkää juhlapyhistä, kokoontumisista, suvun tahi perheen kokoontumisista? Miten hänestä oli tullut sellainen? Miksi niin? Miten voi olla ihminen joka on nuin muuten paljon sosiaallisempi ihminen kuin mie, voi sit olla sellainen että ei tykkää?
Aikain tätä murehdittuani jokahisen juhlapyhän alla hän ain vastsi et heidän suku nyt vain on sellainen - ei sukurakas. Hän ei ole oppinut pienestä pittäin että oltas liki, tekemisissä, yms..
Mutta niin vaine hänkin ajan kuluessa, vuosien karttuessa sukuni ja perheeni kera, oppi tykkäämään näistä kemuista ja kokoontumisistaHänen sanoin; "Jos joku teistä menee mökille - siellä on kohta joku toinen suvusta, sitten juoku muukin ja kohta jo koko suku..."
   Nyt kun jäin yssin... kun toinen lähti Autuammille Kalastusmaille... olen pitänyt mielestäni juhlapyhistä ihan entiseen tapaan. Iloinnut niistä. Iloinnut että kukin on tullut milloin minnekkin kun kokoontumisiamme on suuniteltu ja sit toteutettu: synttärit, valmistujaiset, ristijäiset, juhannuskokko, äitienpäivä, Pesiäinen tms..
Kunne nyt tässä Pesiäisen alla tajusin että eihän se olekkaan näin - enää. Ei ihan kokonaan.
Mietin nimittäin aivoissain että se sitten tulee piiiiit-kä juhla taasen... Ja kuten on yleensä yssin asujalla niin miekinhän sitä jään yssin. Kotiin ja - yssin. Sekin kokoontuminen mitä meinattiin tyttärein tykö perinteiseen Pesiäis-kokoontumisemme tapaan sukumme kesken ja hänen tyttärensä synttäreitä siin samalla juhlien, peruuntuessa sit sairastelujen takia... ni sekin sit peruuntui. Eli ei mitään, ei ketään. Tältäkö se tuntuu toisista yksinäisistä kun ei ole perhettä ympärillä? Kun jää yksin, unohtuu. "Mitenkähän he tuntevat sen?" "Mitkä ovat tasan tarkaan tuntemuksensa sisimmissään heillä?" "Mitä tuskaa, kaupuuta, kipua, itsesääliä?" "Mitä, mitä?"
   Tosin tiesinhän mie ettäs yksi tyttäristäni oli tulossa kaverinsa kera tyköni yhdeksi yönseuduksi - ja toinen myös seuraavaksi yönseuduksi - mutta silti... tunsin kuin yksin olisin jäänyt. Ei sitä KOKO sukua ympärillä. Ei hälinää, ei mesomista, eikä isoja määriä mitään ru´uan tahi leivonnaisten tekoa. "Vain" muutama aikuinen vuorollansa kylässä tykönäin. Sehän on kuin yssin olisi...

   Mutta sainkin tuta aivan toisen moista sittenkin. Kaikista näistä kaipuistain, ajatuksistain ja tuumailusitain huolimati. Sillä se että olin näistä juhlapyhistä ensimmäisen yön yssin ( eli yhden päivän noin niin kuin kokonaisuudessaan ) ei tarkoittanutkaan että sitä olisin sit kokonansa - kaik seuraavatkin: tuli tytär kaverinsa kera. Jee! Oli puhetta, oli tekemistä - jopa leipomista... ( Puolukkajuustokakku n. á la mie. )

2016.3.26.%20Puolukkatuorejuustokakku%20

Ja sitten seuraavana päivänä tuli toinen tytär ja mukelonsa myös. Ah sitä vilskettä ja tekemistä. Ei aikaa ajatella mitä tekisin vai jätänkö tekemäti?

   Mutta se mikä "hassua" niin kerrompa tarinan tästä ajasta:
   Tämä erilainen tyttäreni ( 24/7 ) oli tulossa ensin sinne sukumme kokoontumiseen mukaan ja näin hän olikin "valmentautunut" mielessään että sit siellä on sukua, on ääniä, on ihmisiä. Jotka ovat näin hänen laiselleen henkilölle kauhistus silloin tällöin. Kummasti se vain hänkin tahtoo olla mieluummin omissa oloissaan, rauhassa, eikä hälinässä ja vilskeessä. Vaikkas nyt itse haluaakin aina näin sukumme kokoontumisiin tullakkin mukaan. Muttas liika on liikaa hänellekkin: hän etsiintyy aina jonnekkin himpun syrjempään seurueemme keskiöstä ja kuuntelee sieltä yksinäisyytensä rauhasta meitä muita - mutta on mukana... sieltä omalta paikaltaan.
   Kun tämä kokoontuminen nyt sit peruuntui ja tietoa sai hän että tuleekin ( suostumuksellaan tietty ) sit "vain" miun tykö, enkä muista kerroinko että hänen isosiskonsa on tulopäivänään himpun yhtä aikaa tykönäin, vahi en, niin tein siinä varmaankin "töpingin".  Ajattelin varmaan että eihän se voisi häntä häiritä; yksi/kaksi aikaimmeistä jotka juttelevat - eivät melua. Joten en osannut olla siitä huolissain yhtään. Ja kun sitten kävikin vielä niin että tuli myös toinen isosiskonsa mukeloidensa kera kylään jättäin siinä vaiheessa perheen isän kotiinsa joka ainuuna oli enää "kipeidenkirjoissa" kiinni ( ja jonka sairastumisen vuoronsa takia kokoontuminen peruttiin ), niin en osanutkaan varautua tähän suhteessa erilaiseen tyttäreeni. Itselleni se kun oli vaine luonnollinen juttu. Kuten mikä tahaansa sukumme kokoontuminen, mikä tahaansa perheeni kokoontuminen. Aika ja paikka jossa on useampi immeinen samalla hetkellä. Paikka ja tapahtuma jollaiseen tyttärenikin on ennenkin tullut mukaan sen kummempia mutkia. Onneksi kuitenkin tajusin mainita tästä tulleesta muutoksesta hänelle siinä vaiheessa kun hän kyydillänsä kaarsi pihaani, kun hän kyydistänsä nousi ulos tullakseen luokseni. Kerroin että kuule, tuvassani on nyt sitten väkeä; "Elä säikähdä, kun menet sisälle."
Mutta luulin taasen näin "tyhmänä", luottain entisiin kokemuksiimme, että kyl se menee kuitenkin hyvin. Kaik on hyvin. Ei murhetta ollenkaan moisesta muutoksesta - hänelle.
   Kunne oltiin pirttiin sisälle asteltu ja tovi siinä toisten seurassa oltu niin tämä erilainen tyttäreni kerkesikin jo siin muutaman kerran kopata kapsäkkinsä kouraansa ja kertoa näin että hän kyl tästä joutas jo kotiansa kohe! Se tuli aivan uutena reaktiona häneltä. Onnessain olin ( ja olen edelleen ) että hän osasi näin ilmaista mielipiteensä. Ja samalla ymmärsin että hän ei ollut ollenkaan osanut varautua tähän väen paljouteen ( vaikkas meitä olikin kasassa vain muutamia perheestämme ) KUN siitä ei oltu tavalliseen tapaan kerrottu hänelle ja juteltu jo ennen kuin hän kotoansa sekaamme lähti. Hänellä varmaan oli aatoksissaan että hän tulee VAIN äidin tykö. ME kaksistaan ollaan kotonani - ei muita. Ja sit kun täällä olikin näin monta kasassa niin onhan se luonnollista että pettymyshän se on ja tavallaan järkytyskin: se rauha ja hiljaisuus jota täällä tavallaan on kahden kesken ollen, olikin tipo-tiessään, haihtunut jonnehin tavoittamattomiin! Voin samaistua hänen tunnetilaansa ihan hyvin.
   Onneksein tiesin että kohta hänellä helpottaa ( enkä alkanut "pankioimaan" sen kummemmin hänen reaktiostaan ): ensin lähtee poies toinen muskain ja sit toinen kera tyttäriensä. Sitten ollaankin vain me kaksi ja "rauha maassa". Sitten helpottaa hänellä. Näinhän se tapahtuikin; "Väki väheni, pidot parani.". Ja me kahestaan "päästiin" "kupeksimaan" se loppupäivä, ( ja tääkin päivä ). Ihan ens´teks vierähti tuolla takatontillain pari tunteroista hommiessamme siellä kumpainenkin omiamme: mie hajottelin ja levittelin tonttini loppuja lumia ja jäitä pitkin pituuksiaan, ja hän teki omia lumitöitään.

2016.3.27.%20Lumien%20sulattelua%20%281%

Näin tasaantui tilanteet ja tunteet kumpaisenkin meistä. Näin päästiin kumpainenkin "tilanteen herraksi" ja omaan rauhaamme - vaik kuin pidämmekin väenkin paljoudesta...
  
   Mutta, mutta... tästä melskeestä huolimata joka nyt tuli sit miullei loppuin lopuksi IHANANA yllätyksenä, olen mie nyt näin tään viimoisenkin vierahani kotiansa lähdettyään, hyvin, HYVIN, hyvilläni siitä että tämä kotini, tämä Majani Mahtavainen, Humisevaharjuni, on YSSIN miun! ( Oiskoo me tyttärein kera jostain samaan tultu - jotenkin saman sukuisia? ) Vaikkas nyt PIDÄNKIN todella paljon siitä että on väkeä tienoollani, on perheeni ympärilläni, on sukua seuranani. Vaikkas tykkäänkin siitä tohinasta, vilskeestä ja vilinästä niin - ah, tätä autuutta kun pääsen yssiksein olemaan!
   Tiedän tosin että taasen aikasa kun tätäkin oloa ja tilaa "poden" niin sit sitä alankin jo taasen  kaipaamaan seuraa...