Tässä mietin, ajattelen... asiaa moista, onnenkantamoista... Mitä tää on?

   Tiedän että hakkaan päätäni seinään. Syytän tästä vain itteeni vaikka Joku sanoikin että `on meitä tässä kaksi...´  Mutta oletkos ajatellut että meitä on tässä neljä: me, hän ja Jumala. Aikamoinen yhtälö - sanoisinko! Jotain on liikaa. Mitä? Minä?

Tuumin että miksi näin? Mitä Hän haluaa tällä sanoa? Miksi näin pitää käydä? Tietty: "Tämän ymmärrämme sitten joskus myöhemmin." Tiedän sen! Mutta näin ihmisenä kun on malttamaton niin haluaisi sen tietää jo nyt! Kun ei vain tajuntaani mene miksi? Mitä tästä voi oppia? Mitä hyvää tästä voi seurata? Vai onko tarkoitus että se onkin pahaa mitä tämä tuokin tullessansa? ("Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti.")

Jääkö tästä miulle (vai kenelle) "kauha soppaa hämmentävän käteen"? Onko tämä vain jokin elämänoppi? Koulitaanko tällä minua johkin? Vai vain parkitaan pintaani? Onko kenties tarkoitus näyttää että tällaistakin onnea olisi... mutta ei sinulle Lissiseni?  Tai onko tarkoitus "avittaa" tällä miuta jonkin "vaikeamman" yli? Minkä? Peittääkö tämä jotain miulta näkyvistä? Jotain jota en voi kasvotusten kohdata mutta näin pääsen "sujuvasti" sen yli? Vai vain "peittelen" itse sitä... jätän vaikeasti kohdattavan, vaikeaksi toteamani asian, tämän alle, tämän varjoon? Mitä se sellainen voisi olla?

Yksinäisyyskö? No, sanoisin kyllä että ei varmaan. En ainakaan myönnä sitä. Jeeru! Olenhan tässä jo jonkin aikaa tehnyt tätä taivaltani elontiellä, maan päällä, yksikseni. Vai enkö? Eikö tämä olekkaan yksin oloa? Mitäs sitten?

Eron tuskaako? Eron ja eron - tuskaa! Haa, sanon minä. Ei sitä ainakaan! En ole eronnut! Puolisoni kuoli kohta jo 10kuukautta sitten. (Anteeksi jos loukkaan jotain henkilöä tällä kirjoitus muodollani käyttäessäni sanaa `jo´ mutta en tätä osaa hyvemminkään ilmaista. Tämäkin kun on todellisuutta... aikaa siitäkin on kulunut JO tietty määrä.) Olen surrut hänen poismenoaan. Surrut enempi ja vähempi. Tuskani haipuu pikku hiljaa. Se jää muistoksi, kaipaukseki. Onnekseni hyväksi sellaiseksi. Tyttären kera juteltiin juuri kuinka oli hyvä ettemme katsoneet häntä arkussansa ennen hautausta: jäi ihana, hyvä, eläväinen mielikuva hänestä mieleemme. Kaunis muisto (ja ne monet muut elämänsä aikaiset muistot) jota kantaa mukanamme... Joten en sanoisi että tämä olisi nyt mitään eron tuskaakaan.

Mitäs sitten? Onko tarkoitus toiselle puolelle näyttää, todeta jotain? Tyyliin esim. että kestääkö sillä puolella rahkeet? Kestääkö solmittu side? Vai kaataako sen "yksi sopan hämmentäjä"?  Näihin kysymyksiin on miun henkilökohtaisesti vaikea vastata. En osaa sanoa mitään. Olen varmaankin sen varran puolueellinen vastaaja nuihin kysymyksiin että on viisainta kun en sano mitään. Vastatkoon toinen puoli - jos osaa.

Sen vaine sanon puolueellisena totejana että olen kuullut vanhemmilta ja viisaammilta aikoinani jotta: "Jos kuorma heiluu niin se ei ole vakaa alkujaankaan."  Tosin sanon heti samaan hengenvetoon että TOIVON ettet sinä Joku nyt pysähdy tähän sanontaan. Älä juutu siihen kiinni! Pyydän. Sillä haluan tästä sanonnastakin huolimati itsellenikin mahdollisuuden - annathan sen miulle?

 

   Terveisin (Havukka-ahon) Kumpulan ajattelija, Lissi.