... koivellain tällä asianomaisella taasen äskennä tuolla kyläsen tään raittia ristiin ja rastiin, sitä kerkiää siin ajassa vaikkas mitä pohtia. Vaikkas...
 
   Noin tunteroisen ( ylle - alla ) kerrallansa käppäilen. En pidä kiirusta - mihkäs miulla "valmiissa maailmassa kiirusta" olisi? Vasiten kun näin ns. neljällä jalalla käppäilen. Aikaa on taivastella vaik´  kuin. Tosin en mie aloillein asetu, en. Ain vaine matkaanoi jatkan ja taitan. Paikasta toisehen.
Iellehen se on mittana näköjään ylle-alle sen nelisen kilo ja metriä minkä jaksan "tikuttaa" nuihin kepakoihin kera. Joko kädet tahi lonkat/polvet sen rajoittavat. Tänään sitten tuo itse jalkateräinen; se ei ole nyt tänä pänä oikein yhteistyö haluinen, ei sit ollenkaan. Tuleekin täsä mietittyä et mitä mie olen nyt sille tehnä, tahi jättänyt tekemäti, kun se nuin nyt vihoittelee?  Koskee, jyytää, ja oikeestaan himpun ihan aristaakin astella! Olenko kenties liikaa käytellyt ja käpytellyt sillä?
   Tuon tunteroisen aikana tosiaankin sen nelisen kilo ja metriä ieleh- järilöih.
Ja kun mietin aikoaisia aikoja mennehiä niin se oli reippaalla kävelyllä sen kilo ja metri per noin 10 minuuttia. Eli tunnissa vähintään tuon noin kuusi kilometriä - laskinko oikein?
Pakostakin tulee funtsittua et olenko ollut ammoisina aikoina hidas tassuttelija VAHI onkoo sittenkin nytten vauhti liian nopea suhteessa tassuin olo ja tilaan tään hetkiseen? Mitä sen pitäisi nytten olla ihan ns. oikeesti? Mikä olisi "vauhtihirmulle" sallittua? Vahi senkö mukaan kuin olo ja tila periksi antavi?
   No, onneksi tuota ei tarvihhe pitkään enää ajatella ja pohtia kun täsä viikkosen sisällä pitäisi olla ns. loppu-litviikin aika ja paikka koivellain tällä. Silloin näkee mitä se on "syönyt" sisällensä, millainen siitä on tullut? Ja samalla tein sitten saanen kuulla et mitä sille tehdään vastaisuudessa vahi onkoo kaik nyt sitten ohitse; tää oli täsä ja painu elämään takaisin. "Olet vapaa!"
Vai onkoo sitten-kin tarvista saikulle pidemmälle! Entäs jos siellä ei olekkaan kaikki kohillaan ja kunnossa?! ( Vasiten ko nuin nyt vihoittelee....)

   Se mitä vuotan ko "kuuta nousevaa" on se et pääsisin ajamaan! En tarvihteis enää olla toisten armoilla. En tarviis vaivata toisia ja pyydellä kyydityksiä erinäisiin paikkoihin.
Voisin käydä vaikkas ruokakaupassa ilman toisten apua. Puhumatikaan et...
... pääsisin matkaa taittamaan.... Jeeru, et tekisi mielein miun sinne reissaden päälle....!

   273930733_624729695280124_24993923044910

    Tosin ennenkuin mie minnehään, mihkään, jne., niin ensin olisi sit saatava tää Hepo Hopia poies tuolta, tällaisen valkian, vällyin välistä!
Vaik´ kuin hää välleen saneleekin tuosta peitostansa ja peitollensa tuolle:
"Olen kuin vanha talo;
jos lakkaat lämmittämästä minua,
rapistun."   ( Risto Rasa ), niin siltikin - siltikin mie niin halajaisin tuon vällynsä poies yltänsä.
   Kyselinkin yhdellä nettisaitilla et olisiko sieltä saatavailla ystävämmällisiä hemmoja ja/tai hahmoja talkoohengessä hommiin moisiin, jotta eroon moisesta kuorotuksesta pääsisimme? Viimeisenä vaihtoehtona on sit tuo oma jälki ja polveni miun, joka on luvannut toimeen ryhtyä kunne tälle levelille ehättäytyvät - onneksi.
Onpahan sit ainaskin takuu siitä et joskus.... kun.... jos... lumet vähiin saamma ja jos... kun... Hepo viel suostuvi Ystävyys, Yhteistyö ja Avunanto -soppariin mukaan lähtien kehräten käyntiin... pääsen liikenteeseen.
Tosin eihän se takuu ole et se tuosta vaine onnavi, ei. Onhan tuosta kulunut sitten jo ainaskin se puolitoista kuukautta kun koskemati on ollut moinen rakkine! Tiedä vaikka - no, vaikkas akkunsa vanhaksi käynyt olisi; ei virtaskaa, ei "jengoja"?

    Tervehtymisen puolesta kyl puhuu se et juurikin eilennä ( vahi olisiko täs se syy nyt tähän olevaiseen olo ja tilaan koiven tään? ) sainen EKA kerran sit leikkauksen jälkeen mentyä ihan oikeesti molemmille jaloilleni POLVILLENI yhtäaikaa!
Wau! Ette muuten uso, Armaat Lukijain miun, kuin oli voitokas, iloinen, merkityksellinen, voimauttava, hetki tuo tuollainen!?
Se ettäs ihminen toimii sittenkin, se ettäs kroppa toimii sittenkin, se ettäs mie kykenen, voin, osaan! Wau!
   Tuo/tääkin on ollut koko ajan sellainen "Mörkö" mielessäin kun se ei ole viellä tähän asti onnannut olleskana. Eikä vasiten, tahi edes, kenkänen tää jalassain ollen. Ei sitten milläskänä. Ei vaine ole jalkateräin tuo periksi antanut, ja väkistehhän sitä ei saanen tehdä?
Ajatukset ovat laukanneet monen moiset täänkin tiimoilta. "Enkö enää konsa vone polvilleni laskeutua?" "Ainako pitää olla vain toisen polven varassa?" "Tätäkö tää nyt sitten on ja tulee olemaan?"
   Kunne sitten tosiaan eilennä suihkussa ollessain, löylyin lämmän jälkeen, sainen huomata, ettäs nyt muuten sit menhään! Nyt taipuu vaan ei taitu. "Nyt onnavi, nyt tuntuu hyvältä - tästä näin... tuostahan se menee, kuten ennenkin." "Ensin näin, sitten nuin - päin ja sitten tähän." "Hei, mie tein SEN!"
   Ei sitä uskoisi, tahi ei siis voine ajatelle tahi kuvitellakkaan, kuin sitä ihminen onkaan kehonsa vanki näin kun jokin osanen, nuinkin pieni osanen, rempataan? Mitä kaikkea se tuokaan tullessansa, mitä kaikkea se rajoittaa? Ei ennen kuin sen kokia saapi - itse kukin. Ja sanon et "itse kukin" sillä, ettäs...

   ... Sehän on vaine ajan kymysys meitillä kaikilla et kuka kulloinkin, kuka mitenkin, kuka miksikin, aikanansa sitten jonkin rajoitteen elämässänsä tulee kokemaan.
Ei varmasti ole ihmistä joka eläisi pitempään ja aivan terveenä jaloiltansa lähtisi? En uskokkaan sitä. AINA tulee olemaan jokahisella meillä, ettäs se kenkä ikää ikuista iellehen elää saane, niin hän myöskin erinäisiä kommelluksia, estoja, kipuja, vaivoja, rajoitteita, kokea saa.
Toista ovat ihmiset jotka jo nuorna lähtevät; he voivat onnata siten ettei näitä tällaisia kokea tarvii, saa. Tosin he sitten monesti jonkun sairauden, onnettomuuden, tms. takia lähtevät "ennen aikaisesti" jotenka eikös sit hekin jonkin "esteen" kokea saa?

   No, niin tahi näin päin, muttas sitä miettinyt olemma tuolla stallatessain et nyt jällevän sitä saanen miekin kokea jo näin pikkaisen ( kuten mm. viime keväänäkin käteni käyttämättömyyden osalta ko silloin se operoitiin ) mitä miuta vanhemmat ihmiset saavat käydä lävitse erinäisin rajoittein. ( Näistä olenkin jo aikaisemminkin pakissut. )
   Kaik´ kadut ( edelleen ) ylitän toooo-si hitaasti. AINA pitä katsoa et ensin menevät, päästän menemään, kaiken muun "poikkeavan", risteävän, liikenteen sujuvan sukkelaisen ja siten vasta menen mie "etanainen" hidas, omalla ajallain. Kuten vanhus ikään.
   Jokahisen pikkaisenkaan kiiltaväisen, liukkaahan, paikan astelen askel kerrallansa ja toooo-si varovasti.
   Etukäteen mietin mistä reittini nuo kuljen? Missä olisi varmemmin näin lumiseen aikaan jalkakäytävät tahi sitten tiet nuo autojen pientareitansa myöten ( koska joka kohassa ei täällä ole jalkakäytäviä! )  aurattu siten ettei tassuni "hörppäisi" lunta "kitusiinsa" ja kastuisi sukka villainen jalassain? Ja missä hiekoitettu alustansa olisi joten ei olisi liukastus vaaraa?
   Misä vähiten esteenä toisille olisin ja siltikin itse ulos pääsisin? Misäs sit vähiten silmä ja tikkuna olisin....? Sekään kun ei tunnu kivalta: käppäillä kepakoihin kera ja sit "kaik´  kassovat" menoain tuota...
   Jokahinen porras, rappu, tms. askel kerrallansa, rappunen kerrallansa - "vanha" Mummeli oon.
   Kepakoihin kera jokahinen kerta kun menen jonnahin sisälle ( kauppoihin, arvauskeskukseen, tms. paikkaan ) pitää ensin asettua aloilleen ulko-oven eteen, sinne sisäpuolelle. Piikit poies tassuistansa, lumet nuo niihin tarttuneet varistella mahdollisimman hyvin poies, jotten sit niihin kera liukastele kunne niillä siel sisällä tassuttelen.
Joo - ilman kepakoita sisällä kuljen kyllä jo, MUTTEN nuin heti sisälle jonnehin mentyäin, sillä tassuin alla, tassussain nuissa kiini ja kenkäsessäin myös toisen jalkain, on LUNTA! Kauhia jos silloin slaakin vetäisin vain niiden kahden varassa kukiessain! "Varmuudessa vara parempi": neljä oletettavasti hyvin kopisteltua "koipea" on paree kuin vain kaksi sellaista "puol´ luomaista".
Sama sitten ulos mennessäin; asetus ovelle, kepakoihin piikit paikoilleen, jne.
Eittämäti tulee aikas "vanha" olo ja tila....