Ei sitten itkuilta tullunna tänä pänäkään ( aamusella ) loppua vaik kuin vuotin et näin vihdoinkin vähälle aikaa tapahtuisi.

    Näin siksi ettäs sain täsä "käsiini" 24/7 -tyttärein valokuvia hänen syssyiseltä reissultaan Maailman Ääriin jonka hän pystyi toteuttamaan yhden asuin-ystävänsä ja muutamien ohjaajiensa kera koska sai sitä ennen alku vuoden aikana stipendinä ISOn lottovoiton.
Näitä hänen reissunsa aikaisia valokuvia sitten katsellessain tajusin mie ettäs elämä saattaa ( ehken ) sittenkin kantaa?
Tajusin sen että tämäkin nuoreni, tämäkin jälkeläiseni, tämäkin muoskain miun rakas, on jo saavuttanut aikuisuutensa. Toki tiedänhän mie minkä ikäinen hän on vuosi vuoden jälkehen muttas kun sen niin kuin HERÄÄ huomaamaan että hei, hänkin on jo ns. "vanha", niin se pistää näin äitinä ajattelemaan asiaa tätä tarkempaan. Ehken jopa toisista näkökulmista kun on kyse nimenomaan erityisestä ihmisestä joka on käytännössä monessakin mielessä, moneltakin kantilta kahtoin, viellä aivan pienen lapsen tasolla. Näinpä sitten kun sen tajuaa ( aika ajoin ) että hänkin sitä vanhenee aivan kuten kuka muukin tahansa näistä muoskistain miun, niin sitä havahtuu toin teolla ettäs hei, hänkin muuten vanhenee, "aikuistuu".
Mietin että elämä, ja tarkoitan siis HÄNEN elämänsä, voi ( ehken ) sittenkin onnistua. Että hänkin voi ( kenties ) pärjätä tällä Telluksella ihan hyvin meidän toisten Maan Matosten joukossamme. MUTTA ja JOS vain ( ja nää ovatkin sitten todellakin ISOja sanoja ja vaativia sanoja täsä asiassa! ) me kaikki muuta NÄEMME hänet. Me kaikki muut "kannattelemme", tuemme, avustamme, katsomme peräänsä, neuvomme, opastamme, pidämme huolta, jne. hänestä. Sitten vasta hänen elämänsä onnaa.
Kuvista, ja erityisesti yhdestä niistä, näin jälleen kerran et kuin onkaan KAUNIS hän! Olen tietty puolueellinen näin sanoja sillä olenhan hänen äitinsä mutta siltikin uskallan väittää että on vaine poikkeuksellisen kaunis ihminen näin erityiseksi ihmiseksi. Yssi kaunis näiden kaikkien erityisten ihmisten joukossa, yssi kaunis muiden kauniiden erityisten ihmisten joukossa. ( Tosin siitä voi olla haittaakin... etenkin kun on kyse erityisestä ihmisestä... mutta siihenpä en nyt sen kummemmin puutu täsä, nyt ja näin. ) 
   En mitenkään, en varmana, kyennyt näitäkään aatoksiain tänä pänä mielessäin käsittelemään ilman itkua yhtä, kahta ja kolmattakin. On se vaine sen verta "arka" kohta tää tällaisen erityisen ihmisen oleminen elämässäin, lapsenain. Se on aina vain yhtä koskettavaa.
Ja vaik kuin sitä tajuaa ja ynmärtävi että hänkin tosiaan kasvaa, aikuistuu ja aikanaan myöskin vanhenee vanhukseksi ( jota kait mie en sit aikanaan näekkään sillä todennäköisesti "poistun" ajallisesta ajastamme ennen häntä ) niin siltikin sitä aina ajattelee että hän on miun "pieni". Kuten kaikki muoskain miun, tietenkin; "Lapsi on lapsi niin kauan kunne äiti haudassa on - ja senkin jälkeen...".
Mutta siltikin, siltikin, erityisellä ihmisellä on jotenkin erilainen paikka äitin syvämessä?


   "Onni onnettomuudessa..." kuitenkin että kun oikein tsemppaan ittesäin, kun hivenen "jututan" itseäin, niin voin tästäkin mennehen ajan aallokon pohojasta ( taasen? ) pinnalle päästä. Kun hivenen "lakia lukasen", ja totuuksia mieleeni taon, niin järkein onneksi viellä pelaa ja mielein tasoittuvi. Alkaa kausi seesteinen, saapuvi tyven. Niin tänäänkin.
  
   Mietin että on se varmahan Mummerokin tää, monen muun ihmisen "kuvatuksen" ohella saanut "oppia iän kera" sillä...
   Huomasimma tänä pänä ettäs olen kait tuota hivenen oppinut ottamaa elämääni lunkimmin kun sen olen päättänyt näköjään sittemmin ( puolisoin poies menon jälkehen ) ottaa oppiaineekseni. Ni-in, ihan oppiaineheksi saapi sanoa sillä ei tätä tällaista näköjään tällainen "Durasell-rokotteella" rokotettu opi muutoin kuin väkisin opettelemalla. Ei käskemällä, ei käskyttämällä - vain ja ainoastaan silloin jos isse päättävi tällaista oppia. Silloin se oppi perille kantaa, ja sen sisäistää isselleen.
   Kaiken tään mennehen vu´uen ( ja ajan ) menon, "vouhkaamisen" ja kaikkinaisen tekemisen jälkehen huomasin täsä iloksein ettäs NYT on muuten EKA viikko Mummerolla tälla sellainen ejessä ( ja taitaa muuten olla yssi ja ainua elikkäs myöskin pitkästä aikaa jäädäkkin ainoaksi viiikoksi ) ettäs ei ole MITÄÄN sovittua jutskaa viikon aikana! Ei merkittyä menoa tahi tuloa mihkään! Ei risautakaan. Ei mitään jota voisi sanoa edes hivenen pakolliseksi tekemiseksi, menoksi tahi muutoin jotenkin suunnitelmaksi jostahin! Tää on aivan ennen kuulumatonta!
Muttas näinpä sitten onkin kerrankin ihanaisen ihanaa "herätä" tälle viikolle alkavalle mieli avoinna ja tutkailla mitä mielein tekevi? Mitähän päähäin pälkähtävi? Mitä teen tahi olen tekemäti - tällä viikolla vapaalla? Luulen kyl ettäs en mitään erikoista. Otamma vaine lunkisti. Hät-hätähän evästä nasuun piskuiseen teen, jos teen: teen ISOn annoksen kerralla ja sit popsin sitä pitkin viikkoa? Jep, ehkenpä näin juurikin.
Voisin käväistä PITKÄSTÄ, pitkästä, aikaa vaikkas valokuvausreissulla josain? Kyllä, se olisi kyl vartehen otettava ehdotus, se. Sitä kun en ole varmana "harastanut" täsä ainaskan koko menhenä kesänä ja syssynä!
Mitäs muuta? No, eipäs muuta sitten. Ei ainaskan mielen päälle tule ehdotuksia muita. Tosin pitäähän nenga koti hoitaa ja silleensä. Tänäänkin jo pesin pyykkiä, silittelin sitä, yms.. Korjasin vaatteita, hoisin kukkasiain, jne., jne muttas en tehnyt näitäkään jutskia nytten sillä mielellä ettäs hoppu on: "Äkkiä nyt tään ja tää poies alta täytyvi tehdä sillä sit pitää jo joutua tuonne ja tuonne...". Ei, en tehnyt vaan otimma lunkisti kaiken senkin.
Ja mikä AUTUUS kun on kerrankin aikaa tehdä. Pätkäsen silloin, toisen tällöin. Tänäänkin aloitin kuivain pyykkien käsittelemisen ja sitten jätinkin ne silleensä sekä lähdin käväisemään asioillain kesken kaiken, jatkain tultuain sitten kunne kerkesin, siitä mihkä edellä jäin. Tää voi tietty olla jollehin ihan tuttua-huttua, muttas ei miulle! Miulle tää on ihan opettelemisen paikka - moinen asiain kesken jättäminen ja sitten myöhemmin "astialle" palaaminen. Ei ole helppoa, eikää helppoa oppiakaan!
Muttas jospaa täsä pikku hiljaa... jospaa Mummerokin tää oppisi vihoin ja viimein "jo" täsä iässään hivenen hellittämähän, ottamaan lunkimmin, rennommin. Oppisin ja osaisin katsoa miekin Maailmaamme tätä Avaraa tältäkin kulmalta: Oppisin "älyämään" et ei ne asiat siitään mihkään muutu tahi häviä vaik kesken jäisivät, tahi hitaammin tekisikin. "Ei se tää maailmamme siitään valmihimmaksi tule" vaik mie kuin yrittäsin yssinäin ehättäytyä jokahiseen kohtaan ja vielläpä saman aikaisesti?! Ns. "maailmamme tää jo valmis on" - ei miun sitä tarvitse rakentaa.
Huomen aamunakin ( jos Ukko-Ylimmäinen vaine suvaitsee ja Uni-Jukkanen sallivi... ) yritämmä vötkytellä vällyin välissä mahdollisimman pitkään. Sitten hörppähän aamu-smoothieni kera sanomalehtisen lueskelun. Sit viel aamukaffee peräänsä helttain heittäin, ja sitten... sitten "vain maailma on avoin"!