Ukkovarvas akkavarvasta lyhyempi. Tai, siis, akkavarvas ukkovarvasta pidempi. 
Olen kyllä kuullut puhuttavan, muttas tänä aamuna sen eka kerran näin niin, ettäs oikein huomasin ja "rekisteröin" sen!
Aikas "hassulta" näyttää moinen juska. Etenkin kun on tottunut nämä omat "pottuvarpaat" ( vasaravarpaat kuuleman... ) aina näkemään.
"Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin.
Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.": Eeva Kilpi.

   Katson akkunasta.
   Näen kuinka Tuulen Tuiteroinen kerää voimiaan - tulee myräkkä taasen... Se liekuttaa Aurinko Armahan varjostinta pihanmaalla ( kuka sen on tuonkin tuohon jättänyt...? ).
Näen kuin vielä pyry "ohitse kiitäväinen" on lumena viti-valkiana sähköjohdon yllä lämpimänä vällynä, kuin lämmittäväisenä, kuin lämpöä luoden, kotikolona ollessansa.
Se ikäänkuin pistää hanttiin Tuulelle Tuittupäiselle. Massa tuo mahtavainen kiini pitää kynsin-hampain "juurestansa" tuosta sähköistetystä, mustasta johtimesta: "Ja tästähän kun mie en mihkään liikahda " Piste."

   Katson tulta.
   Katson tulta tulista lämpiävää. Muistan kuin... katsoin tupaani lämpiävää. Elävää tulta. "Tiipiissäin" jota mie aikoinaan lämmä laittelin, ja lämmitin.
Kassoin kuin rakkaus itää - vahi itääkö? Syttyykö vahi eiköö syty tuli tuo leiskuvainen? Kyl se vaine useimmiten tulille läksi. Ja miksikäs ei olisi lähtenyt, kun pakko oli lähtiä jos mieli lämmä saada oli! Ei muuten olisi Majain Matalainen lämmä ollut olleskana...
   Pohtinut olen - mielein syövereihin itää aina aatos, aatos itää mielessäin, näin vanhoja lämpimiä muistellessa, lämmintä Majamme Matalaista muistellen jottas miski on omistajansa nykyinen ( vahi kenties jo joku lukuisista aikaisemmista? ) vaihtaessansa ovia niitä silloisen talomme, muinoin tummaksi "rotjaamiamme", valkoisiin pläkkeihin, ottanut ja vosekkinut muutamien akkunoiden pokat valkiaksi ja sitten kuiteskin jättänyt yhden yhtykäisen tummaksi?
Asia joka ei miulle miteskänä kuulu, muttas siltikin jaksan ihmetellä, hämmästellä, kummastella, asiaa moista. En vaine jymmärrä - eikää miun tarvihhekkaan. Kunhan vaine ihmettelen....

   Entäs sitten ne koivut valkia runkoiset, mustalla täplitetyt.
   Vastahan me ne laitettiin sinne kasvulle? Eihän siitä ole kuin sen... 30 vuotta, hiukan alle? Siellä omalla tontillamme...
Ja nyt ovat kuin parhaatkin "honkasen kolistelijat" - nekin.

   Miten maailma muuttuukaan?
   Viisi ja puoli vuotta - himpun ylitse puolen-kymmenen - eikä todellakaan suotta, vaik´ kuin marajankin.
   Miten on toinen muuttunut? Tosin tilanne on nyt ( jo? ) erilainen kuin silloin lähteissä, muttas siltikin...
   Miten tämä kaikki on muuttanut minua? Mitä mie olin ennen?
Olinko määrätietoisempi; onko miut "poljettu alle"?
Olinko elämää kokemattomampi; onko tämä avanut simmujani?
Olinko silloin sinisilmäisempi ( vahi vasta nyt? ); onko tämä herättänyt näkemään elämän raadollisuuden? Kenties hänenkin raadollisuutensa... Voiko ihminen olla raadollinen?
Olinko lyhytpinnainen? Paloiko "käämit" nopsaan; olenko saanut "rautaiset hermot" tahi oppinut "nielemään" asioita? Tai "katsomaan lävitse sormien"?
Tai onko miusta tullut "tohvelisankari", "sätkynykke"?
   Mitä mie olen? Mitä mie HALUAN OLLA?
Mitä mie suvaitsen, miten annan itseäni kohdella? Miten annan "polkea lokaan", mitenkä alistaa, miten "hyväksi" käyttää?
Miten annan suhtautua itseeni, mitenkä vähätellä itseäni? Mitenkä mitätöidä itseäni, miten kaltoin kohdella?

   Olenko "jalkavaimo"? - Niinpä!
Jalka ja vaoimo? Vaimo ja jalka.
   Ei vaimo jolla on omat jalat, esim. vaikkas lähtiä lippahivoon, lähtiä lätkimään, kun "tilanne tulee". Muttas tokihan ne sitäkin varten ovat olemasa...
Jalat nuo väkevät, kaiken kestävät, kaiken kantavaiset, ja kaiken kokevat ovat, notta voit kantaa itsesi niillä fyysisesti, muttas tietysti sen lisäksi myöskin henkisestikin: seisot omien jalkojesi, sanojesi, tekojesi, päällä. Kannat vastuun kaikesta itsessäsi sekä teoissasi.
   Muttas jalka ja vaimo... vaimo, jalka...
   Ihminen jolta edellytetään vaimon ominaisuudet ( tahi ainaskin se toinen ihminen edellyttäisi/edellyttää. ). Niin talouden hoidot ( perinteisesti kun ajatellaan - jos joku on sen verta vanhanaikainan nykymaailmassa? ), kuin myös petihommat ja muut sellaiset hoivat ja hyvänä pidot fyysisesti.
Ja JALKA! Niin, jalka tarkoittaa varmahan sitten sitä, ettäs kun "tulee aika", niin voi antaa vaimolle tälle jalkaa/kenkää ja potkaista "pellolle" ( vaikkas ihan fyysisestikin sitten jos fyysistä väkivaltaa kannattaa? ) vaikkas vaine nuin kylmän viileästi, selittelemäti sen kummemmin syntyjä syviä.
"Jalka" ( se jalan jatke, vaimo... ) jota tarvitaan, ettäs on joku joka on sen verta "alhaisempi" kuin sinä itse jotta voit "potkia" häntä mielin määrin. Joko ihan tosiaankin fyysisestikin ( joka on miusta todella raukkamainen teko sillä sehän vaine osoittaa kuin ALHAINEN tekijä itse on! ), muttas ennen kaikkea henkisesti: potkia sanallisesti, polkea, alistaa. Pitää henkistä välkivaltaa yllä osoittamalla suu-sanallisesti toiselle, ettäs SINÄ olet hänelle tyhjän päiväinen. "Välttämätön paha". "On hyvä kun on olemassa JOKU tuossa likellä...." "On joku johka "kaataa" kaikki paha." On siis siinä likellä olemasa "sylkykuppina" jolla EI nyt ainaskana OLE tunteita kun siihen "syljetään". SE ei vaadi mitään - eikä sillä olekkaan oikeutta olla vaatimassa!
Auta armias jos SE ( jalka, vaimo, siis ) jotahin sanookin, vaatii tahi vähäisissäkään määrin näyttää tahi kuulostaakin tuntevansa! "Jalkaa" tulee heti!
Eli "jalka" on ilmaa joka on toiselle merkityksetön, jalalla potkittava ihminen, jos sellaista/tällaista nyt voine enää ihmiseksi sanoa, koskapa siltähän on viety koko ihmisarvo kysymättä siltä sen kummemmin lupaa moiseen ihmisyyden riistoon!

   Katson jympärillein.
   Siistiä? Kyllä. Mitä se sitten voikaa olla tällaisessa tilanteessa, se siisteys.
   Kuulen usein: "Olen perfeonisti." Tiedän sen, tiedän tään - sen myönnän.
Sitten kun kasson jympärillein ja vertaan; mitä näen, mitä huomaan?
Huomaan, ettäs "toiselle puoliksi tyhjä, on toiselle puoliksi täysi..." vaikkei nyt ihan noin kirjaimellisesti "tyhjä ja täysi" vaan ettäs se mikä on toiselle vimpan päälle olevainen, niin se onkin toiselle sitten "välttävä" tahi vaine "tyydyttävät". Tyyliin; "Vielä olisi petrattavaa.".
Meinahan, notta en MIE kelpuuttais. Vaatisin kyl parempaa. Kaikistellen. Niin jäljellisesti kuin olosuhteissakin ja vasitenkin oloissa ja suhteissa!
En vaine voisi olla ja elää sotkuisessa tahi suttaisessa huushollissa. En voisi elää huonosti alkujaan tehdyssä tahi korjaamattomissakaan, repsottavissa olo ja suhteissa. Vasiten kun asioille voinen tehdä jotahin?
Tiedän, tiedän, ettäs tää kuulostaa "snoppailulle" ( mikä se sana nyt on: snobi? ), muttas siltikin sanon... Tiedän, ettäs jokainen on ja elää niin kuin haluaa, ja kestää/kärsii, muttas kuiteskin jokin roti jos sanoo olevansa jämpti ja perfeonisti!

  Katson nukkuvaa. Valvon unta nukkuvaisen.
   "Herään" huomaamaan, ettäs täsä mie jällevän tätä tuttua hommaani teen; valvon untasi rakkaani. Ihminen miulle tärkiä.
Kevyt on taakka tuo jota kannan, jota valvon pysyväiseksi tykönäis siun. Kevyt, muttas sankkevan tärkiä. Ja uuvuttava...

   Katson ylös nousevaa.
   Ja niin kuin mie luulin, uskoin, toivoin, ettäs sieltä vällyin välistä kömpii ylös lempeä Lemminkäinen, Hunaja-Pupu leppoisa? Mitä sainkaan? Äksyn Äkäpussin! Persiille ammutun Karhun. Todellakin....
Se niistä "odotuksista suurista" ja uskosta uuteen uljaaseen "aamuun". Levätyn yön jälkeen... Tunteroisia millonia takanan muttei yhtään nukuttua-ko?
   "Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, kaiken se uskoo...." - kuin se nyt menikään ( vastahan tuon tänne skriivasin toiseen skriivaukseeni? ). Silti tuntuvi, notta kuin pitkä sen "kuminauhan" pitääkään olla ennen kuin se pätkähtää poikki? Mitä "jalkavaimo" kestää, mitä "kamelin selkä kantaa ennen kuin poikki menee"?
   Misä on se vähäinenkään ( saati sitten "paljoinen" ) huomaavaisuus, se kiltteys, se lempeys, se - KAIKKEUS jossa toinen otetaan huomioon? Misä on se entisaikainen/semme lempeys, se läheisyys vähäinenkin, mitä on olemasa päällä telluksemme olevaisten ihmisten kesken? Minne se onkaan kadonnut; hävinnyt kuin "tuulen huuhtoma perse", kuin harhaan hajalleen hajoavainen utuinen muisto vaine?
Mitä on tapahtunut, mitä on sattunut, mikä ihmiset erilleen kuljetti? Kumpi/kuka antoi periksi, kumpi/kuka ei enää uskonut - meihin/heihin, ihmisiin ja ihmisyyteen?

   Katson kahta ihmistä olevaista.
   Katson ja muistan ukkovarpaan, akkavarpaan. Ukko... akka.... Aika. Muutos. Äkäpussi.
Tavallaanhan sitä sanotaan naisesta, ettäs on kuin äkäpussi, muttas ettäs MIES, kuten jo tuossa totesinkin? Voiko mies olla äkä ja pussi? Voi näköjään!
Siksipä siis kun "kaikella on paikkansa, kaikella on aikansa", niin nyt taitavi olla ns. viitä vaile viisi tämänkin "akan" "kello" tää ja tekisipäs miun mielein sankkevan paljon... Todellakin, nyt menhään ihan sillä hilkulla, ettäs viel jokunen päivä mie viellä löydän itsein tuolta "Turuilta ja toreilta" huutelemasta kanssa ja ihmisille tahi vaikkas jolle-kulle "Ukko-Mustilaiselle": "Tarjolla lihaa!" " Vereää, ehtaa, aitoa, osavaa....!" "Tulkaa ja hakekaa poies! Nyt sitä saapi!"

   Katson peiliin....
   ... vessan vastapäisen ja näen siellä tutun naisen.
   Näen naisen, naisen joka sankkevan tuttu on. Ihan voinen sanoa, että jokapäiväinen tuttu tuo jo on. Tutuksi tuota on tullut täsä kera muutamien vuosikymmenten. Voisinpa sanoa melkein, ettäs aikas liki olen päässyt häntä. On kuin tuntisin jo aikas hyvin hänet. Kuin ihonsa alle olisin päässyt, ehkäpä jo osaksi jopa mielensäkin syövereihin. Sinne "viimeisen huoneen, viimeisen nurkan vallaneiden laatikoiden, viimeisen laatikon taakse, ja sen alta löytyneeseen alimmaiseen pölyhiukkaseen" käsiksi! Siis aikas tuttu todellakin!
   Mietin mitä se meinaa, mitä se tahtoo - tuo tuttu nainen tuolla?
   Mietin minne hän katsoo, mitä hän näkee?
   Oivallan.
   On siinä muuten ( kuten aikoinaan puolisoin sanoi miulle silloin tällöin ) jollehin HYVÄ emäntä! Hitto, ettäs on muuten hyvä! Ei, ei tuo nainen ole mikään jalka eikä vaimo! Ei tuosta ole sellaiseksi ristettäväksi "olennoksi", ihmisarvottomaksi aivottomuudeksi!
Tuohan on ihanainen, jo kauniisti harmaja hapsinen Mummero! "Hei Mummero - mie täällä!" "Mie tunnen SINUT!" "Mie tiedän mitä sie olet, mitä tahdot - kunhan vain nyt itse sen tajuaisit...." "Luota itseesi! Hitto, NAINEN, luota itseesi!"
"Sinulla on..." EI kun MIULLA ON kaikki kohillaan!
Miulla on sopivasti itäistä pituutta ja läntistä leveyttä - sanoi sitten kuka vaine, mitä vaine ( milloin liian painava, milloin liian laiha - riippuen siitä kuka puhuu, ja milloin puhuu! )
Miulla on osaamista jota ei kaikilla ole. Miulta löytyy tietoutta jota ei kaikilla ole! Miulla on siis kokemusta suurta, vankkaa ja laajaakin - riippuen osa ja alueesta!
Miulla on mukelot kaikki maailmalla; mahtuisi viekkuun joku "kylkijäinen" jo.
Miulla on oma pesä ja kolo; "ukkovarvasta" ei tänne kylläkään mahdu.... enää.
Miulla on järki tallessa ( kuten huomaatte Armaat Lukijain miun! ) - vahi onko?

   Siltikin mietin, notta miksi...
   "Vain kirjeen alussa me tahdomme enää
            nimittää toisiamme rakkaaksi ja hyväksi."  - Eeva Kilpi -