"Odottamisen tuskaa."
"Miten viiltää särjetty sydän."
Sattuu niin perkeleesti!

   Ne kaikki elmämäni vuodet, kuukaudet, viikot, päivät, tunnit, minuutit ja sekunnitkin, joita olen viettänyt odottain aina jota-kuta. Ne kaikki vuorokauden ajat kun olen tiennyt ettäs nyt olisi sitten SE otollinen hetki jolloin hän yleensä tulee - ja ei sit tulekkaan. Ne vuorokauden ajat, se Aurinko Armahan valon kilo, kun osoite olisi säteillänsä nuilla aivan oikia mutta ei, eivät käy porstuan ovet, Miestä tullakseen Tupaan Tuuliseen. Saapi Harjuinen Humiseva huuta ja kumista onttoa tyhjyyttään ihan rauhassansa. Surra vaine surematonta, voihkia olematonta. Ajatella "rannalla jääviä laivoja" joita ei kukaan kaipaa rakkauden aavalle ulapalle.
   Se kaipuun suunaton määrä mikä sisällä möngertää, kera tuon tään hetkisen rankkasatehen kaatavaisen - yhdessä Maan poveen laskeutuu. Se kaikkinainen orastava usko toiseen, luottamus, rakkaus, mikä rinnan sisällä läikehtii - se kaikki osataan stallade sen sekunnin silmäyksessä aivan olemattomiin.
   On kuin ei mitään olisikaan ollut. meillä. On kuin häntä ei olisi päällä Maankamaran tään, eikä miuta alla Maailmankaton. Tähtemme kohdanneet eivät olisikaan, eivätkä ole. Emme tiedä toisistamme mitään, emme ole kulkeneet saman taivahan alla, samalla Telluksellamme. Ei ole minua, ei ole sinua - ei meitä. Ei ketään. Tyhjyyttä vaine. Kumina käypi ylitse maailman olemasa olevaisen, kuin aavan preerian lävitse kiirivä haukan kaipaava kirkaisu. Kuin aron arvaamattoman aavan lävitse ujeltavan tuulen ujellus, sen etsiessä vastaustaan ilmojen-avarien teiltä kysymykseensä ettäs onkoo siellä olemasa ketään muuta kuin hän ylhäisessä ykseydessään? Onko vastausta, onko kaikua, suunattomaan tuskaansa suureen?

   Miten voivatkaa tehdä tuhojaan ihmisen yhden ainuan tekoset? Miten voikaan yssi ja ainua ihminen omilla päätöksillään ja tekosillaan tuhota toisen ihmisen, lupaan tähän sen kummemmin kyselemäti?
Miten voikaa olla toisella ihmisellä valtaa toiseen niin paljon ettäs hän kykenee kaatamaan toisen ihmisen Maailman Avaran aivan totalisesti ylös ja alaisin? Mistä kumpuaa se alkuperäinen ihmisten keskeinen ykseys joka antavi toisille tällaisen mahdin mahtavaisen ja sitten toisille taasen osasen olemattoman?
Miski, oi, miski, on Ukko-Ylimäinen ( niin kuin hänellä nyt tähän olisi mitään osaa et arpaa olemasa? ) säätänyt lait, luonnonlait, tällaiset ettäs toisille annetahan mahti mahtavainen suhteessa toiseen ihmiseen? "Ota onkeen, ota omaksesi muttas muista sitten - hylkää myöskin aikanansa kuin halpa rukkanen!" "Ette omista toisianne, ette kuulu toisillenne - ette edes henkkitä samaista ilmaa ja tilaa!"
   Miksei kaikille ole suotu samaa onnea Elämän-Arvassa? Miksei kaikille ole pakattu Elämän-Reppuun samaiset evähät mukaan? Miski toiset saavat kantaa aaretta suunatonta ja toiset saavat raahata riipivää riipparekeä perässänsä? Miskeivät "tasan käy onnenlahjat" nää?
   Onko se jokin luonnonlaki että toiset JAKSAVAT kantaa taakkaa suunatonta, ja toiset eivät? Sekö on elämänmitta ettäs punnitahan ja katsotahan KUKA meistä raskaiman kuorman raahaa ja mukanaan kantaa? Onko se jokin ylpeyden aihe ettäs miepäs muuten niin-ja-niin-paljon...? Vahi päteekö tähän sitten se vanha Suomalainen sananlasku, joka kyl aikas osuvainen on, ettäs "Kel onni on, se onnen kätkeköön." Näinkö sitä vaine kaikkien pitää tyytyä osaansa vähäiseen ja sitten jos "onni suosii ottajaansa" niin sitten vaine perin Suomalaiseen tapaan turpa kiini; kätke se onnesi, älä mukise siitä kellekkään! Näinpä sitten ME kaikki olemme "tuomitut" ikuiseen riipan vetoon kun emme paremmastakaan tiedä, emme tunne, emme tiedä, ketään jolla se onni OLISI, kun kerran onni aina kätketään.

   Surrut olen jo. Olen surrut niin edellisiä, kuin jo nykyistäkin, sen useamman kerran. Jeeru ettäs voikaan ihminen samaista hemmoa kaivata suunattomasti ja monesti! En olisi uskonutkaan ettäs näin voi käydä ja tehdä, jos tätä kokea en saanut ois!
Itkut on itketty - monet. Kaipuut on kaiveltu - uskomattoman monet. Nyt on vaine jäljellä ontto olo. Tyhjän peltitynnyrin kuminan käyti lävitse ajatusteni, kuin ikään mäkeä vieriväisen ja kolisevaisen tyhyjän öljytynnyrin.
Mitään ei ole misään, tunteita ei ole.
Tiedän, oi, sankkevan hyvin tiedän... Tulee se aika kun itkut taasen itketään, ja oikein kunnolla. Sen verta tärkiä miulle kuiteskin oli. Osa minua, osa olemasa oloain. Muttas nytten ei, nyt ei ole sen aika. Nyt "paadutaan". Otamma asian asiana, faktan faktana kuten aina mie kun jotahin tapahtuu. Tunteet tulevat myöhemmin...
   Mietin vaine ettäs miten joku kykenee itsensä repäisemään näin irti? Mie en ainaskana kykenisi. Enkä hänestä.
Hän oli "ilma jota henkkitän". Oli "kaikki mitä ymmärrän." "...sulta saan kuin palavan, mä voiman voittamattoman." "Mitä jää jos menet pois? Mitään ei minulla ois." ( "Olet kaikki." - Topi Sorsakoski. )
Samaan tapaan miekin, juurikin nytten.
Sen mitä tätä Maailmaa Avaraa olen täsä viimeiset vuoteni katsonut ja kuljeskellut, huomaan nytten, ettäs katsonut olen hänen kauttaan sitä aikas ja paljon. Jos hän henkkittänyt on, hengitin miekin. Jos hän huonosti voi, niin voin miekin. Jos hän uhkui tarmoa suunatonta, oli puhdit tallessa miullahin.
Nytten, jos ja kun, tää tälleensä menee, niin mitä jäljelle jää? Mitä minulla on? Ei ni mitään! Olen tyhjä, kumiseva, peltitynnyri. Olen ihmis-raato ajatukseton. Olen ruumis vailla sielua, olen vartalon ilman sydäntä sykkivää. Olen vaeltava aave. Ei se sarjakuvahahmo, se Mustanaamio, vaan siis ihminen olematon. Lävitse valaistu, läpi näkyväinen, jolla ei ole sisusta, ei sielua, ei sydäntä. Olen siis kolmella "ässällä" merkitty kummajainen. ( Jeeru - onhan miulla jotahin! Noi kolme "ässää"! )