Miten on luonto sekaisin - vai onko se? Josko me ihmiset ajattelemme vaine väärin tätä Luojan luomaa maailmaa? Ajatella että vuosi sitten 7.4. eli niin kuin eilen, olimma suvun kesken makkaran paistossa mökillämme ja silloin siellä oli umpihanget ja pakkastakin niin että poskipäitä kivisteli ja varpaita kipristeli.

2013.4.7.%202.%20makkaranpaisto%20reissu

Mutta mitä nyt on? Ainakin tällä meidän pohjoisella leveyspiirillä ja itäisellä pituudella lunta on vain nimeksi jossakin notkossa tai ojan pohjassa. Tai sitten paikassa mihkä olemattomana talvena kasattiin lunta poijes immeisten tieltä. Tai sitten räystästipun alla jonnekka hyvässä lykyssä katolta kerkesi tippua jotain lumen-taikaista alas maahan asti.

   Tänään minä sairaslomalainen en enää kyennyt vastustamaan Luojan luomaa ihanuutta, auringon tuomaa päivänpaistetta ja näiden yhdessä aikaan saamaa maanpinnan paljautta vaan syöksyin hakemaan katoksestani lehtiharavan ja talikon. Aloitin vimmatun jäisen maaperän pinnan haravoinnin. Kopsuttelin, kokeilin, missä kuivinta kohtaa? Ropsuttelin ja rapsuttelin, mikä irtoo? Näin sain sitten käytyä tonttini pienet kumpareet, nuo mäen nypyt läpi. Niiden kaikkein kuivimmat rimpeet putsattua, haravoitua. Notkahdukset, nuo nurmikkoni notkelmat ja märimmät kohdat jätin suosiolla rauhaan. Ajatuksella että kyllä ne vielä kerkii jahka tää kevät tästä tulee...

10.5.2009.%C3%A4itienpv.Kumpulassa%20%28

   Tuon kauhian ison ( tonttini on pieni, nurmikkoa siitä on vielä pienempi osa ja siitä sitten kuivaa nurmikkoaluetta on vieläkin pienempi osa! ) urakkani jälkeen sitten istahin taloni takakuistille ihastelemaan kätteni jälkiä. Voi kun tuli somaa! Aurinko paistaa killitti ja lämmitti mukavasti.

   Kipasin sisälle hakemaan haravointi aikanani leivinuunini sydämmessä kypsynyttä pataa. Lusikoin annoksen lautaselle ja menin kuistille nauttimaan. Nautin lämmöstä ja nautin ru´uasta. Nautin jopa niin että kohta kipitin uudelleen sisälle patani äärelle ja nostelin uuden annoksen syödäkseni. Mutta se kävikin sitten lankeemukseksi: mahani on pyöriä kuin kuulu kinker-lammas! Voi tätä kaunista mutta ah niin tukalaa pyöreyttäni nyt!

   Siinä kuistilla istuissain ajatukseni lentelivät, risteilivät ja sinkoilivat sinne ja tänne. Pohdin...

Istumpa nyt sitten kuistini lautalattialla kun syksyllä myin ulkokalusteeni pois uskoen ja luullen että en tällä kuistilla enää keväällä istuskele; olen taloni jo silloin myynyt.

Näin minä sittenkin rapsuttelen tätä nurmikkoa... tuotakin aluetta joka laitettiin vasta toissa syksynä mullalle, mie siihen viskelin siemenet, siemenet itivät ja kasvoivat viime kesän ensimmäistä vuottaan. Luulin että en tätä kevättä ja niiden kasvua enää tällä tontilla nää. Toisin kävi.

Kantelin haravointiperkeitä roskakasalle talikollain. Kottikärristäni on renkaan ilmat karanneet ilmojen teille kavereidensa tykö ja en vain yksinkertaisesti viitsi alkaa irrottelemaan sitä rengasta siitä irti jotta siihen kävisin jossain lassoomassa uutta ilmanpoikasta. Joten - nyt ei kottikärriä ole! Kantelen talikollain vain... uskossa uljaassa että taloni ma myyn!

Koskahan nurtsi kasvaa kohisten? Koskahan maa lykkii uutta vihiriätä läpi pintansa? Meinaan että sen ruohonleikkurinikin myin pois viime syksynä... Tosin naapurille jonka kera onnekseni oli puhe että jos sattuu että olenkin vielä keväällä tässä niin sitten yksissä tuumin nostellaankin se leikkuri tuolta aidan yli vieraisille tälle puolelle vihreämmän nurmikon perässä...

Kohta varmaan saa kuikkia räystäskourujen kujajuoksuille. Lasten leikkilapiot kourissaan. Onneksi vielä pidin ne tikapuut itelläin... Oli nähkääs toisen naapurin kera juttua että ne sitten siirtyy ostettuna heidän mökilleen jahka mie tään taloni myyn... Onneksi ne ovat vielä täällä. Kun nyt kerran vieläkin täällä mäntykankahalla asustelen - kohta niitä tarvitsen.

Oulan%20konfirmaatio.%202012.6.17.%20%28

   Näin se Luoja värkkää maan asukkaiden elintilaa, näin se Luoja järkkää maan matosten elämää.