"... että nurkan takana olisi patukkaa tarjolla."; meni aikoinaan eräs mainos telkkarissa mutta se siitä - ei tiennyt tämäkään tyttönen aamulla simmuja aukaissaan et mitä se tämä päivä tullessaan mukanaan tuo.
   Nimittäin vetkuttelin poikkeuksellisesti tänä aamuna piiiiiiit-kään sängyssäin kunne annoin periksi ja nousin ylös noin kahdeksatta käydessä ( ennätys myöhään miulle siis! ) huomaten jotta se muuten tulee Aurinko Armahan päivä tästä päivästä.
Tästä oudosta valoilmiöstä hyvilläni puuhailin aamutoimeni ja mietiskelin jotta mitähän sitä sitten? Mitä tälle päivälle? En viitsisi sisällekkään jäädä papruhommia tekemään ( vaik onkin pyhäpäivä tänään ) kun on nuin mahtava keli. Siis jonnekkin pitäis päästä... jonnekkin mennä... mutta minne? Mihin lähtisin, minne menisin?
Mökille? Ei, liian kaukana ja sit viel tutut ympäristöt. Tämän kylän keskustaan, kylän ulkoilualueelle? Äh, ei. Sekin on jo koluttu NIIN "puhki". Ei sinne. Minne sitten, kun kuiteskin tekee mieli mennä? "Kotikonnuille", entisille sijoille? Joo, se voisi... sinne voisi... juupa. Sinne siis.
   Mutta ennen kuin kerkesin mihkään lähtiä tahi mennä niin eräs entinen naapurini otti yhteyttä ihan eri juttujen tiimoilta ja niinhän siin sit lopulta kävi että sovimme ulkoilu-tärskyt heille ihan kohta puolin - entisille kotikonnuilleni. Jee!
Poika Poloiseni olin jo onnekseni laitellut hivenen aijemmin lämpiämään piuhan päähän kun viimo yönseutuun oli himpun pakkasia piellyt... joten vuotimma ensin sen lämpiivän ja sitten karahutin Hepo Hopiallani heidän tykö. Vaihdoimme sanasen ja muutamankin sekä mirs-marssimme ulos kreippailemaan:

2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv

   Tässä matkaamme ns. alkumetreillä järven ympäri mennessämme järven laakson kuva.
   Ja jälleen ei kuvassani näy ( hyvä kun matkassamme ollut huonompi näköinen henkilökään paljain silmin luonnossa näki tätä ) mutta tuolla juuri ja juuri metsän varjon yllä järven jäällä seistä nakottaa yksinäinen joutsen!
Sinne se taapersi jäätä pitkin ja näytti kuin ei se lentää olisi kyennyt laisinkaan. Että joku siipirikko olisi siis. Sääliksi kävi suoraan sanoen moista ihanuutta. Raukka-parka viel kuolon kohtaa kun ei pääse etelän lämpimiin lentää. Voi jospa jonkun mettämiehen tietäisi jok vois tämän yksinäisen ihanuuden oloa helpotta ja päästää pois päiviltänsä ettei tarviis pitkään nälissään ja kuolon kielissä kitua.

   Suomalaista loppusyssyn/alkutalven maalaismaisemaa kauneimmillaan:

2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv


2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv


2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv


2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv

   Täst mie tykkään. Tykkään jostain syystä yhtä paljon kuin "hullu puurosta".
Tämä tie polveileva, mutkittelevainen - tiedän minne se vie Kulkijaa Kummajaista mutta silti miten on ihanaisesti polveileva, käyvä, kuljettava tien pätkä? Niin silmillä kattoissa kuin jalan ( tahi nillä tahansa härvelillä ) kulkiessa.

   Loppumatkasta en näppäilyt kuvia. Liekkö tahtimme jo niin kivaaksi käynyt, vahi juttujen juurta sen verta kiivasta ollut, etten paljoa tsuumailla kerennyt ja kuvaamaan joutanut.
   Saavuttuamme naapurien pihaan kävimme sisälle veden juontiin ja pientä palasta rinnan alle nakertamaan. Siin istuissa ja jutellessa kertoilin et kyl nyt pitää sinne kotia jo ehättäytyä saunaa lämmähyttämään ja kylpemään - kuten meillä oli ollut jo kävellessä tään päivän saunomisistamme puhetta. He loineh lausumahan jotta käy heillä saunassa! Kyselin ettäs ihan tosi - saunaanko viel kaiken tään päälle? "Eikö he mene sinne itse ja mie omaani kotiin?"
Ja näinhän se sitten tapahtui: mie kävin heillä lenkin painikkeeksi talon emännän kera saunomassa.
Muistelin että siitä on varmaan jo noin neljä tahi viisikin vuotta kun viimeksi olen heillä saunonut. Se oli siihen aikaan kun silloisen taloni peseytymistiloja rempattiin takuuseen uudemman kerran. Oi, niitä aikoja...
  
   Sitten kun vihoin viimeinkin uraani urkeni ielleen ja Hepo Hopiani selkään kapusin, karautin vain pienen matkan päähän; kävin puolisoni haudalla tervehtimässä häntä. Muistamassa kera kynttiläisen ja terveiseni laittamaan ilmoille ylimille kera sen kynttiläni liekin pienoisen.
Mietiskelin aikoja entisiä kun siellä kylillä asuimme. Eloamme perheenä ja kahdestaankin. Kaikkea sitä joka taakse jäänyt jo on. "Hyvää Pyhäinpäivää, Tupsuleukani miun..."

2016.11.5.%20Teppojen%20kera%20j%C3%A4rv

   Ei matkaa että ohitseen pääsisin, tätäkään paikkaa, kulkemaan; lammellani.
   Kun se paluumatkani tie vie niin mukavasti, kun se kuljettaa Kulkijaa Kummajaista niin sopimoileen ohitse lampeni piskuisen niin enhän mie malttanut nytkään olla poikkeemati sen rannalle. En sit milläskään, vaan karahutin Hepo Hopiallain sen seutuville, kipitin piiiiit-kät portahat alas ja vietin tuokion täälläkin. Kuvaten ja ajatellen.

   Kylämme keskustaan tultuani katselin kuin ihmiset vievät kynttilöitään näin Pyhäinpäivänä läheistensä haudoille. Moni oli jo päivän mittaan kynttilänsä viennyt mutta moni oli vasta viemässä. Parkkipaikka, voisi sanoa että ihan tulvillansa autoja kun jokahinen sinne jostain autollansa karauttanut oli.
Miksi... tai siis - onhan se hyvä että läheistään käydään AINAKIN näin tiettyinä juhlapyhinä muistamassa kera ajatusten ja kynttiläin mutta miksi? Oi miksi vain kenties näin tiettyinä pyhimpinä päivinä? Miksei muulloinkin? Ns. välipäivisin, ihan arkenakin? Miks ei voisi kunnioittaa heitä mulloinkin kuin vain jonakin pyhänä päivänä? Pitääkö se oikein Allan Akan nurkkaan merkitä että muista kynttilä? Muista sitä ja sitä? Muista käydä haudallansa? Niinkö se pitää tehdä?
   Mie olen ikäni ollut sitä mieltä että ei niin vaan ihan arkena ( -kin ) ja etenkin arkena pitää muistaa läheistään. Siellä haudallansa voi käydä muuloinkin kuin vain tiettyinä pyhinä. Sillä olihan se elämä silloin aikoinaan ennen kaikkea sitä arkea kun läheiseni ( puolisoni ) kera tätä maallista taivaltamme tehtiin.
Ja niin silloin kuin myös nytkin, se tärkein elämämme kulkua ylläpitävä ja arkamme ilahduttava asia oli, sekä on, se että muistamme läheistämme keskellä arkista aherrusta ja raadantaa. Tuomme sen arkisen harmauden kerkellä palasen Aurinko Armasta ja iloa, sillä että muistamme läheistämme jollakin pienellä huomioimisella. Olkoon se sitte ihan maallista, konkreettista ( kynttilä - kukkanan ), muistamista tahi vain jokin ihanainen sananen toisellemme. Pieni huomionosoitus että olet juuri silloin ajatellut toista, että arvostat toista sen verta että "tuhlaat" osan itsesi elämästä, ajastasi, hänen hyväkseen. Hänen huomioimiseensa.
Sitä paitsi ( olen tään varmaankin jo aikaisemminkin kertonut ) puolisoni INHOSI kaikkia juhlapyhiä ja eikä sit millään halunut juhlia tahi juhlistaa juhla päiviä. Ne olivat kuin pannassa olevia hälle. Hyvä kun ei karkuun juossut... Niin miksikäs sitä mie sitten hänen tahtoaan vastaan tekisin ja ain ( vain ) juhlapyhinä muistaisin ja tykänään kävisin?
Siksipä siis - käyn etenkin arkipäivisin hänen tykönään, hänen haudallansa. Vien kynttiläisen haudallensa mukanani tahi vain käyn olemassa tykönsänsä tuokion muutamaisen. Olen läsän - juttelen mielessäni.

   Näin se tämäkin päivä ehtooseen tässä pikkuhiljaa kääntyi. Kera erilaisen päiväsyvämen. Erilaisten aatoksien.
   Hyv´ on ihmis lapsen olla ja eleä kun ei tiedä tulevastaan. Kun ei tiedä mitä esim. yksi päivä tavallinen voi tullessaan mukanaan tuoda? Onkoo se ihanuutta kera yllätysten vahi onkoo se kentie se vihon viimeinen päiväsi päällä tään maan?