... ymmärtää ken?

   Voiko kukaan, kuka voi, ymmärtää tätä tunnetta joka on mielessä, joka on rinnassa? Tämä kauas menneisyyteen kantava kaipuu toista! Voi mitenkä taasen sattuu ja kaivaa syvänalaa. Sattuu - usottako työ!
   Mieleen palaa ihanat muistot. Yhdessä kaik koetut. Reissut, arjen askareet. Mutta silleen et toinen on ollut olemassa. Siis tässä vierellä, tahi jossain. Mut olemassa - hengissä. Ei kuoleena.

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%281%29.jp

   Sillä ajattelen että tää kaipuu on varmaankin tällasta juuri siksi että toinen on kuollut. Kuolemallaan lähtenyt pois rinnaltain. Eikä esim. eroten. Yhden avioeron kokeneena, ja muutaman muun suhde-eron kokeneena tunnen että tämä on toista maata. Jos puolisoni ja mie olisimme eronneet ja hän olisi nyt elossa jossain maalisessa maailmassamme niin tää tunnetila olisi aivan toinen.
Luulen että silloin olisi ns. mahdollisuus olla yhteyksissä, jutella, nähdä - jos haluaa. Nyt sitä ei ole. Kaik on niin totaalista. Lopullista. En voi soittaa, jutella, nähdä saati tehdä kanssaan jotain. Jotain sellaista josta jäisi taasen uusia muistoja jotka kentise kantaisivat taasen etiäpäin... olisivat muistoissa vaikka "pahanpäivän varalta". ( Ja nää "pahat päivät" ovat kyl yhdestä helv... tiedät kyllä mitä tarkoitan. )
   Nyt sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi kartuttaa yhteisiä kokemuksia, muistoja. Olen vain mie ja miun ääretön kaipuu. Nyt ja joka paikassa, joka asiassa mitä teen.
Yäk, tätä tunnetta. Särkee. Sattuu. Kaipuu kaihertaa...