"Kiitos päivästäni tästä ollehesta.
Kiitos, ettäs sainen kaikki työt tehtyä. Kiitos et sain kerrankin työpöytäni tyhjäksi, kiitos et sain tehtyä nuo Piipparimökkien kaavat. Kiitos sukkien pesusta.
Taivaanisä anna miun selvitä yön yli, anna pysyä hengissä huomiseen. Varjele häntä tuolla jossain, varjele läheisiäni, perhettäni, lapsiani, miuta. Anna elonpäiviä viellä vuosikymmeniä."

   "Taivaanisä kiitos menneestä päivästä.
Kiitos, ettäs sain huushollini siivottua - tai no, osasen siitä. Anna miun jatkaa sitä huomenna; jos saisin huomenna pölyt pyyhittyä, edes keittiöstä - joohan? Kiitos omppupiiraasta, kiitos ru´uasta.
Suojele lapsiani, auta häntä tuolla..."

   "Kiitos päivästä tästä vaikkas aika raskas tää olikin.
Kiitos et selvisin taasen yhdestä Työpäivästä. Kiitos et jaksoin, sittenkin. Anna voimia huomiseen ja päiviin tuleviin? Jätä nuo jalkain kivut vähemmälle - joohan?
Mitenkä mie tekisin sen huomisen juustokakun? Olipas se täti kiva tänään.
Hei, vähennä kipuja häneltä, auta jaksamaan, älä anna antaa periksi.
Varjele lapsiani ja minua."

   Kuinka moni teistä Armaat Lukijain miun, latelevat vastaavia litania ehtoolla vällyin välissä lämpimissään pitkällään ollen?
Kuin moni muistaa kiittää tuota jotahin, tuolla josahin - jos siihen uskoo ja ylipäätänsä ajattelee et olisi olemasa jokin jossahin?
Vahi onkoo se vaine aina valitusta, kenties aina anomista? Kiitostakin kenties välleen?
Ja yleensäkin tosiaan - kenkä sit lausuvi sanasen tahi useammankin jonnehin, jollehin?

   En tiedä itse et uskonko mihkään, uskonko et olisi olemasa jokin hengellinen tahi hengetön josahin ja täten hän/se valvoisi meitä Maan Matosia ja meitin vaellusta tällä Telluksellamme? Onko joku joka päättää, tekee päätökset puolestamme ja joka täten myöskin määrää mitä tapahtuu itse kullehin ja kunkin elämässä, elämälle?
   Sivumennen sannoin; käyn kirkossa vaihtelevasti - hyvin harvoin, ja erosinkin seurakunnista täsä jo vuosia sitten.
Ainua josa "kirkossa" käyn on tuo luonto tuolla - kait? Näinhän sitä sanotaan ja uskotaan et Suomalaisen sielunmaisema ja ajatusten hoitopaikak on metsät meidän. En mie kyl tunnustaisi et mie sen taatta sinne menen silloin kun menen, muttas aikas usein kait tuota josain luonnossa miekin käyskentelen. On se sitten metsä ( harvemmin kyllä ), pellot, tiet, tienpientareet, ja MERI.
Jotahin kait ne nekin tekevät, avittavat. Ajatuksia en tosin lausu siellä mitään, sen tiedän ja tiedostan. Muttas ajatukset kyllä vaeltavat ees-sun-taas.
   Siltikin, tällaisesta luonnon kirkossa valetamisen ohessa, sitä näköjään ain ehtoon korvalla kun paneudun pitkäksein tuonne makkarin puolelle, välluin väliin pehmeisiin ja lämpimiin, sitä huomaan lausumani kiitosta jonnehin. Kiitosta ekas´ teks´ useimmiten ja sitten jotahin pyytäin lopuksi. Useimmiten varjelusta.
Liekkö lie lapsena opetettu ja opittu tapa, tottumus, muttas aikas usein huomaan yön pimiän tullessa lausumani sanasen, kaksi, useammankin, tuonne jonnehin, jollehin. Olimma sit missä vaine silloin, misä tilanteesa tahansa. Ei se miusta pahaa ole, ei pahaa tee. Eikä vasiten miustakaan pahaa tee. Ihmisenä, olentona hengittävänä.
Onhan se tavallaan samalla päivän mennehen ja olevaisen kokoava yhteenveto. Kenties tulevaisuuttakin suunitteleva, tulevaisuuteen yltävä näkemys; koonti siitä mitä halajan. Eikös sitä tahdota ihan konkreettisestikin, me ihmis-polot, tehdä ain tulevaisuuden suunitelmia tyyliin "kymmen-vuotis-suunitelmia" jne.? Miksei sitten näin aina päivänkin kohtaisesti suunitelmia pieniä. "Pienistä puroistahan ne isommat kasvavat."?

   Pyytää, anoa, kiittää?
   Jotahin kait sitä olen elämäin tämän-mätä aikana oppinut ( "Ei oppi ojaan kaada." ) sillä joskus kuulimma tään elämäin aikana viisaasti ( ainakin miusta viisaasti ) lausuttuna, ettäs me ihmiset pruukkaamme aina anomaan, pyytämään, muttas konsa muistamme kiittää?
Aina on helppoa pyytää, niin toisiltamme kuin myöskin tuolta jostahin, joltahin, muttas muistammeko konsa kiittää?
Jotenka sie, juurikin sie, ihmisen "kuvatus", muista kiittää. Kiitokseen kun on aina aihetta ihan yhtälailla kuin tuohon pyytämiseenkin. Josko lie viel enemmänkin.
   Sillä se, ettäs kiität, niin se ei tarvihde tosellakaan olla mitään suurta ja maailmoja mullistavaa mistä kiität - ketä sit kiitätkään.
Kuhan kiität.
   Sillä se, ettäs kiität, vaikka pienesti, yhden sanasen vaine, on ISO asia siulle ja vasiten kiitoksen saajalle! Se että joku kiittää ( ja täten hivenen niinkuin kehuukin siin samalla asianomaista ) on ISO asia meille kaikille kun sen kohdallemme saamme!
Se et joku kiittää juuri SIUTA, se ettäs joku on huomannut siut ja kenties siun tekemäsi hyvän työn/asian ja täten on ilahtunut siitä, niin sehän on todella ihana juttu, se tuntuu siusta, miusta, meistä kaikista, todella mukavalta. Silloin koemme että olemme ( edes ) jollahin tärkeitä, merkityksellisiä ja muutoinkin huomion arvoisia. Sitä tavallaan saamme siinä kiitoksessa sen ihmis-arvon itsellemme, tulemme huomatuksi, tulemme nähdyksi.
Ja olemme tehneet jollehin jotakin HYVÄÄ! Olemme voineet avittaa jotahin ihmistä, jotahin toista olentoa joka on olemassa - vaikkas siinä lähellämme tahi josahin kauempana.
  
   Niinpä: "Kiitos sie Armas Lukijain miun, ettäs juurikin SIE olet siellä josahin olemasa ja annat miulle aihetta kirjoittaa, ajatella, olla olemasa." "Kiitos."