Ajattelin säästellä ensi viikkoon:
"Kun aamulla herään,
etsin vaistomaisesti silmälasejani
nähdäkseni tyhjän paikan vierelläni.",
...mutten vaine voi.
   Nyt tuntuvi ettäs se on täsä ja nyt - ensi viikolla tilanne kun on juurikin tällainen. Mie siellä kaukana, josakin "Hornan Tuutissa", ja sie täällä, kotiseuduilla. Sie kotona ja mie siellä. Kaukana, sankkevan kaukana siusta. Ja yssin. Aivan yssin. Havahtuaksein vaine siellä kaukaisuudessa jokahinen aamu siihen että tosiaankin, etsiessäin, hamutessain, klaseja klyyvarillein, huomaan vaine ettäs vierustain typösen tyhyjä on. Siin ei ole ketään, siin et ole sie. Ja vasiten sie sillä kuis se olisikaan silloin mahdollista: mie siellä, sie täällä?
   Viellä kuiteskin ollaan täällä molemmat mutta on se vaine jänskä mitenkä NYT JO ikävä hiippailee puseron helman alitse, nousee navan korkeudelle, kapuaa rintapielustalle ja porautuu sit siitä viel tuonne rinnan syvyyksiin, aina syvämeen asti. Rutistaa, puristaa, kaihertaa ja kaivaa - vaikka täällähän sitä viel tosiaankin ollaan.
   Aivan älytöntä miten sitä elää näin: odottaa innoissan ja iloissaan mahdollisuuttaan Avarassa Maailmassa muttas samalla sitten potee ikävää. Ikävää toisen luokse; "ihmisen ikävä toisen luo"...