... elämän iloa.

   Jos joku olisi joskus kauan sitten, vaikka kymmenen vuotta sitten, painanut 57kiloa niin mie olisin pitänyt häntä kovin pienenä, hintelenä ja kevyenä. Sellaisena tirriäisenä. Itse kun olin "himpun" tukevampi silloin... Nyt totean vain että "57kiloa, elämän iloa". Sehän olen mie. Enkä suinkaan koe itteeni mitenkään pieneksi, hinteläksi tai kevyeksi. Päin vastoin koen edelleen että olen tukeva, paksu... jopa roteva. Tosin täytyvi todeta että ain kun tarvii voimaa ja ponnistusta johkin paikkaan niin se on miulta kyl huvennut poies. Onko se haihtunut elettyjen vuosien kera tuhka tuuleen vai onko "kevyempi" elämä tuonnut sen tullessansa? En tiedä.
   Mutta kaikesta huolimati sanon että on iloa. Ja tällä tarkoitan itsessäni sitä että vaik olen nyt tällainen kevyempi niin silti puhtia näköjään löytyy entiseen tapaan. Päiväni alkoi tänäänkin viiden - kuuden välissä. Ja sen jälkeen olin jalkojen päällä alvariinsa: jaksaa, jaksaa, jaksaa... kunne ehtoolla kellon käyvessä yli 17.00. tein topin. Olisi kyllä ollut viel hommaa... ja sanoisin melkeimpä että mielenkiintoistakin viel. Mutta järki sanoo että nainen, huokaseppa välleen. "Jatkammo sit huomenissa uudelleen."

   Tämän klo.17.00 jälkeen napostelin pienen palasen ja hörppäsin kaffeen. Sil aikaa kun saunani ihanainen lämpesi. Ah, sitä ihanuutta kun pääsin oikasemaan päiväni päätteeksi itteni sinne ystäväni, hyvän, rakkahan, tekemille ihanan LEVEILLE lautehille! Voisipa työn täyteisen päivän päätteeksi sanoa että on kuin olisi orgasmin saanna. Olo ja tila oli sen verta mahtava: kroppa katki ja poikki. Kolotta paikkaa jos toistakin mutta sitten se saunasen ihanan leviä laude ja LÄMPÖ joka kaivautuu luihin ja ytimiin. Voi autuus!
   Varsinkin tällaisille kolottaville ja kipuileville luille ja nivelille saunanen lämpöinen on todella IN.
   Siskollein jo aamulla "ennen ylösnousua" totesin että on se pahkura kun kummankin käden kolme keskimmäistä, niitä pisimpiä, sormea kolottaa. "Niihin ensimmäiset nivelet ovat kipeät. Ei kestä nykiä - hyvä kun liikutaa. Turvoksissakin ovat ryöjät."
"Jos menisin tuonne Mäelle, eli tk:lle, pyytelemään kortisonipiikkiä niihin niin paluupostissahan mie sielt poies tulisin." Sanoisivat vain että reumatestit on otettu syssyllä: "Ei siulla ole reumaa - et tarvii piikkiä." "Syö särkylääkkeitä tai pie omana hyvänäs." Et silleen. 
Siskoin tokasi että syö tabuja, käytä kipugeeliä ja kylmää. Mie tähän hälle "viisaampana" kyselin että vielkö kylmempää? "Olen nimittäin jo kylmenneillä käsilläin ulkona kylmässä tuulessa töissä." "Kaivan kylmää multamaata ja siistelen "jääkylmiä" kiviä. Eikös siitä saa jo tarpeeksi "kylmähoitoa"?"

   Ulkona puuhaillessa kuultelin kuin tuolla naapureissa, omakotialueella, ihmiset leikkaavat ruohonleikkuukoneella kesän ensimmäisiä kertoja nurmikkoaan. Kaiho mielellä ajattelin että niin ne toiset... kesä alkaa. Kadekkin kävi mielessä ajatuksella että nyt miulla ei ole enää omaa pihaa jossa leikata nurtsia. En saa tuoksutella vasta leikatun nurtsin tuoksua. Enkä kokea sen nurmikon ihanuutta, pehmeyttä. Sellaista kaikkea mitä nyt nurmikot antavat meille ihmisille.
   Sillä tuossa pienessä pläntissä jota takatontiksein kutsun, siin on vain puinen patio, varastorakennus, laattapiha ja kukkapenkki. Jokainen näistä "vetää" noin 1/4 tontista itselleen. Nurtsille ei ole jäänyt paikkaa ollenkaan. Näin olivat aikoineen päättäneet tään Majani Mahtavan entiset omistajat muokatessaan tätä tonttista "suurta".
   Tosin samaan syssyyn muistelin esim. viime kesää kuin leikkasin nurtsia Majassa Matalassain ja manailin että taasen tätä samaa. "Taas nurmikon leikkuuta." "Koskahan tästäkin riesasta pääsis pois?" Mutta samalla kuitenkin nautin siitä puuhasta. Nautin kun helteellä sai bikinit päällä työnnellä konetta - ja hiki valu niemestä kuin notkelmastakin. "Aah, tätä työtä!"

   Jotain mie olen kuitenkin saanut tämän uuden kotini, tämän Majani Mahtavan mukana. ( Vaik sitä nurtsia en saanutkaan. ) Hokasin tämän saamani "riemun" tänään tuolla ulkona kun heiluin siellä noin 11tunnin ajan.
Luulin nimittäin että kun muutan rivariin niin kaik ulkotyöt jäävät poies. Ei ole enää niitä hommia. Voin vain olla öllötellä ja puuhastella esim. sisähommia... Mutta kuis on käynytkään?
Töitä on riittänyt samaan tapaan kuin omakotitalossa asuissa. Esim. tänään tein jo toista päivää perätysten pyöreitä päiviä ulkohommia - ja huomenna jatkan samanmoisen ruppeeman.

   Aamutuimassa, tyttärein ja hänen tyttäriinsä viel nukkuissa, "käyskentelin" ulkosalla puuhissain. Nostelin yhden "nyppään" maksaruohoja poies paikoiltansa. Mietin ensin että siihen paikallensa haen mökiltämme raparperintaimia mutta sit totesinkin että ei. "Tarkoituksein on päästä täällä mahdollisimman helpolla, mahdollisimman vähillä töillä." "Joten ei kun kaik poies. Eikä mitään tilalle. " "Antaa nurtsin vallata tämänkin alueen. Niin sitten yhteisten nurtsialueiden hoitajilla on helpompi ajaa tääkin kohta."

2015.5.16%20008.jpg

Samaan syssyyn siinä myös sitten purin pieniä kiviä pois kuistini kyljestä. Laitampahan siihen sit ne takaisin ( ensin niiden pohja-alan siistittyäin ) tahi isompia, pyöreitä kiviä, tahi en mitään. Katsotaan mitä teen...
 

2015.5.16%20010.jpg

   Välleen piirsin eteiseni seinälle tulevia kuvia. Niitä kun ei voi piirtää kerralla valmihiksi koska teen ne tussilla. Tussien värit tarvii välleen kuivua jotteivät hankaudu ja leviä niitä lisää piirrellessä ja värittäissä. Joten ain pätkänen silloin, toinen tällöin... Siit se joskus valmihiksi tulloo.
   Paistoin lettupannereita ja söimmä ne takakuistillain, patiollain, sokrun kera nauttiin aamupäivän ensimmäisistä lämmittävistä Aurinko Armahan säteistä.
   Touhusin muoskain mukeloin kera kun vanhempansa lähtivät asioille.
   Siirtelin ruohosipulitupsuset jotka toin tänne tullessain Majastani Matalasta, parempaan paikkaan kukkapenkissäin jotta nämä muoskain mukelot ylettyvät napostelemaan niitä ihan ittekseen. Nyt ylettyvät pienin käsinensä paremmin tupsulle asti taittamaan ruohovarren suuhunsa. He kun tuuppaavat napostella niitä "tullen, mennen", tosta vain. Mikäs se olisi paree välipala ulkosalla? Ei ruohosipulin syönti ainaskaa ole mitään pahaa evästä!

   Likkoin lähtiessä vanhemoisiensa kera kotiaan aloitin päiväni "kohokohdan" työstämisen! Takapationi petsauksen. Sen pationi jota tänne tullessain manasin etten sitä kyl kertaaakaan petsaa kuten olivat näköjään entiset omistajat tehneet. Miksi petsata? Kyllähän kyllästetystä terassilaudasta tehty petio kunnossa pysyy ilman petsaustakin. Eiks pysy?
Mutta kuis kävikään? Mielein onkin muuttunut täsä talven ja kevään aikana kattoissa kuin se terassin kiiltävä pinta ( joka siin oli kun tänne tulin ) on muuttunut. "Harmaantunut", muuttunut mattaiseksi, kulunut. Ei ole enää ehta, ei ole hyvän näköinen. Niinpä pesin pationi, hain petsiämpärit ja aloin vosekkia.

2015.5.16%20002.jpg

Sain kokea elämäni eka kerran mitä on petsata jotain, mitä on petsata terassia. Tätä "riemua" en "saanut" kokea omakotitalossain mutta täälläpä saankin. Eli olenkin nyt vasta "omakotitalon" riemuissa mukana vaik olenkin "vain" rivarissa. Että tälleensä. Olenkin "omakotitalon" onnellinen omistaja! Jee! Tää onnea on!
   Laitoimme näköjään samalla tämän kyseisen touhun kiertämään täällä Kulmakunnalla - ei kun täähän olikin Humisevallaharju eli Humisevallaharjulla. Sillä juuri ennen kuin omani petsasin oli näköjään eräs toinen nainen petsanut omansa takaterassin ennen miuta. Ja miun jälkeeni sitten petsasi kolmas omistaja omansa pation. Näin "hyvä" kiersi tontillamme. Moni sain näin hyvällä kelillä petsauksensa tehtyä. Ja huomenissa ne sit kuivuvat lopullisesti kun on sillekkin päivälle hyvää keliä luppaillut.

2015.5.16%20004.jpg

( Tuolta taustalta, takaa, näkyy kuinka pation pinnalle käy jos sitä ei huolleta, puhdisteta, pestä ja petsailla välleen. )


   2015.5.16%20005.jpg

   Ehtoon jos siin vaiheessa korvistellessa päivän säteitä lämmittäviä, aloitin toisen porstuani pielen purkamisen. Ensin isommat reunuskivet, ns. nupukivet, poies. Sitten ne "miljoonat" pienen kivet. Pohjan puhdistus ja tasoittaminen. Reunoille uusien MAHTAVIEN kivien etsintä ja asennus. Ja sitten - tulikin jo ehtoo ja saunan lämmä. Huomenissa jatkan...

   Mietin tässä vaine tätä tekstiäin nakutellessa että jos mie olisin vierahalla töissä tehhen tälleen sammaan tappaan ain töitä kuin teen kotonain niin heureka, miehän olisin RIKAS! 11-12 tuntisia päiviä. Taksalle jotain 10-13e/h. 2200e/kk - verot n.15%? 1870e puhtaana käteen. Minimi. Huh!
Puolisoni sanoi miulle ain että kyl miusta viel joku hyvän emännän saa. Tahi: "Olis siin hyvä työntekijä jollekkin." Tarkoittain näillä että olisin uuttera tekijä. Tekisin alvariinsa jottain. En turhia vitkastele. Saan aikaseksi paljon. Mutta toisaaltaan eihän se työ tekemällä lopu joten hänkin ain pyyteli miuta huokaamaan välleen. "Elä touhuu alvariinsa. Tuu tänne... " "Opettele välillä olemaan vain. Huiloo."
Mut minkäs teet kun olen saanut tälläset "geenit" perintönä? Geenit jotka pistää ain tekemään jottain. Ain puuhaamaan jottain. Jos ei muuta niin ainakin "vispaamaan" jompaa kumpaa jalkaterääni. Ne kun tuuppaa heilua tiedostamattain sillon kun "asetun aloilleni". ( Tästäkin puolisoni ain miulle huomautteli: "Älä vispaa." ) En tiedä mistä se johtuu? Miksi jalkani vispaa? Mitä se kertoo: puuttuuko jotain "hivenainetta" elimistöstäin, vahi mitä? Ns. levottomat jalat ne eivät oo. Sillä en koe niissä kipuja tai mitään tuntemuksia. Ne vain liikkuu tietämätäni. Joskus siihen havahdun itsekkin mutta kun se ei häirihhe miuta mitenkään niin antaapas vaine vispeille. "Tuokaa kretaa niin vispaan sen tässä ohimennen!" Toki voinhan sen tieten tahtoin lopettaakin, sen vispaamisen, mutta kun se ei auta tähän mitenkään. Nyt lopetan ja kohta ne taasen heiluu - tiedostamati. Ilostako lie heiluvat? "57kg - elämän iloa."