1. Itse toivon, nottas tää olisi viimoinen tään "laatuinen" skriivauksein täällä blogissain, muttas "vannomati paras" sillä onhan se ennenkin, niin monessa asiassa ja asian haaroissa nähty, ettei se sitten pidäkkään paikkansa? Mutta "toivossa on hyvä elää; sanoi täi tervassa..." jotenka toivossa, suuressa, väkevässä, miekin nyt sit elelen.
Tään tähän skriivaan ja sit kassotaan myöhemmin et pitääkö viel astialle palata uudemman kerran vahi joskoo tää jo riittäisi?
   2. Käsäivin täsä päivänä muutamana Maailmalla Avaralla Taivaanrannanmaalarina ja täsä on sitten valokuviain siltä reissulta seassansa - koittakaatte "kestää"....







   "Lämpijää."




   Olen ennenkin jutellut siitä mitä on kun yssin vaine päättää asioistaan, päättää mitä tekee, miten tekee. Yssin päättää minne menee, vahi onkoo menemäti. Matkustaako vahi eiköö matkusta.
Se sen/tuon aikainen ajattelu ja tapani siitä oli ihan ok. Ja todellakin hyvä silloin, siihen aikaan. Sanojeni nuiden takana sekä tukena, seison mie viellähin. Aivan täysin.
   Se tuo oli aikaa kun Georgen kera yksissä oltihin viellä. Eli olimma parisuhteessa... muttas kuiteskin yssin asustain, ollen ja eläin.
Nyt ovat kuiteskin "kuviot" nuo muuttuneet ja totallisen yssin mie jäin. Samalla sitten ajatukset nuo taanoin ollehen uutta perspektiiviä, uutta näkökulmaa ja uutta ulottovuutta, saanut on. Jo täsä näilläkin viikkoisilla parilla-aikaisella.




   ( Lähes hankikanto! Kesti paikoin kävellä pystyssä, ja sitten kunne ei kestänyt pystyssä, niin silloin sitten kanteli polvillansa kontaten pitkin-poikin hankien nuiden.
Kontaten menimmä mm. tään tälläisen metsäin kätköstä löytyneen vanhan mökin tykö katsastamaan sitä jotta oiksoo valokuvata? Ei, ei oikein ollunna... Oli enempi risukoita kuin -kuvata. )



  
   Sitä tuntee itsensä ns. toisen luokan kansalaiseksi - suhteessa parillisiin ainaskin.
   Nyt huomaan, ettäs kun on yssin, niin jää ns. kaiken ulkopuolelle. En tiedä jymmärrättekö oi, Armaat Lukijain miun, tätä, muttas se on ainaskin tunne tällainen sisuksissain olevainen, josko lie ihan fyysinenkin käytäntö.
Vaikkas miulla onkin täsä ykseyttä yssinäin ollen, sinkkuutta siis ( niinkuin pruukataan nykymaailmassa sanoa ), nytten vaine tään viikkosen-toista verta ( jeeru! aikas tasan kohta parikin viikkoa jo! ), niin siltikin huomannut olen tään monessa kohtaa. 
Kenties tämä toisille ihan normi-jutskaa on, muttas miulle ei tähän asti ole ollunna olleskana.




   ( Petronkoski Tulikoskelta päin tulee, ja laskeutuu sitten Välijoen kautta Pieni-Petäjäjärveen.
Niitä ainuita sulija vesiä viellä täl haavaa tällä seutukunnalla... )




   Ihan ensimmäinen, suurin, muutos on ( joko mie vaine miellän sen näin, tahi sitten se on todellakin näin?! ) siinä ettäs aina näin yssin olevaisena ei "kehtaa" enää ottaa yhteyttä "parillisiin" miehiin.
Se on todella ISO kynnys tehdä nytten ja tulevaisuudessa niin.
     Ennen se oli täysin normaalia sillä olinhan "varattu"; en siis "uhka" kelleskänä! En heidän, miehen enkä naisenkaan, mielestään. Muttas nytten, nytten sitten olenkin "uhka" suuri ja arvaamaton, koskapa miulla ei ole "omaa" paria olevaista. Ei edes ns. nimellisesti, josain.... tuolla... maailmalla....
Se on kuin "veteen piiretty viiva": nyt ei ole uhka - nyt on. Sen sekentin aikana, välissä, suunta ja suhtautuminen muuttuu. Ja jos ei sitten näin oikeesti toisten käytöksestä nähden fyysisesti, niin ainaskin mielessänsä - tahi omassa mielessäin....?
Aivan älytöntä! Sanoisinko et "saivarelle kahta persereikää tehden"!
   Maailma ei ole muuttunut, mitää ei ole muuttunut elossain, ynpärilläin, ynpäristössäin misä elelen. Ei ni missään, ei ni mikään. On vaine tää yssi poistunut "vaikutuspiiriltäin". Hän joka ei fyysisesti konsa ollut mitenkään arjessain tahi elämässäin mukana. Juhlissa sitä vähemmän viellä.... Kukaan kun ei tiennyt hänestä, ei nähnyt häntä.
Muttas niin vaine näyttää vaikuttavan siltikin tähän eron jälkeiseen elämääni, tahto hän sitä tahi ei. Tahdoin mie sitä tahi en.




    ( Eteenpäin lumessa/elämässä - sanoi Mummero lumessa.
   Jäljet nuo taanoin uralle urkemani ovat hivenen painuneet Aurinko Armahan jo kuiteskin sen verta lämmittäissä hankkevan pintaa olevaista. )

 
    Se mitä muut ovat pitäneet miuhun yhteyksiä tahi mie sitten kaikkiin muihin ynpärilläin olevaisiin ihmisiin, niin sehän on ollut ihan normi jutskaa, se. Kuin aidan takaiselle naapurille juttelisi:
"Hyvää päivää - kirvesvartta."
"Mites ois - olisiko poraa lainata?"
"Saisinko vaivata; auttaisitteko raskaan taakan kannossa?" - milloin se sit mitäkin on ollunna.
Nyt sitä sitten vartoo. Hipi-hiljaa miettii ja tuumailee: "Uskaltaisinko kysyä?"
"Entä jos vaikkas ajattelevatkin, ettäs misetä pyydän - miestä vailla olenkin?"
   Täsähän "pitää" alkaa erakoitumaan entisestään?
   Pitää myöskin alkaa kassomaan kuin sanasensa asettavi kun apua kyselee tahi muutoin vain juttua iskee!
Pitää funtsia ensin todella tarkkaan ja piiiit-kään, ennen kuin mitään.... ennen kuin suuni aukaisen tahi muutoin yhteyttä ottelen kehenkään ( nyky maailmassa se tarkoittaa niin ihan kasvokkain tapahtuvaa kanssaolemista, kuin myöskin kaiken maailman nettisfäärit; naamataulu, mese, watsup, tekstarit, puhelut, jne. ).
Enää en voine siis "laukoa" kuten ennen, en ottaa yhteyttä kuten ennen.




   ( "Hankikanto." - se on luonnon olennoillakin. )

   Harmi. Harmittaa toin teolla tää tällainen.
Sillä enin osa ( oikestaan kaikki ) näistä ystävistäin olemasa olevista ( vahi pitäisikö nyt sanoa: "olleista"? ) on miehiä. Ja kyllä - kaikki varattuja.
   "Miekö miehekäs? Eihän?" Tässäkin ystävyys-suhteissa olevaisissa.
   Ystävät ollehet siis vähemmästäkin vähentyvät/vähentyneet nyt ovat.
Tietty uusia tuttavuuksia "sen-kusta-vaine" hankin ja alan Elämäin-Reppuun koppaamaan. Tietenkin - mistähän vaine siitä sellattiis saisi?




   ( "Mora naista myöten."
   Sankkevan tytyväinen olemma ollunna kun aikoinaan investoin tähän tällaiseen leukuun omaani. Palvellut hyvin on, kestänyt on vähäiset käyttöin miun. Käy käteen, käy kätsästi käteen ja "käy" kätsäsi käytellessäin käsilläin näille omillain. )


   Yssin ollessa, yssin jäädessä, eräs murhehen-gryyni on sekin nyt sitten todistettavasti olemas:
   Täsä kun kysellyt olen, ettäs tulisiko kenkä kaveriksein, perääni kassomaan, kussa lekurin pakeilla ensi viikolla olemma käynyt, ja sit siinä noin vuorokauden sisällä hivenen tuumailemaan, ettäs olenko tällä Tellukselle sitten enää olemasa ollaskana, vahi jo liidellyt sfääreihin toisiin, ekaisen tuon yönseudun aikana.... NIIN, ei kukaan, ei mistään!
( Omani jälkipolvi ei kerkiä avittaa; töissä kaik´ ovat päiväseen aikaan, tahi ovat sit niin kaukana ettei ole syytä tään taatta matkustaa. )
Kaik´ ystäväin olevaiset joilta olemma ilennyt edes ajatellakkaan kysäistä näin nyt YSSIN ollen ja näillä tällaisilla ajatusten kululla varustettuna, vastanneet ovat ettei nyt.... "On sitä, on tätä - joskus toiste sitten... Ymmärräthän?"
   Puhutaanhan, ettäs ystävä auttaa aina. Ystävä on sellainen joka kuulee, ymmärtää, ja auttaa jos vaine voi.
Ja sanotaan myöskin, jottas se ei ole ystävä joka ei avita, ei edes yritä avittaa. Lemppaa se sellainen ystävä poies.
Niiii-pä. "Lemppaa?" Pitiskö nyt sitten tosiaankin periksi antaa ja näin "parinvaihdon" ( Misä miulla muka uutta jo olisi olemasa - puppua puhun! ) yhteydessä ystäväisenikin uusia?
Pitäiskö etsiä ystävät uuden uutukaiset, kestävät, ymmärtävät, avittavaiset?
"Puussako niitä kasvaa?"