Silmiä kuivaa, väsyttää, ajatukset ei juokse. Siitä, tästä, lähdetään nyt.
   Noin puolitoista viikkoa sitten otimma sen uusimman tatskani ja kuten te Armaat Lukijain, jotka olette myöskin "langenneet" moiseen houkutukseen, tiedätte niin sen jälkehen ei sitten noin viikkoon tahi kahteen käydäkkään saunassa, ylisillä lämpöisillä. Se "on kielettyä, on kiellettyä, on kiellettyä" - tahi näin miulle on ainahii opetettu ja sanottu.
Juurikin ennen tatska-päivää käväisin löylyissä lämpimissä ja sen jälkehen olen pistäytynyt vaine suihkusa. Muttas suihkusakin on tuota nyt jotenkin tullut laistettua käynnit. Ei vaine ole hoksittanut. Mikä lie? Tuntuu vaine että ei kehtaa, ei ole tarvista, ei pakkoa, kun en sinällään ole misään töissä-töissä, enkä ihan hirveesti ns. ihmisten ilmoillakaan liikuskele. Näinpä sit huomasin täsä tänään ettäs sitä olen viimeksi nyt viikko sitten käväissyt suihkussa! Aika on vaine kurahtanut jotesakkii...
Tänään sain tarpeeksein: otin ja lämmähytin saunan! Ajattelin et nyt kyllä riitti. Puolitoista viikkoa josta nyt viikko tosiaan rypemäti olleskana! Hui! Koskaan ollut näin. Ei iki-kuuna-milloinkaan! "Nyt Mummero pesulle, mirs-mars!"
Voi sitä tunnetta ihanaa kun ylisillä istuin, hikosin, viskasin löylyä lisää... Ihanuutta! Ei niinkään se suihkussa käynti ja peseytyminen vaan tuo saunominen ja se hiki! Wau!
Mietiskelin vaine jälleen ettäs kuin sitä onkaan näin suomalaisena oppinut tuon saunan: jos ei pääse saunaan tunne on että ei puhdistu kunnolla. Jos ei pääse saunaan vaan pitää käydä "vain" suihkussa pesulla niin - ei puhdistu kunnolla? Elikkäs "elää ja kuolla saunassa".
   Taivaanrannanmaalarina täsä kuljeskellessain tuumasin kerran jos toisenkin jotta mik´ onkaan onni olla näin Vapaaherratar ja sen "turvin" sitten päästä välleen "maalailemaan" seutuja jos toisiakin. Jos en olisi Vapaaherratar niin miehän pakertaisin tukka putkella josain ja tietoa ei ni´ minkähän laista olisi näistä ihanista sieluin syövereitä täyttävistä hetkistä joita saan kokea tuolla luonnossa, luonnon äärellä. Elämäin-Reppu Reppuliini olisi siten näitäkin, sen millonia, kokemuksia köyhempi ja ennen kaikkea köykäisempi, joka jo sinällään surku olisi suuremmoinen.
Saati ettäs olen yrittänyt jakaa sitten tätä omaa riemuain, tätä Reppuuni kantaaksein ottamaani "lastia", muillehin, muidenkin riemuksi - kaikki hekin olisivat täten näitäkin valokuviain "köyhempiä" ja näkemättömiä - kuten vaikkas nyt te Armaat Lukijain miun. Tietty eihän tääkään mikään "puolustus" ole mutta kun omastaan vaine tekee mielein jakaa sen minkä voinen...
Samaten tuumailin siellä kiven, kannon, tahi jonkin maiseman edessä toviksi asettuessain jotta jos miul ei Hepo Hopiata olisikaan olleskana - en reissaisi, en valokuvaasi, en Taivahanrantoja maalaileisi. Elikkäs ollappa nyt sitten onneva täynnä niin kauana viel kunne tällaisen "ylellisyyden" voinen omata!
   Tiedättehän värssyn - tahi olen mie tään teille Armaat Lukijain varmahan joskus kertonut jo:
"Kun et ole enää luonani,
puen ylle vanhan puseron:
sinulta tuoksuvan puseron.
Ja melkein rakastan
- itseäni."
Mie ainaskin tiedän, ja vasiten hyvin tiedänkin sillä kunne Ystäväin tyköäin silloin tällöin mirs-marssii poies niin aina tulee tunne vaine jotta voi kuin sitä oppiikaan vihoin ja viimein rakastamaan itseään näin toisen jälkeen; se tuoksu toisen joka tarttuu jokahiseen kohtaan kiinni! Ihanuutta!
Tuoksu tuo toisen vaatteissain ja ihollain - en kyllä koskaan enää pese itseäni! Se tuoksu tässä huushollissain, Majassain Mahtavaisessa, liinavaatteissain, pedissäin - en koskaan, en siis koskaan!, muuten pese niitä liinavaatteitakaan!
Mitenkä sitä onkaan iloinen ja onnessaan kun toisen näkee, kohtaa, ja on toisen kera tuokioita muutamia tahi useampiakin! Mitenkä sitä voikaan kaivata toista ( tästä olen KYLLÄ teille puhunut jo! ) niin toisen vierellään ollessa kuin vasite silloin kunne toinen ei siin tykönä olekkaan! Ja sitä riemun SUURUUTTA kun huomaa toisen-kin kaivanneen juurikin siuta! Huomaa että onkin sittenkin jotehin toisellekin tärkiä; "ajatuksissain vaiko oot mun...".
   Taasen täsä "laskeudumme" joulun aikaan ja joulun taikaan. Miullehin se näyttäisi jällehen merkitsevän Töitä ja näyttäisi nytten ettäs sit entistäkin enempi "työtä tauotta". Hyvä toisaaltaan - tietää leivän päälle muutahin kuin vaine ylähuulta. Surku - jääpi jällehen se ns. oma joulu kokemati. Miksikö jääpi? No, kun sitä alkaa näin puolessa välissä marraskuuta jo valvistelemaan Työn joulua niin ei vain hoksita sitten enää laitella issellein mitään. Ei koristeita, ei valoja, ei ni mitään! Toisaaltaan se taasen ei häirihhe oikeestaan piirunkaan verta sillä kuten varmahan jo tiedättekin niin ei miusta taida saada nyttemmin minkähän laista joulu-ihmistä tekemälläkään! Ennemmin olen omissa oloissain ja ilman tätä nykymaailman kaiken kattavaa joulu-hössötystä!
Muttas, joo... tänä pänä aloitin sitten Työni joulun tekaisemalla ensimmäisen erän Piipparitaikinaa. Siitä tuli gluton ja maidoton - tietenkin.
Laitoin sfääreihin naamakirjasen kautta maininnan tästä ja sieltä tuli kymystä vastaan reseptistä ja taikinasta noin yleensäkin. Täsä kunne joudun niin skriivan sen sinne ja kertoilen siin samalla aiheesta sit muutahin mutta en voine välttyä ajatukselta ettäs eivätkö ihmiset osaa tehdä esim. juurikin Piipparien taikinaa maidotonna ja glutonna?
Tosin samaan proplematiikkaan olen törmännyt muuloinkin täsä maailmassain: ihmiset eivät osaa "soveltaa" ns. tavan reseptejä erikoisruokavalioihin ja -leivonnaisiin. Miksi? Eivätkö he kehtaa vahi eikö hoksottimet toimi? Ja sitä paitsi - mitä se haittaa jos menisikin mönkään? Tekee sit ensi kerralla toisella viisiin - eiks vaine? Tahi jos ei ole ohjetta ni mihkähän laista - niin soveltaa, keksii ja kehittelee? Kuten miullahin olisi täsä nyt suunitelmissa et kussa aikaa vaine sen verta irti saan tekemisistäin niin tänä joulun teinoona PITÄÄ MIUN kopasta jonkin laisen voitaikinan teko maidotonna ja glutonna! Pakko, aivan pakko! Onhan se kumma jos EN MIE sellaista yksinkertaista osaa ja opi tekemään!!