"...kulkukauppias vain taivaltaa. Tie on pitkä ja kuoppainen mutta kauppaa aina tehdä saa..."
Tunsinpa itteni kulkukauppiaaksi tänään kun lähdin tietä mittaamaan. Toteutin kauan päässäni eläneen ajatuksen ja kuljin Narvanlahden sekä Asevelikylän tienoot teitä pitkin kamerallani tähyten ja laukoen.
Raskas ol laukku; noin 6,2kg. Piti ihan kotia tultua se vasite mitata va´alla. Mutta ei siitä olis lähteissä hennonu mitään jättää poieskaan. Jos olisin jonkun odjektin tai vaikka jalustan jättänyt kotia niin sitten olisi takuuvarmasti ollut niin et juuri sitä puuttuvaa olisin tarvinnut ja kaipaillut. Ja tie ol pitkä: noin 13km + kaiken maailman pistot sivuun kun kameran kera heiluin ja kuljin. Kaik´ kannot, puro-pahaset ja kukkasetkin piti saaha ikuistaa.
Aamuinen ( mikään aamu, olhan kello jo jälkeen 9.00! ) tie.
Toinen näkee tässä kobran - toinen jotain muuta. Mie nään haltijan joka paistattelee auringon kilossa kauluksensa kauniisti pystyyn nostaen.
Picasson taidetta. Narvankosken kuohuvat aallot ja tyrskeet jättivät jälkeensä kuohuvan vanan. Vesi vei vaahtoa valkoista ja loi Picassomaista taidettaan.
Sinne ne aallot menee. Nyt jo tyvenenä, kuohumattomana, jokiuomana. Hiljalleen kohti suurta tuntematonta - järveä.
"Katson maalaismaisemaa - ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän!" Mitä meiltä suomalaisilta muka puuttuisi! Siin kun katsoo Suomen maaseudun kumpuilevaa ja kaunista maastoa jota metsäsaarekkeet, joet ja järvet täplittävät niin voiko kukaan sanoa että olisimme jotain vaille? Ei, mielestäni emme voi valittaa mistään - olkaamme tästä kaikesta kiitollisia ja onnellisia.
Tie vie verkalleen. Kohti ääretöntä ja sen taa...
Keväistä auringon valon ja pilvien varjojen täplittämää supi-suomalaista maaseutua. Kynnöspeltoineen.
Ja tämä sitten... tämä se on jokaisen(ko) meidän unelma! Järvi, ranta ja mökki (maatila) sen rannalla. Voiko tässä suomalaisemmaksi enää muuttua?
"...heinälatoon yöksi hän majoittuu ja eväitänsä maistelee..." Suoraan Suomi-filmistä: pelto ja heinälato. Tässä tosin vain nurkka ladosta - ol sen verta iso lato että en tohtinut kokonaan sitä kuvaan tälläillä... Nurkka siis kelvatkoon. Tosin kuvasinkin oikeesti tätä kokonaisuutta joka nyt kuvassa näkyy: tien mutka, pelto - ja se ladon nurkka.
Päivän paiste! Piste ja väriläikkä vielä värittömän keväisen luonnon keskellä. Leskenlehden kukkanen. Kaunis kuin aurinko.
Narvajärven peltoin pientareella. Kuva lumikuuron noususta Narvanmäen yli. Synkiää ja tummaa. Auringon säteet heijastelevat pilvien laitamilla.
Samaan aikaan Narvanjoen Kotimäen suunnalla taivas viel on ihkun pumpulimainen.
Lehmipoijalta ol lassokerä unohtunu mettään! Vainekkii... piikkilankaa kerällä puun nokassa. Se vain ikävä puoli kauniissa asetelmassa että loppu kerästä ( tai siis piikkilangasta ) oli pitkänä "naruna", aukinaisena, pitkin pituuttaan mettäpohjassa. Voi kun olisin älynnyt keriä sen itte kasaan - nyt sen vasta hokasin... Voi, voi!
Tää se on sit miun kompastuskivi: Siivet. Olen antanut tälle puulle, tälle kuvalle, nimeksi "Siivet". Kuvannut olen tätä jo, kerta jos en kaksikin, aijemmin. Se on kyl sit maansurku ja itku kun tää puu tästä Hovinkosken kupeelta ottaa ja romahtaa joen uomaan. Kaunis loppuhan se olisi puun päättää päivänsä: hempeästi ja lempeästi lopsahtoo veen pintaan. Painaa päänsä pintaan peilaavaan, vajota vetehen virran vienon. Mutta kun se sitten häviää! On poissa!
Toinen hyväkäs: tämä talo. Ei kuitenkaan niin merkityksellinen miulle kuin tuo puu mut kuitennii... Kuvaan ja kuvaan. Aina uudelleen ja uudelleen. Nyt näin sisältä ulos päin. Kuin tähän kauniiksi lopuksi: "Näkemiin."
Kommentit