Asun yksin?
   Tai ainakin mie luulen, ettäs asuu yksin.
Ei, ei ole henget ne jotka puhuvat - eiväthän ole...?
Ei miulla paljoa vierahiakaan käynen....? Eikä vasiten yöpyjinä. Eikää kaitenkaan yöilleeseenkään aikaan olon ja tilan tämän lävitse kulkevaisia ole, siten etten niitä tiedostaisi isse?
Toisin sanoen asun YSSIN!
   Miski sitten aina täsä Majassain Mahtavaisessa asuessain, eläessäin Humisevallaharjullain, saanen huomata kuin asia, esine, tahi jokin sellainen jutska, paikkansa vaihtavi? Mikä onkaan toi maaginen, henkkiin oloinen luononvoima, tahi muutoin tiedostamaton sfääri, joka saapi aikaan erinäisiä muutoksia, tään kattoin alla olevaisen? Mikä mahti Maailman Avaraisen, saapi asioita liikekannallepanon miulta kysymäti, miulta lupaa pyytämäti - ja sitten toteuttavi sen tahi ne?
   Olen ihminen joka on oppinut, ettäs asioilla ja esineillä vasiten, on ja pysyy, tietty paikka - perfenionisti kun olen, sori. Puhunut tästä tällaisesta "pakkomielteestä" aikaisemminkin kyllä olen. Ei, ei se ole ihan sellainen pakko-pakko, mutta "oppia ikä kaikki", kun on monen muoskan kera, vasiten muoskain 24/7 kera asustanut. Oppia on pitänyt, ettäs helpoiten arjesta selviää, kun kaikella on aikansa, kaikella paikkansa. Vasiten paikkansa.
Ei olis voinut jättää lojumaan mitään minnekkään, tään muoskain takia: teräesineet piiloon, kaikkinainen vähääkään nestemäisen muodon omaava aines piiloon, poies silmäin eestä. Tavaroille omat paikat jotta ei kompastuta, jotta hänkin tietää mitä, misä, milloin, jne.. Ja teitty myöskin muoskain nuo toiset, sillä aikas paljon vei aikaa tää erilainen muoskain miun: en ihan aina kerennyt olla avittamassa muita muoskiain. Näin kun esineillä, asioilla, paikkansa oli, niin tiesin neuvoa suu-sanallisesti heitä, jos eivät tieneet etsimänsä asian paikkaa... tahi he itsenäisesti sen sieltä TIETYSTÄ paikasta sitten itse helposti löysivät.
   Niinpä se tapa opittu, tapa hyväksi havaittu, ja hallittu, kulkevi yhä iellehen mukanain. "Mihkäs se seepra raidoistansa pääsisi?"
Näin myöskin tääl uudessa koissain, vaik kuin yssin asustelen. Tiedän sit mitä, misä ja milloin.
Tosin... miksi ne eivät sitten pysyttele siinä paikallaan? Miksi aina kun siivoan hivenen perusteellisemmin ( mm. kaik´ pölyt pyyhkien ) havaitsen, ettäs tää nyt ei TAATUSTI ollunna täsä! "Tämänhän paikka ei sitten muuten ole täsä! Ainakaan miun mielestäin...?" "Aivan varmasti laitoin tämän viimeksi tuohon!" "Tämähän on AINA ollut tuolla - ei täsä?" "Pettääkö jo Mummeron tään muisti?"
   Nytkin, aivan tänä pänä, kun huhkin ja heilun, hillun ja hivelen, pintoja noita, havaitsen vähä välleen, ettäs aaa... täsäkin on tullut muutosta. "Mites se tää, nyt täsä on? Miehän laitoin sen viimotteeksi tuonne....?"
Havaitsen, ettäs tietty koriste esine on vaihtanut paikkaansa toisen, vastaavan esineen kera. "Tietty, ei siin mitä, saavathan ne vaihtaa... lupaa kysymäti...." En vaine ole havainnut sitä paikkansa vaihtoa noin niinkuin arkielämässäin, tätä siivoustain ennen. Nytten vasta kun vosekin tarkemmin: "Ihanhan se tuohonkin passaa, hyvin?"
"Miski, miski, on tääkin riimunen täsä seinälläin kieputtanut issensä sen tuhat kertaa tuon läheisen lukkosen ynpäri?" "Ei, en ole kuullut päivieni näiden aikana, tahi vasiten öiseen pimeään aikaan, mitään kalisettelua huushollissain täsä, en!" "Kuin tää onkaan tapahtunut? Silloin kun en isse koissain ole? Olen asioillain tahi vaikkas sitten nyt äskettäin Töissä?"
"Entäs miksi täällä keskellä matkamuistokivieni on tää tällainen musokein mukeloin leikeissään käyttämä lasikuula?!...
   Niinpä - muoskain mukelot!
Nuo oivat, osaavat, kekselijäät, vikkelät, tekeväiset, ehtiväiset.
Nehän ne ovatkin!
   Kunne Mummerolta tältä "silmä välttää" heidän ain tykönäin käydessään, ehtivät he paikkaan joka. Vaihtuvat paikat esineiden, asiat muuttavat "toisiin sfääreihin", jotakin laitetaan piiloon jonnehin, asutetaan vaikkas nyt vaine tsipili jokunen aivan toisiin asuinpaikkoihin, kuin misä sen kuuluisi ihan noin niinkuin taasen tavanomaisesti olla.
Tehdään mummolle jekkuja pieniä, arkisia. "Kyllä se mummo sitten taasen tätä ehtii..." "Kyllä se mummo tään täältä löytää sit joskus - lötytääkö?"
   Milloin olen etsinyt valkkareita ( valkosipuleita ), milloin kuulakärkikynää ( ei miulle niitä tuhottomasti ole joten aina pruukkaan käyttää vuorollansa yhtä ja samaa... ), pyyhekumia ( "seloste" sama kuten edellä), jotahin kuppia, kippoa, tahi muuta sellaista, jota en välttämäti niin usein tarvihde. Muttas sitten kunne tarvihhen, niin silloin hoksin, ettäs misäs se nyt onkaan....? "Mihkäs MIE sen viimotteeksi laitoin?"
Ja kun se ei olekkaan siellä mihkä MIE sen laitoin, niin sittenpäs mie saanen sitä etsiskelläkin "kissoin ja koirien kera"!
   Voi, ettäs ovatkin kekselijäitä muoskain mukelot noi. Onpahan ainakin Mummerolle tälle "aivojumppaa", kun etsiskelin, pähkäilen, mietin, funtsin, tuumailen - ja etsin.

   Näitä kadonneita, johkin piilotettuja, jonnehin toiseen paikkaan asetettuja, etsiessäin se etsittävä voimen olla sit vaikka jokin koriste-enkuli piskuinen...

   "Enkeleitä, onko heitä?"
   Majaani Mahtavaista putsi-putsistan noin neljännes vuosittain sillee perusteellisemmin. Vosikin kaiken mahdollisen ja mahdottomankin? Silloin tosiaan "saattaa" vastahani tulee vaikkas sun mitä, joita en sitten noin arjen touhuissain ole osannut edes kaivatakkaan...
   Muistan kuin täsä yhdellä kerralla tuli vastahan eräs piskuinen, kaunis, muistoni miun:


20210103_090811.jpg

   Enkuli ensimmäiseni. Ihan ensimmäisenä koko lukuisasta poppoostaan enkelieni. Enkuli sellainen joka asettui aikoinaan jo Majaamme Matalaiseen. Se liiteli, laateli - kierteli, kaarteli, ja sitten asettui aloillensa - paikkansa löytäin päältä silloisen avaikaappimme porstuamme pielestä.
   Paljon on tuo enkuli piskuinen nähnyt, paljon kuullut, ja paljon varmahan kokenutkin.
Ainaskin sen verta jo kokenut on, et siipensä nuo ammoin valkiana loistaneet, ovat täsä aikain saatossa värin uuden näköjään yllensä saaneet: enempi ne jo harmajat ovat kuin mitä valkiat.
Lie Mummeron tään kera yhtä aikaa elää; kumpainenkin harmaannutaan ajan tuon tikuttavaisen, yhä iellehen kulkevaisen, rinnalla.

   Vanha ja harmaja. Mummero piskuinen muttas siltikin-kö ihan "isku kunnossa", sankkevan tytyväinen....

   Portinvartija?
   Olen pakissut ,Armaat Lukijain miun, kuin toimin portinvartijana täsä Kulmakunnallamme, asiuessain "sopimmoileen" täsä parkkipaikkamme kupeessa ja tään "kongin" toisella laidalla. Tästä pitää kaikkien kulkea, tästä "kongista" jos mieli pihaamme tulla, jos asuu ja askeltaan itse kunkin kotiin.
Elikkäs näen kenkä tulee, kenkä lähtevi poies - ja milloin, jos nyt viitsisin ja halajaisin alvariinsa "päivystää" tuossa akkunallain. En vaine ole sellainen kyttääjä, sellainen stalkkaaja, sellainen "juoru-akka", sellainen "pahan ilman lintu" tahi mitä niitä nyt onkaan nimityksiä, moisella "toimekuvalle"?
   Asun asunnossa josa ovat tupasen nämä akkunat juurikin tuohon "kongin" kupeelle päin, ja etenkin etupihallemme. Sellaiselle etupihallemme joka on ns. perinteiseen tapaan sisäpiha, jollainen on ammoisina aikoina ollut lähes jokahisessa maalaistaolssa olemasa: tupa piti yhtä sivua hallussansa, toista navetta, kolmatta aitat, ja neljättä kenties sitten riihet, tms. talousrakennukset. Keskellä jäi piha piiritetty - kuten täsä pihassamme olevaisessa. Keskussa yhteinen pihanmaamme ja sitä kiertävi rivarin pätkää sen viisi tsipaletta, muodostain näin neljä seinää yhden mukaista pihalle tälle ( eli rivarit eripituisia ovat; viisi rivaria - neljä "seinustaa" ).
JA tää akkunain tupasein on sitten "mallia" ISO. Säkänsä heiluu likimmä 250 metrissä ihan konkreettisesti ja alalaitansa huutelee huudeilla puolimetriä lattian yllä. Siin on "avaruutta" arvaamatonta aikaslailla.
Niinpä sitten olemma asetellut noi kukaksein sen tsiljoona tsipaletta, tämänkin akkunan eteen. Siin on kaunis viherseinämä miulle - kahden muun viherseinäin ohella...
   Kyllä, kyllä mie siitä viel lävitsensä näen, noiden kukkasieni. Jos halajan katsella. Muttas se, ettäs joku tuolta ulkoa tänne sisälle tupaani näkisi, se on aikas vaikiaa. On se sen verta tihiä toi viher-asutuksein tuossa akkunallain. Ylhäältä alas asti, ja alhaalta ylös asti.
   Kaihtimet ehtoisin pimiällä kiini, ja öisiin aikoihin myöskin.
Poiessa koistain ollessa kaik kaihtimat avoinna, kuten päiväseenkin aikaan valoisaan Siis käänettynä auki, ei vejettynä ylös läjään ja täten auki!
   Asun asunnossa josa yhä iellehen lämmä on, vaikkas sitä kuin täsä kesän mennehen mittaan asentelin paikallisesta alan liikkeestä saamienin ohjehin ja opastuksen mukaan.
Kyl täällä tarkenee. Tarkenee Mummero tää, tarkenisi joku toinenkin mummo tahi ukkikin, vanhamman puoleinen. Ei, ei vetäs reuma, ei noidannuoli asettuisi lonkkaan asumaan, ainaskaan tään lämmän taatta. Olisi hyvä olla, ihmisen asustaa, iäkkäämmän puoleisen. Paitsi miun joka halajan viileämpää asumusta ynpärillein. Ihmiselle joka tarkenisi vähemmälläkin - tosin nyttemmin olen havainnut, ettäs on tainut tulla miullhin vuosikymmeniä ja vuosia nuita sen verta jo plakkariini, jotta miekin jo alan haluta jotahin lämmä ympärillein...
   Tänään vosekin asuntoain tätä. Vosikin ja astelen kuin ainai koissain ollen ja siivotessain. Ylläin pikkarit, pi-pöt ( aikoinaan muoskain kera muodostui pikkupöksy-sanasta lyhenteeksi sananen tää ), nuo mainiot ja monesti turhatkin kapistukset.... Muttas kuten totesin täsä juurikin taanoin eräälle tutullein, ettäs vällehen aivan tarpeellisetkin, näin nais-ihmisenä ollen ( menkka-kautena ). Sekä rintaliivit, rintsikat, jotta rintain nuo "roikuilevat" ja jokahiseen kohtaan pyrkiväiset, asettuisivat aloilleen, uskoisivat ruotunsa olevaisen kupeillain ( ei siis rintsikoihin kupeissa vaan vartaloni kupeilla! ).
Ja ei sitten muuta. Pikkarit ja rintsikat. Ja tarkenen touhuissain!
   Kukapa miuta tästä tyylistäin tuomitsemaan? Kukapa miuta torumaan kun näin "nakuilen" omassa koissain? Kenkä "heittää ensimmäisen kiven", tuon satuttavaisen, kun näin vähissäin "keikistelen" töitäin näitä tehden? Kuka tulee sisälle tupaani tuuliseen, Harjulle Humisevan, ja sanoo, ettäs et saa - ei, et saa, noin tehdä töitäsi täällä?
   Näinpä sitten "roikuilen" akkunanikin tuon edessä, kun siitä pitää kulkea silloin kunne vosekin siltä tiemeeltä villakoirat nuo olevaiset, liikenteeseen tuonne "naapurin puolelle". Kuljen kuin "ei mitään". Kuljeksin ees-taas ja vähät välitän jos joku nyt sattuu akkunain tuon avaraisen edeitse kulkemaan suuntaan tahi toiseen.
Jos sieltä ulkoa nyt joku, ohitsein tupain ja akkunain tään vilahtavainen, sattuukin katsastamaan tupaani päin, ja miusta vilauksen näkevi sieltä näin "roikuilevaisena", niin mitäs siitä?
   Lie nuo aika-ihmiset ( täsä kun asustavai meitä iäkkäämpiä henkilöitä useampikin, ja siten työtä tekeväisiä aikuisia useampikin - pari piskusita lasta vaine ) ovat ennenkin ihmisen vähissä nähnehet? Kait ne nyt ovat ennenkin ihmisen aikuisen kropan nähnehet? Näin vähissänsä tahi jopa alastonnakin? Oma on "häpiänsä" jos "ujostuttaa", jos eivät voine esim. tään normaalin kotonain tapahtuvaisen töittein teon ohitse kulkea tään taatta?
Jokahinenhan koisaaan saapi olla ja eliä kuten halajaa?
   JA jos taasen ajattelen, ettäs miullahin on jo tuota "niemeä, notkoa, saarelmaa" vaikkas muillehin jakaa - niin mitä sitten? Eipä ole miun häpiä jos ei joku kestä katselle moista "riettautta"! Oma on häpiänsä jos akkunastain sisällein kuikkii ohitse kulkiessaan! Pistäköön simmunsa kiini tahi kääntäköön päänsä kokonaan toiseen suuntaan!
   Ei sillä - sinut alan olla jo aika ajoin itse tään kroppain kera! Siitä mitä olen saanut kokea vartaloin kera, mitä olen kokenut sen kera, lähtein sieltä pikku-likasta asti, kun mummoin tuo loineh lausumahan ettäs xxxxx vedä vatsa sisään, kun alakerran kauppaan porukalle mentiin.
On JO hetkiä on sellaisia, ettäs ylpiä olen tästä vartalostain. On hetkiä, ettäs koen jopa jotta ihan kaunis olen jostain kohilta. Hetkiä, jolloin tuntuu, ettäs nyt on muuten Mummerolla mutkat ja kurvit kohillaan: tytyväinen täytyvi kul olla. Jopas niinkin, ettäs voisin tätä "näytellä" muillehin - toivoisein, ettäs Georgekin joskus toteaisi notta onpahan siulla kurvit paikallansa.... Ja täytyvi myöntää, kertoa näin suoraan, nottas täsä yssi kerta lähetinkin hänelle kuvain itsestäin nappaamani ja NIMESIN siihen kuvaani; KAUNIS nainen! Siis kuvitelkaatte te, Armaat Lukijain miun - mie, tää tällainen Mummero, sanoin itseeni kauniiksi!
   Päätellyt olen, ettäs yksi momento täsä "eheytyksessä" oli se kesäinen valokuvausmallina olemiseni, kun miut ns. nakuna valokuvattiin alan liikkeessä: sain tuta, jotta kelpaan. Tää tällainenkin kroppa voi olla kaunis - kun valokuvat nuo itsellein sain ja niitä katselin. Eikää se valokuvaaja poikakaan ( aika mies ) ihan karseeksi "haukkunut", tahi mieltää tainut kuvattavansa oloa ja tilaa ihan epäsiedettäväksi mainita...
Myöskin se on avittanut, ettäs olen aikas paljon piskuisempi kuin silloin joskus muinoin. Olen kutistiunut näin iän myötä kuin ainai viinirypäle rusinaksi. Tosin suoraan sanoin, silleen - kauniisti. Niin iän tään karttumisen takia kuin myöskin tuon ruokavaloini Kaiketttoman ansiosta.
   Miksi häpeisin siis? Miksi piilotteisin itsein? Miksi pukisin päällein ihan vaine omassa koissain jos toimenkuvain sen hetkinen vaatii piskuisempaa vaatetusta yllein ( siivotessa pitkät hihat ovat rättejä vääntäissä tiellä, ja helmat nuo hulmuavat askelluksein tiellä, keittiöjakkaaraa ylös-alas askellessain, allain )? Ei he-le-katti, sentäs! En "taivu toisten edessä", en!