Ensitöikseni tänä aamuna kömmin ja rämmin roskiskatoksen juuristoa näkyville: muuttavi tässä päivänä muutamana uuteen kotiin. Puolisoni veljen poijan kotiin. Kiva kun tälleen sukuun menee eikä jää tänne vierahille, omistajille uusille.
Sitten putsitin kaik rännit tästä majastani matalasta, tuumaten et anti sit olla viimonen kerta kun sen täällä teen... Nyt sitten jo joutavatkin tikapuut-miun naapurilleni joka on luvannut antaa niille uuden, hyvän kodin... Hän muuten kipaisi täs tummuvan illan pimetessä ne jo hoiviin omiinsa.
Tään jälkeen vuorossansa oli viimeisten perennakukkieni varsiin leikkaaminen poies kesän jäljiltä, talven varalta. Laittelin ja taittelin ne kaunihisti suojaksi näiden kukkasten. Se ol sit miun viimonen kerta näistä toimestani tällä tontillani laakialla...
Keräilin tuulten pieksämien suuren suurten honkain puonneet oksaset ja risut poies tontiltain - tein täänkin nyt sit viimosen kerran...

Nää kaikki - tämä kaikki - on sitten tässä tulevaisuudessa muiden hotteissa. Ei enää miun. Tavallaan on helpottunut olo: ei tarvii enää kiikkua tuolla räystähällä korkialla , henkeänsä pidätellen et pysynkö siel vahi tupsahhanko alas? En tarvii syksyisin leikellä perennoja... ja josko en keväisin/kesäisin niitä kitkeä. MUT voi hirmu: EN PÄÄSE SEURAAMAAN niihin kasvua enää. EN nää kukintaansa kukkieni kauniiden! Ne omistaa tästä lähin joku muu, joku toinen... Eikähän miun tarvii enää kertaakaan poimia risun risua tontiltain. Hah, enhän tään jälkeen omista tontin tonttiakaan! Saapipahan sit uusi, uljas omistaja, tään laakian, kaunihin tonttini-miun, poitteissa tehhä ihan mitä halluu tahi olla tekemäti. Se on sit hänen murhehensa se. JEE!

   Mutta, mutta... teinpäs mie tännäin uuttai! Hyvä mie! Toivottavasti tästä tulee sellainen ikioma "traditioni" tulevaisuuteen: teen jotain uutta - yksin!

   Ihan eka kerran elämässäni, tällä tontillain, tässä majassani matalassani assuissain: Suunnittelin ensin tismalleen mitä teen. Ajattelin aivoillani mahtavilla mitä missäkin, mitä milloinkin. Joten ei kun tuumasta toimehen.

Eväiden tekoon: täytetyt voileivät munalla, kurkulla ja pepperonimakkaralla (siis lihaa miulle!). Polttopuita liiteristäni (kohta haen), kalkkunamakkarat messiin, si-nappi mukaan, tuliset tikut, talouspaperia muutama arkki ja tietty sanomalehtee jotta saan tulen syttymään puihini nuihin!

Sit matkaan vaine. Eteenpäin elävän mieli... ensin kruisasin kauppaan ja ostimma elämäni ensimmäisen ikioman välifleeceasun! Hyvä mie! Siellä kaupan pienessä, ahtahassa sovituskopissa kopasin sopiiko se kyseinen koko ylleni? Sopi hyvin jotenka siis: jätin asun housut valmiiksi jalkoini miun (kun kohta kylmään ulkoilmaan meen ja tarviin lämmintä yllein) ja paijan kera klampsin kasan (<- toi sit kirjotetaan ihan tarkotuksella noin. Kasa eikä kassa!) kautta ulos. Tietty maksain ensin ostoksein!

No, matkani taittuvi tästä sit ielleen. Koppasin nääs kaupasta tuosta kainalooni litrasen mehua sekä kiepsahhin huoltsikalle: kuppi kuumaa kaffeeta lähti sieltä mukaani. Kiirus oli jo kova notskilleni tälle, tulelleni mahtavalle. Puhumattakaan kurnivasta mahastani...

Mutta pettymys kova kolahti kallooni kovaan, tajuntaani avaraakin avarampaan kun notskipailalle saapuissain äkkäsin että MISSÄS POLTTOPUUT! Voi pahkuran pihkura! Olin ma unohtanut ne tyystin poies matkastani mahtavasta. Syystä että... valvoin viimo yön ain jälkeen puolen yön murehtien ja märehtien ystäväni miun hätää ja sen mu-tu-tuntemuksiani. Siin valvoissain sit tuli sen verta tätä uni-vajetta että se pistää pakostai aivotyöskentelyn pätkimään enempi tahi vähempi. Joten tulos oli nyt tää: unohdus tärkeässä "pointti"-asiassa.

Eipä hätiä-mitiä. Kankahalla kaunihilla kun olin ma nin ei kun kinttua kintun etehen ja kaiken maailman risut ja puihin raadot vaine kehiin! Niimpä löysinkin itteni laukkaamassa pitkin ja poikin kankaan tään - keräämässä unohtamiani polttopuita. Sainkin ne kipakasti kasaan ja tulen auvoisen ja lämpimän aikaiseksi. Siin ois kyl kalvennut jo jonkun mahtavan ja osaavankin eräoppaan notski!

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Notskini hämyssä, liekkien hämärien lämpimässä tiriseen makkarani-miun. Kyllä - siellä se on vaik vähän kehenosti näkyykin.

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Reissumiehen evähät... ei kun reissunaisen... äh - siis reissuhenkilön, evähät.

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Notskin hiipuvaa liekkiä odotellessa, luonnon kauneuden houkuttelemana, syksyn viime ruskon väreistä mauttien, kappasin kamarani kaulaani roikkumahan ja astelin polulle rapsakalle. Polulle mahtavalle, ihanan rapisevalle...

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

... ja kahisevalle. Ihanan "viettelevälle", kaartelvalle. "Tuonne kauaksi tahdon mie mennä."

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Silmääni "pisti" polun tään, kiemurtelevaisen ja mutkittelevaisen, kupehessa näky tää. Ensin vilasin että siinä on jonkun vanhan kannon pää. Sitten katsahdin sitä toisenkin kerran ja havaitsin että siinhän onkin sieniä kaksi, harmahia kuin vanhat jäärät. Mielestäni ihan jännän ja omalla tavallaan kauniinkin näköiset. (Onneksi kauneus on katsojan silmissä ja se on asia josta ei VOI eikä KANNATA kinastella!)

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Polku johdatteli ja matka vei - niin; matkaHENKILÖÄ tätä etiäpäin. Saavuin rantaan. Ruokin sieluain.

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Pinnalla tällä, lammella mahtavalla, kellui lehti, viel se rantaan ehti... ennen kuin lähdin mie kulkija suuri, unelmoija mahtavainen ieelln-järilöih. "Kellu oi lehteni miun... vie terveisiä armallein."

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Matkani taittui ja samalla taittuvi käppäilyni puolimatkakin. Nokka kohti mäen lakea! (Tai siis oikeesti nenä kohti täältä rotkon pohjalta, lammen rannalta, ylös maankamaralle.) Rinnettä ylös kapuessani löysin viel viimeisiä, kesäisten päivien, aurinkoisen mahtavan, kypsentämiä mustikoita. Voi mikä mahtava jälkiruoka! Jam!

2014.9.30.%20Notskiretkell%C3%A4%20Ulppa

Maanpinnalle kavuttuani tuntui kuin todella olisin palannut tänne maailmaamme. Tämän maailmamme todellisuuteen: vanha auton raato. On kuin se ois paiskautunut päin tätä puuta. Sit taittunut kahtia ja levinnyt ylt´ ympäriinsä. (Todellisuudessa kait joku on "vain" hylännyt vanhan Palvelijansa tarpeettomana ja sit Ajanhammas on "raiskannut" sitä.)

Palattuani notskille keräsin kamppeheni reppuuni. Katsastin että notski oli asianmukaisesti sammunut/sammutettu ja ei kun kotio. Heippa.