ihan juuri tällä hetkellä, istun ja nakotan Töissä ns. pirtin, savutuvan, pöydän äärellä. Nyt on sunnuntai ja poukkeuksellisesti tämä paikka auki asiakkaille. Olen täällä varuilta olemassa, en siis töissä oikeesti. Olen vain saatavilla jos tunkua tupahan tulevi, jos käsiparia tekeväistä tarvitaan avuksi Pomoni.
Sopia olisimme voineet, että mie jo eilennä täältä ja poies olisin lähtenyt omille teilleni, muttas se-ja-sama miun varuilta olla sillä huomenissa häätyy miun ureta omaan simmulääkäriin jälkitarkistukselle seudulle tälle sekä myöskin hoitamaan muksuin 24/7 asioita erinäisiä. Joten olisimma muutoinkin ns. luonnollisesti täällä josain - nyt vaine Töissä, työpaikallain.

   Mietin aikaa mennyttä "joka ei palaa", aikaa jonka olemma nyt taasen täsä Töitä täällä pakertanut ja seuduilla näillä aikaani viettänyt. Nyt on viikkonen kulunut aikas tarkalleen: viimo sunnuntaina tänne tulimma, ja tää päivä on sit viimoinen virallisen epävirallinen työpäiväin.
Alkuviikon mennehen vedin tätä puljua toisten apukäsien kera ja onni ne kädet tekeväiset silloin olivat kumppaninain, sillä ne olivat todellakin tarpeen tuolloin; yksinäin en olisi selvinnyt siitä.
Viikolla Pomo tuli takaisin reissultansa ja kaveriksein miun täten. Olipas ihanaa. Oi ja voi sitä riemua kun tuttu tuo tuli, puolisoin paikalle putkahti. Jälleen me "vanha aviopari" keskenämme täällä touhuilimme. Se jälleen näkemisen riemu kun jo tuota useampi viikkonen erossa oltihinkin....
Mikä ihanuus se onkaan tutun ja turvallisen kumppanin kera työskennellä. Miten sitä onkaan onnessansa ko voi sanoa et mielellään Töihin menee ja Töissä on mukava olla. Miten voikaa olla ihanainen, oman oloinen, oman onkalon kokoinen, olo ja tila, paikka Töille ja työyhteisössä paikka miulle.
Silloin kun hyvin menee kemiamme, sen kerromme ja ilmoitamme toisillemme. Jos jokin asia askarruttaa, ei menekkään hyvin, tahi muutoin tulee töpinkiä, niin niistäkin äänehen virkamme toisillemme, emmekä esim. ns. maton alle niitä lakaise, tuppisuuna tupota, hiljaisuuden vaitelijaaseen muuriin kietoudu.

   Muistan kuin lähdimmä kotoain Reissulle tälle.
   Tuolloin oli sellainen loskainen, suvinen sää. Ei aurinkoista vaan pilvistä ja sateen uhkaavaa oloa ja tilaa.



    "Kotipuu." Luodonsalmella tuolloin.
  
   Mieli askarteli maisemissa tulevissa, mietti et taasen-ko tuonne mentävä miun on? Mitä viikkonen tää silloinen tulevainen, mukanansa mahdollisesti tuopi? Minne milloinkin majani matalaisen laittelen, kuspo, kunne, kupeeni kumota voinen?
Nyt viikkosen verta tääl majaileena, voinen tuon jo kertoa:
Muutaman yön ja seudun muksuin yhden tykönä, muutaman tulen yhteensä viettämään muksuin toisen tykönä. Siihen muutamat yöt "mierontiellä" ja sit yhden täällä Töissäkin nurkassa yhden huoneen maaten.



Olipa sellainen nurkkanen nyt, jottas siin oli todella hyvä nukkua! Aivan rauhallinen, peloton ja sopivan lämmin/kylmä nurkkaus.
   Sukumme Mummon tykönä olisin jo halajannut käväistä sitten sen syksyisen viimeisen muuttoin jälkehen, muttas ne nuo sisaruksni miun eivät siihen vielkään lupaa miulle antaneet ole, sillä he pelkäävät edelleenkin, jottas jos mie vaikka syyhyn Mummoomme tuohon tartuttaisin! Mie jonka jo noin reilun päälle kuukauden sitten, lekuri julisti syyhy-vapaaksi yksilöksi!

    Tällä Reissullain Töitä olen pakertanut, laskelemati sen kummemmin tuntejani, tahi muutoinkaan mitenkään erikseen päiväistä työaikaani lyhentämäti.
Olemma ollut ahkera, tehnyt paljon asiakaspalvelua, tiskausta, kakkuja ja muutahin kaikkea mitä tään paikan ja tään paikan ylläpitoon tarvitsee ja kuuluu, näin työntekijänä vastaavana.
Siihen sitten "mierontiellä" touhuten hivenen sitä, tätä ja tuotahin - ja vasiten viellä muutahin....
    Eilennä sainen kuulla kahdelta ihmiseltä eri asioiden tiimoilta, eri asioita sivuten, nottas vanha jo olen. Ns. elämäni päässä suoraan sanoen. Tahtini hiipuu, hiljenee. En enää vastaa nuorta ihmistä, nuorta työtekijää minkä tahansa toimen tiimoilta. Nuorempaa häätyisi tilallein etsiskellä, nuorempaa ja tekevämpää. Nuorta joka kunnossansa olisi ja elämänsä viel edessään siintäisi. Elämä jota kohti hän pyrkisi sekä sitoutuneesti tavoittelisi, eikää kuten mie; elämäni ehtoossä ja jo silmissä siintävät eläkepäivät...
Tuumasinkin äänehen kyseisille ihmisille, ettäs pitisikö nenga miun täten sit asettua aloilleni? Kietoutua pitkähameiseen asuun jota kyllä edelleenkin mie ylläin pidän ns. alvariinsa jos vain suinkin mahdollista? Tänne ko tultuani on pitänyt opetella pitämään ns. housuja ( legginsejä, kalsareita, yms. housujen kaltaisia asusteita ) ylläin tahi muutoin holotna puistaisi alvariinsa kupeitani! Tahi pitäisikö miun alkaa alvariinsa taasen käyttämään huivia päässäin? Se kun jäi aikas vähiin tuossa rastapäänä ollessain muutamat vuodet.
Olisivatko íhmiset, etenkin nuo ihmiset, sitten tytyväisiä? Vastaisiko ulkonäköni työkykyäni, toimelijaisuutta ( jäljellä ) olevaista?


---------------------------------------------------------------------


    Jälkeen reissuin tään toimelijaisen, paikassa koti, Pieni-Punainen pirttinen. 



    "Ei merta edemmäs... "; Tään tekstin kuvasen nappasin lähteissäin paikallisen kauppamme toisen kyljestä kännykälläin kuvaten.
Miusta tää kuvaa hyvin noita tään paikan kauppoja kun eihän tästä edemmäksi enää merelle voi mennä, vasiten jos kauppahan johkin meinaa käydä. Se kun on tuo meri sit se seuraava joka vastahan täällä tulevi.
Yhtälailla tää lausahdus käy vaikkas miun Reissuillein jokahiselle. Ei oikein ole menoja mihkään muualle, "merta edemmäs" sillä se on kuitenkin tää paikka, se sellainen joka kotini on.
   Muistissain on tunne siitä kun kotiin palasin. SE tunne kun seuduille ns. kotoisille saavuin ja se oli nytten sitten tuossa Oulun eteläisen moottoritien päädyssä ko se sellainen maisema sekä tunne vastahan tuli. Silloin tuntui, ettäs nyt muuten tullahan kotio. Se tunne on vertaansa vailla, se kun tunteissa ailahtaa jotenkin silleen jännästi, mieleisesti. Se on aivan muuta kuin tuo tuonne Savon sydämeen menon tunnen.
Toinen paikka on lauttarannassa Riutunkarin. Siihen kun ajelen ja tulen, niin silloin sitä tietää et kaik on hyvin; kohta jo kotona olen. "Kaukana on katala maailma."
   Tosin kun eväistä jutellaan ja niiden olemasa olostansa niin....

 

.... nyt teimmä pariin kertaan kattilallisen keittoa itsellein työpaikallain. Siitä sitten ain päiväänsä lautallisen keittoa hyvää söimmä ru´uaksein.
Muutoin ruokain täyttyi samoin kuin muuloinkin reissuin päällä ollen: Leipäsistäin miun jotka ennen reissuain leivoin mukaani otettavaksein sekä mm. näin;



...kananmunalettusia paistellen "pahimpaan nälkääni" miun. Täsä tää lettunen sattui tulemaan näin Päivän Sydämen <3 kera "mierontiellä" ollessain ja siellä aamuista palastain itsellein paistellessain.

   Kaikkinensa tää tällainen reissaten töissä käynti on ihan kivaa vaihtelua miusta. Ei ainakaan leipäänny ainaiseen samaan työmatkaan kotoa töihin. Ei kyllästy ainaiseen samaan asuinpaikkaan. Eikä maisemiinkaan työmatkojen.
Negana on se et ei ole varaa varata jostahin maksullista yöpaikkaa itsellein ja täten pitää kysellä tutuilta yöpaikkoja sekä sit buukata heidän nurkissaan. Se taasen kysyy pirtaa miulta ko heiltähin jotka miut hyyryläisekseen suostuvat ottamaan.
Toisaaltaan sitten taasen tulee ns. puoliksi pakolla pidettyä yhteyksiä tuttaviin ja ystäviin sekä sukulaisiinkin. ( Sukulaisista puheen ollen; heistä viel sisaruksein ja Sukumme Mummo karttavat miuta, eivätkä halaja miuta edes kyläilemään tykönsä - jälkehen syyhy-tartuntani, vaikkas olenkin todettu syyhy-vapaaksi jo ylitse kuukausi sitten! )
   Sekin, että tää on todellakin vaihtelua malliin kahdeksasta-neljään töihin, muksut hoidosta, ru´uan teko, iltapuuhat, maate, ylös, aamupala ja töihin taasen päiväkodin kautta. Tää on... tää on... niin - tää on ihan sopivaa miulle.
Epämääräisen säntilliset Työt. Tällainen "tarpeeksi iso" ero kodin ja töiden välissä. Sopivan epämääräiset olo ja suhteet yöpymisiini; konsa en tiedä mihkä pääni ehtoolla kallistan.
Juuri sopivaa elämää Mierolaisen Maan Matosen, Kulkijan Kummallisen. Ihan miun näköinen ja oloinen elämä.