...SUURIN saavutus ei ole se että ei kaadu,
vaan se, että jaksaa nousta."

   Niinpä niin, ja tral-lan traa. Helppohan se on mennä ja sanoa, helppo lausua ja tokaista.
Muttas mikä se on sitten se viimonen kohta kun ottaa ja kaatuu? Kun ei enää jaksakkaan?

   Täsä taasen aivan kuin aavistain päivän, kaksi, kolmekin; kaik´  ei ole hyvin nyt. Tunne "persuuksissa", tunne sisällä syvällä syövereissä. Tunne mielessä mataa maita ja mantuja kuin aavistain et "nyt taasen mennään".
   Tätäkö tää elämä on? Ylä- ja alamäkeä - eikö koskaan vakaata ja varmaa, tasapaksua stallaamista, arkea SUURTA?
Miksi sen pitää heittää ain laidasta laitaan? Mikä siinä on, ettäs välleen ollahan ku taivaasta, ja sitten heiteään pohjimmaiseksi pohjasakaksi - olemattomaksi onnen onkijaksi?
   Eikö miusta ole kuin siihen arkeen puurtamiseen? Siihen kaiken tekeväiseksi? Siihen "välttämättömään pahaan" joka hätiin kutsutaan kun ei muutakaan ole? Siksi olemattomaksi, näkymättömäksi, "varaventtiiliksi"?
   Miltähän tuntuisi elämä "päivä prinsessana" -tyylin eläen - aina? Miltä tuntuisi jos minullekkin nimi annettaisiin? Jos näkymätön nähdyksi tulisi? Jos miullehin aari alleni annettaisiin ja sanottaisiin et tuo on paikka, tuo on alue, jolla sie seisot; siihen ei kukaan toinen tule. "Tunnustan, sinä olet siinä ja pysyt." Ei siis mitenkään vankila-, vangitsemis-tyyliin vaan kunnioittaen sitä, ettäs olen olemassa, miullahin on sija, paikka, jossa saanen olla!

   Omaan ja osaan mielestäin kaikki arki-realismit. En ole konsa pilviliitäjä ollut, en. Mielestäin ihan järjellinen järjen jättiläinen vainen. Sellainen omat realiteetit tunnustavainen, elämän raadollisen tajuavainen, toisien olemasa olon tiedostavainen - hengittävä ihminen.
    Siltikin se tuntuu kerta kerran jälkeen puuduttavammalta, satuttavammalta, muttas samalla myöskin turruttavalta.
Sitä aivan kuin balsamoi itsensä johkin pehmiän, kimmoisan, hötön sisuksiin ettei vaine kohku kolahtaisi kupeelle niin kovin...
Sitä käpertyy kasaan, laittaa kätensä päänsä päälle, vartalonsa suojaksi, kehonsa kupeilla kuhmullisille, kätkee sydämensä sinne koprain väliin piiloon paisteelta päivän ja sen lämpöisen lämmön, ettei vain sattuisi syvälle sydämeen sykkiväiseen..
Sitä turruttaa ja puuduttaa milensä ajatuksilta, kääntää katseensä katsovaisten katsomattomiin, häivyttää itsensä taustansa tapettiin, Taivahanrannan utuiseen horisonttiin, toivosa-suuresa-väkevässä, ettei kukaan näe minua ja minun sisintäin, et kuin kaikki tää sattuu.

   Mistä paikka pehmoinen päälle palovammojen jolla paikata vahingot nämä avohaavaiset?
Mistä viiden tuuman parsinneula kestäväinen kera ehyen, piiiiit-kän langan ompelevaisen ( ja solmupäisen! ) jolla kursittaisiin sydän särkynyt entistäkin ehommaksi ja kestävämmäksi?
Mistä laastari ( hänen kokoaan ) jolla rohtumat ihokkaan hellittäisiin olemattomiin, satuttavaiset sattumat sulateltaisiin suukkosin suudelmin?
   Mikä olisi se "vankila" vaaraton jossa vangin hyvä olla oisi?
Mikä aita matalin joka vapauden soisi?
Mikä lyhty valoisa joka tieni näyttää voisi?