Tänä viikonlopun tiemeellä opin taasen muutamia asioita elämästä sekä löysin mieltäni askarruttavia juttuja.

   Yksi sellainen tuli - tai siis oli... kun eräs ihminen ( siis huomaa: IHMINEN ) sanoi muutamia kertoja ( siis tosi USEIN ) että se tai se oli silloin kun hän IHMISEKSI TULI.
Mietin tätä sanontaansa aikani. Kääntelin sitä puolin ja toisin kunne viimein rohkaistuin mennä hänen juttusilleen kysellen ihan rohkeasti suoraan: "Mikäs ELÄIN sie sitten aikaisemmin olit?"
Hän pysähtyi; mietti ( kuulin aivan selvästi kuin hänen ajatuksensa raksuttelivat aivonsa koneisto rattaissa ) ja - remahti nauruun.
Tuumasi että eihän... "En minä ole tuota koskaan nuin ajatellut." "Totta sen voi nähdä nuinkin."
Juttelimmepas sit siinä tovin asiasta tästä ja hän totesi että pitääkin tästä lähin alkaa käyttämään jotain muuta sanontaa. Vaikka että kun hän kasvoi ihmisenä tähän nykyiseen tietämykseensä, tai hänen matkansa ihmiSENÄ kasvaissa.
Keskustelumme lopuksi hän viel sitten totesi että jos hän nyt nuin miettiikin tätä tokaisuaan niin mettävarishan hän olisi ehdottomasti ollut.
   Eräänä näistä ehtoista kotiain kirkossamme olleesta konsertista lähdettyäni kerkesin Poika Poloisellani hurahuttaa jonkusen kymmenyksen metriä kun Siniraita-poika pysäytti ja pyysi dopping-testiin.
Puhalsin kuten pyydettin ja tokaisin että kirkostahan tässä juuri lähdinkin... tiijä vaik olisi tullut "miestä vahvempaa tankattua"...
Tiesinhän mie sen että "puhtoinenhan" se puhallukseni on mutta kuitenkin... En tuota ole ennen ajatellut minää doppinkina tahi et dopping-testi. Saati että poliisi nyt ratsaisi het´ sillään nuin kirkosta lähdettyä.
Mutta työtäänhän hekin tekevät. Eivät välttämäti katsasta että joo kirkosta näytti tulevan - ei ratsata. Olisihan joku vaikka voinut ajella jostain kauempaa ( pienessä sievässä, tarkoituksella pienempiä katuja pitkin ) ja sattumoisin nyt sitten hurauttanut sitä kirkkotietä pitkin heidän ratsiansa kohille.
   Opin myös että joku ISOMPI jossain tuolla maailmamme sfääreissä ( kukin saa kohallansa ajatella kuka, mikä, tahi jotain sellaista... ) kuulee meidän pienen huokauksenkin ( lapsen, vähäisemmänkin ihmisen tms. ) ja pienenkin huokauksen ( hiljaisen, kuiskauksen ).
On se muuten ihanaa ajatella että on/olisi olemassa jokin meitäkin isompi, osaavampi, tietävämpi, tms. hahmo joka onkin tämän kaiken maailmamme takana. Joku joka on suunnitellut kaiken. Joku joka tietää mitä me teemme, jätämme tekemäti. Mitä me tarvitsemme, mitä emme tarvitse. Siis sellainen jolla on "piuhat käsissään" ja päättää puolestamme et miten elämämme menee. Sekä tietty avittaa meitä parhaaksi katsomalla tavallaan - tahi on avittamatta, mutta joka tapauksessa että jollakin on koko maailmamme käsissään ja kaikella on jokin tarkoitus.
Vaikka välleen tuntuukin että ei täsä missään ole kyl mitään tarkoitusta. Ei päätä ni häntää.
Vaik en mie toisaaltaan usko mihkään. "Jokahinen on oman onnensa seppä" ja silleen.
Mutta... jospa kuitenkin...
   "Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla nähdyksi ja olla näkyvä."
Tämä on totta. Me kaikki haluamme mielellämme olla edes yhdelle ainualle henkilölle, yhdelle ainualle ihmiselle ( tai eläinkin käy joillekkin siihen yhtä hyvin ) tärkeä. Jollekin joka välittää meistä. Joku jolle merkitsemme jotain. Joku joka kaipaa, ikävöi, meitä - minua.
Kurja se on ihmis-polon yssin täällä Telluksella tallustaa. Hyljättynä, hyljeksittynä. Näkymättömänä, olemattomana.
Mieluummin me kuulumme jollekkin. Mieluummin me olemme tärkeitä, pidettyjä ja rakastettuja - näkyviä.
   Samahan se on myös ihokantaktin kera. Sellaisen josta sain itsekkin pitkästä aikaa nauttia mennä endinä...
Miten sitä ihminen janoaa toisen tykö? Siis silleen että saa olla liki, kiinni toisen iholla. Enempi tahi vähempi.
Vaikka vaine pieni lapsi, ihan vauva joka sitä normaalistikin saapi nuin häntä hoidettaessa ja hänestä huolta pidettäessä, ihan luonnostaan "iho-hoitoa", ni kuin hänkin siitä nauttii ja oikeastaan oikein janoaa, kutsuu toisia koskettamaan häntä.
Himpun isompi, itsenäisesti jo kävelevä muoska, ottaa ja kapsahtaa ihan itsestään toisen ihmisen ( esim. vanhempansa, isovanhempiensa ) syliin. Miksi? Saadakseen hellyyttä, huolenpitoa, halia, lämpöä - ja tullakseen nähdyksi!
Murkkuikäisenä taasen tätä kaipausta ei näytetä suin surmin kellekkään. Päin vastoin: ajateen kaik vähäkään tykö pyrkivät poies läheltä: "MINUN reviiri!" Mutta salaa sitä murkkukin kaipaa toista likelleen... jos ei muuten niin kaikenlaisen fanituksen ja/myös ihastuksien kautta uneksien että kun vain liki pääsisi. "Meistä tulisi ihana pari."
Seuraavaksi ovatkin aikuiset joilla sitten on omat "konstit" saada hellyttä ja muuta sellaista...
Viimoisena tulemme me; vanhukset. Me jotka elämme enempi tahi vähempi näin yssiksemme ja KAIPAAMME IHOA! Mutta ei sitä enää näin vanhana sakkaan "kuin kaupan hyllyltä" ostamalla. Saati edes "apteekin hyllyltä" jollain määrätyllä reseptillä. Kuka meille sellaisen "lääkityksen" jostain määräisi... 
On se niin väärin!
   Mietin myös kuinka jotkut osaavat olla niin luonnollisia, eloisia, sosiaalisia, toisten joukossa "kuin kala vedessä"? Miten se luonnistuu toisilta ( muilta kuin miulta ) niin helposti? Sen oikein aistii heistä: ei mitään jännitystä ilmassa tahi heissä itsessään. Ei pienintäkään epäilystä etteivätkö he klaaraisi jotain tilannetta. Tahi jotain esiintymistä, esitelmää, näytelmää tms..
Kuin ihminen voi olla rento ja oma itsensä niin ihanasti?
Itse jännittäisin ennen, silloin ja jälkeenkin niin kauhiasti etten osaisi olla toisten katseltavana rennosti. Kämmenet hikoisi, kainalot kostuisi. Puhe alkaisi takkuamaan, "senat mennä sakaisin", jne.. Se oli yhtä änkytystä ja söseltämistä.
Kateeksi käypi moiset "Helppo Heikit".
   Sitäkin tuumin että kuin toiset ja etenkin toisten kasvot ovat luotu kuvattavaksi! Tai miust ainakin tuntuu siltä.
Tuli nimittäin taasen muutamia sellaisia ihmisiä vastaani että tuntu ihanan helpolta kuvata heitä. Saati sit kun vain uskaltaa heitä kysellä kuvattavaksi nuin niin kuin enemmältikin ( yhtä uskalsinkin pyytää ) niin á vot sie! Se on nautinto.
Heillä on jotenkin sellaiset mienenkiintoiset kasvot, piirteet. Mietin että mikä niistä tekee sellaiset? Mikä saa mielenkiintoni heräämään ja haluni ikuistaa ne linssini läpi? Onko se jokin tietty rakenne vai jokin piirre? Jokin tietty ihonväri tai hiusten sävy? Mikä?
Vastauksekseni löysin että iällä ei ainakaan ole mitään väliä; tämä ihminen voi olla nuori tahi vanha. Ihon tahi hiustenkaan värillä ei ole oikeestaan merkitystä, mutta näistä iäkkäimillä nyt vain sattuu luonnostaan olemaan useimmiten jo jonkin verta harmajat hapsut. Mutta niillä piirteillä sen sijaan on väliä! Ne ovat useimmiten sellaiset "elämää nähneet", himpun rosoiset, ryppyiset, ja ystävälliset. Ne eivät ole mitenkään siloiteltuja, tasaisia kuin teräs joka työntää luoltaan poies vaan toimivat kuin huokaiset, itseensä imevät, luokseen kutsuvat, piirteet. Ystävälliset. Miun mielestä.
Jos taasen "kohteeni" sattuu olemaan nuori niin hän on useimmiten sellainen josta muut sanoisivat että ei-kaunis. Siis hän ei ole missään tapauksessa jonkin missi tahi miespuolisen mallin näköinen henkilö. Hän vain on jotenkin persoonallinen. Hymynväre, pinke silmissä... "Aih!".
   
   Näin sitä aivoillansa ajattelevi, silmillänsä katselevi ja elossansa elävi. Eli elän sittenkin...