...tahtoo samaan ammeeseen"; tahi jotesakkiin niin se meni, josain laulussa muttas eipäs nyt kuiteskaan uida matalissa eikää syvissäkään vesissä. Ei edes räpiköidä auttavasti. Tai, no, voisihan tuota ajatellakkin että yrittäisi räpiköidä sillä mietokset nämä ovat sen verta monitahoiset täl hetkellä häilyväisellä, viel hivenen aamun udun usvaisen uinuvaisen, kylmän kolean kostean kosketuksen kopeloimat.

   Tänään on nuosimmaisen biologisen muoskain mukelon synttärit juhlinnassa kera ihka oikian syntymäpäivänsä. Ajatukset nämä katalan vaeltavaiset vaine eivät oikein tahdo milläskänä orjentoitua että ilo ylimmille pitisi nyt lykätä. Jospo ne sitten viimostaan loksahtaisivat "paikalleensa", ilmoittaisivat olemasa olostaan, kunne itse juhlapaikalle urenemme...
   Sillä hänen syntymänsä tiimoilta mieleeni miun vaeltavi aika mennyt ( joka ei koskaan palaa... ) jolloin hän silloisena Pesiäisenä ns. laitokselta kotiutui äitinsä kera. Silloin tosiaankin olivat Pesiäisen pyhät täl aikaa...
Sukumme kokoontui ( vielä silloin tavan takaa ) tykömme Pesiäistä juhlistamaan ja he sitten sinne tulivat perheensä isän tuomana meille, muun suvun tykö. Juhlittiin siis kaksia, tai oikeestaan kolmeakin, juhlaa: itse Pesiäistä, tämän mukeleon syntymää ja sitä et he näin sairaalasta jo kotia omiin oloihinsa pääsivät.
   JA puolisoin oli siin riemussa mukana. Oli tosiaankin.
Mielessäin on varmaan ns. iäisyyden valokuvamuistina ne kuvat mitä silloin otin tästä sukumme uudesta tulokkaasta ja puolisostain kun hän tätä uutta muoskan mukeloaan sylissään piti! Voi että, tippa vänkee väkisinkin linssiin nytkin kun tätä täsä näin kertoilen ja asiaa ajattelen.
Elikkäs kaiho kasvaa varmaan päivän tämän myötä viel suuremmaksikin ( ja siin sivussa sit pitää yrittää iloita toisen, pienoisen tämän, syntymäpäivästä... ) kunne aikaa antaa Aika Raudan nakutella ieleh järilöih.

   Näille synttärille ihanille saapuvat niin mukelon tään kummit, "kaimat", kuin myöskin ystävät, hyvät, rakkahat - ja koko laaja sukumme tää kenkä vaine "kynnelle kykenevi".
   "Juuri saamani tiedon mukaan" kaksi on joukostamme tästä tänään poiessa.
Sukumme vanhimmat. "sattuneesta syystä" siellä bulanssi on "vieraillut" tuvassansa yks´ kaks yllättäin, joten sain tiedon että nyt menhään näillä "evähillä". Lupasin välittää viestinsä tään muulle suvullemme ja kertoa et toki henkkessä mukana ovat hekin vaik näin epätietoisuus, suru, ja pelkokin kenties "vieraanaan" onkin.
   Mietin vaine sitä ettäs näinköö... onkoo se, piruja sen kummemmin "seinille maalaamati" mutta ihan näin vaine tosiasioita pohtien, paikkansa pitävää sanonta: "toisen kuolema, on toisen elämä"? En kylläkään nyt tarkoita täsä tapauksessa ihan sanasta sanaan tätä sanontaa mutta mieli laittaa ynnäämään nämä kaksi yksiin: toisen synttäripäivä ja toisen "henki heikko"?
   Onkoo se vaine tää elämän kulku että vaik´ kuin hekin jo pitkään yksissä ovat olleet ja kulkeneet... Onnessa osavaisessa elelleet ( tietty normi pariskuntien torat, onnevan hetket, yms. siin mukana elien! ) niin sitä on kuitenkin ihmisen osalle vain se tietty määrä määrätty? Eiköö tuota onneva annata ylen äijy isse kullehin? Onko olemasa jokin mitta, määre, jonka "yli mennessään" sit Ukko-Ylimmäinen kattelee tuolta Taivahankannelta ( tahi sitten se jokin -Alimmainen jos ei täsä tapauksessa tuo -Ylimmäinen pädekkään vertainkuvainnollisesti? ) ja tuumaakin että nyt se muuten loppu siun/teitin osalta, ja piste.

   Kuin mietiskelen omalta osaltainkin samaista jutskaa Nimimerkillä: "Onnellinen olen.", täsä, nyt, ja näin.
   Tiedän että onni ( "uimaan pääsee" yssin tahi sitten vaik jonkusen toisen kera... mie vaik Georgein kera ) tulee yllättäin, silloin kunne sitä vähiten vuottavi. Eiks sitä niin ajatella ja sanotakkin? Mutta sit se myöskin varmaan yhtä yllättäin otetaankin poies ( räpiköidään siel syvissä vesissä ), yhtä lailla se lilluu johkin kauaksi poies, poies ulottuviltamme - kuten miullai tällöin, silloin, ja vasiten silloin ja tällöin.
   Totesin täsä Georgelle taanoin että tiedän hänen vaikeutensa, tiedän että niitä kehenoja hetkiä elämässään on - kuten meillä kaikilla pruukkaa olemaan, mut että onkoo hän milloinkaan ONNELLINEN, pääseekö "uimaan"? Kertoi ettei niitä ole... mutta saanen täsä kohin ( nyt ja näin ) esittää eriävän mielipiteeni: en uso häntä sillä sen mitä olen oppinut tätä ihmistä ja elämäänsä tuntemaan niin taatusti ja varmasti niitä on olemasa! Kerro en vaine teille Armaat Lukijain milloin hän sellaisia kokee - totean vaine et on niitä, on.
   Mietin milloin tää omain onneni, tämä ihanan hykertävä olo ja tila joka par´ aikaa sisuksissain vaeltavi ja poukkoilee ilmoille iloksein...
( "Älä hymyile
kuin vehmas vuori pilven
ylittäissä.
Kaikki arvaavat, että
olemme rakastuneita."
Ötomo no Sahanoe, tanka-runo. )
...ottavi ja haihtuvi taasen kuin tuhka tuuleen harhaan hajalleen? Onkoo miullekkin suotu onneva vaine osanen? Onkoo miullahin olemasa jokin kiintiö jonka "Luoja yksin vaine tietävi", ja sit kun se äyriään myöten täyttyvi niin se siitä sitten? "Nirri poies" vaine - kuten puolisoltainkin -Ylimmäinen otti yllättäin...
Onkoo se niin ettäs tällainen mitta on olemasa... Mutta jos sitten taasen onkiin olemasa niin KUKA he-le-katti saa sen sitten päättää että paljonko itse kullehin sitä suodaan ja luodaan? KUKA "julkenee" laskea ja päättää että nyt on muuten tuon hepun onnet täsä, mut tään jälkehen se sit kiehuu jo ylitse äyräiden?
   Sillä jos ja kun isse ajattelen tällaista, tätä, asiata, niin ei, ei milläskänä käy pirtaani miun ettäs esim. miun kohilla ( tahin vaikkas nuihin sukumme vanhempien, tahi tuon pienen tinttaraisemme, muoskain mukelon miun, osilta vasiten! ) se olisi mukamas jo jotesakkiin "täysi", niin että sitä pitäisi jotesakkiin rajoittaa, annostella vaine pienin pisaroin, kuin vettä tippuvaa johkin ammeeseen: "Kato tällaistäkin on olemasa - mutta se on toinen juttu annetaanko sitä kenelle, koska annetaan ja misä määrin annetaan!"
( "Elämä on suuri suru,
josta tippuu kirkkaita,
valtameren täyttäviä,
ilon pisaroita."
Timo Pusa. )
KOSKA jos ja kun en saanut aikoinain elää onnellisena parisuhteissain, ja sit puolisoinkin otettiin ja riistettiin juuri kunne tätä onneva olimme juuri saavuttamasa, löytämäsä ihanaa tasapainoa elämäämme ( muoskatkin jo maailmalle siipiänsä levitellen jotta me juurikin niillä huudeilla sit kahteen pekkaan olisimme jääneet keskenämme! ) niin mikei sitten nyt? Miksen voisi nyt saada onneain - vaik Georgen kera, hänen kera ns. samaan suuntain edes kattoin!