...taasen tää on tätä:
   Mie kattelen akkunastain tuonne ulos Aurinko Armahan loistehen sekaan ja nään kuis naapurin pariskunta tulee jostain ( mökiltään luultavammin ) takaisin kotiaan kissasensa kera. Seuraan heitä ja mietin että ollappa joku jonka kaa... käydä vaikka nyt mökillä. Tahi vain jossain... jossain muualla kuin olla tääl kois.
Ei sen puoleen olen tuota tään päiväsen hukinut jo ihan kiitettävästi tuolla piskuisella tontillain sekä täällä Majassa Mahtavassain - ja myös ollut vaine Aurinko Armahan paistehen alla kirjanen kädessäin. Mutta kun mieli vaine halajaa jonnekkin muualle. Pois. Kauaksi pois. Ei riitä ettäs kävin jo kylillä käppäilemässä asioillain. Ei, se ei riitä. Pitis päästä viel pitemmälle. Ja mielellään jonkun toisen kaa. Ei yssin. Yssin on ikävä mennä ja olla. Toisen kera se olisi "kahta hauskempaa", ilo tuplaantuisi sfääreihin "toinen".
   No, kohta miulla ei moista murhetta enää ole olleskana: ylihuomenna alkavat hommain siellä Homma paikassa. Sitten ei tarvii paljoo huokaille olemattoman kumppanin perään - hyvä kun kerkiää yleensäkin huo´ahtaa jotahii.
Se sielä onkin ihanaa; ain on jotahii puuhaa ja askaretta. Ei ole sen siunaamaa rauhaa, hetkeä, ettäs tarttes miettiä mitähän tekisin. Päinvastoin - pitää jo työtänsä tehhessä miettiä että mihkä hommiin mie tartun siin samalla aikaa kiinni tahi ainakin viimestään sit kun tään nykyisen olen saanut tehtyä. Mie nautin siitä. Vaikkas se nyt käykin kropain ja etenkin jalkojeni ja lonkkieni päälle...

   Lonkkieni ja kroppani jotka yhtä kremppaa ovat täl-haavaa:
   Käväisinkin täsä siellä Toiminnallisella lääkärillä kera tyttärein ( hänenkin jutskiaan siel hoidellaan ) "hutkimassa" ettäs mitä tehhä moiselle kropallein ja olemuksellein?
Oli muuten uusi kokemus istua kumpaisenkin meijän osalta ainaskin sen puolitoista tunteroista lekurin jututettavana. Sinne ei menty tyyliin että mikä vaivaa? "Ai jaa - no sitten otat tätä lääkettä ja... Näkemiin." Ei, siellä katsottiin "syntyjä syviä" meidän asiakkaiden menneisyyteen ja nykyisyyteen, penkoen kaik tottumuksemme, tapamme ja tapahtumamme. Ja sitten näiden pohjalta lekuri tuo määräsi kumpaisellekin omat verikokeet otettaviksi - miulle mm. sen lehmänmaitovaste-aineen mittauksen. Näiden jälkeen aikanaan hän tutkasee ne ja päättelee niistä et mitä pitää välttää ja mitä ottaa käyttöön elintarvikkeista jotta elimistömme toimisi "kreippaamin" kuin mitä se on tällä hetkellä. Miulla esim. toi hiiva-jutska kenties lähtis "mäkeen" ja "ettis jostain muualta paremman kodin..."
Käymme myös tulevan heinäkuun tiemeellä siellä samaisessa puljussa ravintoterapautin juttusilla. Hän peilailee näitä lääkärin tietoja ja lausuntoja kera meitin täyttämien esitietokaavakkeiden ( 11 sivua kymysyksiä elämästämme; syöntitottumuksistamme, elämästämme ja menneisyydestämme... kuin oli myös lekurille mennessä, se vaine ettäs hänelle piti vastailla viel useampaan kymysykseen - sanoisinko jotain kolmisenkymmentä sivullista ) ja opastaa lisää et miten saataisiin ruokavaliomme kondikseen ja näin sit sitä myöten myös elimistömme "ojennukseen" uuteen.

   Ojennukseen saman moiseen kuin mitä mie olen taasen puuhannut tuolla Alla Omppupuun -kukkapenkilläin:
   Olen nimittäin taasen kahtena päivänä perätysten pakertanut siel "persesuoli pitkällä" kykkien pyllyin pystyssä ( oikeesti kyykyssä mie siel kyykin mut toi nyt on tuollanen kuvaavampi versio tästä työskentelystä... ) tehdessäin siitä mieleistäin.
Ensin kitkin kaik "kutsumattomat" vihiriät poies. Sitten sain naapuriltain lapivon lainaksein ja muutimma muutaman röntyn paikkaa toisaalle. Tään jälkeen mu-yrkytin loput "kutsumattomat" kasvit jotta ne häviäisivät sieltä sit aikanansa ihan KOKONANSA poies. Katsokaatte kun tiijän ettäs jos mie nyppäsen ne vaine poies sieltä niin niist lähtee vain se maan päällinen osansa poies kätein komennuksesta muttas niihen elinvoimainen juuristonsa jää sinne mullan alle viel eloon vuottain taasen "aikaa parempaa" jolloin puskea uutta vihiriää päälle maan - ja lisääntyä sekä rönsyillä pitkin penkkiäin. Muttas näin kun mie mu-yrkytän ne niin se mu-yrkky kulkeutuukin ( mieun ovaluuteni takia - haa! ) niitä mu-yrkytettyjä lehtisiä pitkin sinne maan alle sen kasvin juuristoon ja näin sit tappaa nekin osaset sieltä "Manan Majoille". Jee, hyvä mie!
Ja sitten viel... möyhensin pintansa kuohkeaksi poimien samalla kaiken ylimääräisen roinasen sieltä poies... Kattokaas kun tää on miul vasta toinen kesänen tääl Majassain Mahtavassa ja sen kera sit täl kukkapenkilläin, ja olen täsä vu´uen sisällä pikkuhiljaa kunnostellut tätä -penkkiäin MIUN mielein mukaan kuntoon. Sillä sieltä tulee vastaan kaiken maailman vielä maatumattomia kaarnojen palasia, irtonaisia juuristojen pätkiä, "sulamattomia" turvepaakkuja ja mikä ikävintä - hirveesti pieniä-ISOJA sorakon kiviä ja ihan oikeita kiviäkin. Puhumatikaan saviruukkuin palasista... Ettäs kyl siin hommaa on piisannut, ja viel piisaakin, kunneka sen "puhtahaksi" saan.
Sit kun se joskus mielein mukaan puhtoinen on niin sit vasta mie laittelen sinne uutta lisämultaa yllensä - ehken tulevana syssynä tahi ensi keväänä. Saas nyt nähhä kumpana mutta kuitenkin, laittelen sitten. Ja viel; kunne ensin olen saanut täyden selon kukkapenkkini "kokoon panosta" ja olen saanut kukat nuo sinne mieleiseeni järjestykseen... Tänään mm. "oivalsin" ettäs Helmililjat täytyy täsä kukintansa kukittuaan siirtää himpun toiseen "osoitteeseen" jotta siit paree tulee. Ja ehken yhtä Pioniakin pitis nykästä vähän oikiaan suuntaan...

   Oikeiaan suuntaan olen menossa ( kait? ) valokuvanäyttelynikin suhteen:
   Vielkin työstän sitä. On se vaine vaikia löytää niihin valokuvien läpikäyntiin aikaa ja sit kun sen ajan löydän ja saan niin sitten on vaikia päättää ettäs mitä kuvia sinne otan mukaan. Miksikähän se on nyt täl kertaa niin? Tavallaan se on ollut helpompaa - tai ainakin mie muistelen näin...

   Muistelen...
   aikoja menneitä kun elimme yhdessä puolisoin kera. Ja näköjään jostain syystä nyttemmin on mieleni sopukoista noussut pintaan myös muistoja ajoilta kun olimme yksissä muoskieni isän kera. Tai ei oikeestaan niistä ajoista vaan ajatuksiin ovat tulleet AJATUKSET ettäs kun sitä oltiin nuoria ja oli pieniä muoskia... Tahi sitten että kun tuo ja tuo muoska oli tuon ikäinen niin mitä sitä oltiin itse? Miltä näytin, mitä tein, mitä tehtiin? Missä kuljettiin, mitä tehtiin työksemme? Kuis muosket kulki mukana - missä oltiin kesät? Jne., jne..
Samaten palaa mieleeni, etenkin näin kesäisen lämpiminä päivinä, ajat jolloin Jokusen kera "yksissä oltiin". Voi ettäs mie kaipaan sitä aikaa ja sitä kun olimma... Tekisi mielein miun päästä käymään paikallansa, siel Vuoren lajella ja moikkaamassa kaikkia siellä olevia. Muttas tiedän varsin hyvin ettäs se ei ole sopivaa ja suotavaa. Etenkään sen kannalta ettäs siin mie tavallaan vain härkkisin itteeni kun seuduille nuille tutuille menisin. Ei hyvä olleskana, ei...

   Eikä tää yssinäisyyskään...