...peiton alle, pidä sylissäsi suudellen.
Anna hyväilyjä kaipaavalle,
uni suloinen ja lämpöinen.
Ota lähellesi peiton alle,
pidä sylissäsi suudellen.
Tee se hellästi kuin rakkaimmalle,
jätä aamun muisto lämpöinen."; laulaa Kirill, Kirka, Babitsin 1990 vuoden älppärinsä A-puolen 1.raidassa.
   Aikaa mennyt tuostakin ajasta jo on sankkevan paljon, ja Kirill itsekkin jo edesmennyt on, muttas ah, niin ajankohtainen tämä biisi siltikin on! Ajankohtainen ja aiheellinen, ainakin Mummerolle miulle!

   Miksi "ovat toiset meistä laivoja, jotka poijulta poijulle käy.";  Laila Kinnusen laulama "Toiset meistä." -laulun sanoja lainaten.
On muuten täsäkin laulussa sanoitus lävitse koko tään laulun sellainen, ettäs kun sanoja nuita ajattelee, ja miettii elämätä, tätä, mätä, niin "kolahtaapa" muuten kohilleen!  Laulun, ja elämämme/elämäni tään, yksinäiset laivat jotka aina ihmisen luolta toisen ihmisen tykö käyvät etsien läheisyyttä ( mie siltä yhdeltä ja ainoalta näköjään... )? Olemme lokkeja jotka etsivät turvaa valkeista laivoista ylitse elämän tään myrskyjen, vasiten silloin kun oikein tökkii!

   Elikkäs... aikas kauaksi taasen asiasta harhaan hajalleen hajosin... muttas asiassain täsä kuiteskin pysyen.
Tulevat vaine aina lauluin sanaset mieleheni miun. "Muisti palaa pätkittäin", sanojen nuiden mukana, kuten ne sanasetkin nuiden laulujen; koko sanoitusta harvemmin mie muistanen.
   Jotkut ne ovat vaine osaneet sanoittaa ( ja sitten toiset säveltää sekä sovittaa ) elämän tään tapahtumia, mieli ja tiloja, sen varta hyvin jotta! Voikoo nuita paree enää mitään kuvata? Näihin kahden laulun sanoja ja yleensäkin KAIKKIEN maailman lauluin sanojen jälkehen...

  "Imee kuin kuiva pesusieni.", "On kuivaa kuin Saharassa.", ja mitä nuita muita vertauskuvainnollisia sanontoja onkaan olemasa, mitä voinen käyttää tään asiain yhteydessä. Yhteydessä jossa halajan kuvata "kuin kuuta nousevaa" Taivahankannelle vuottavainen ihminen, joka vuottavi SITÄ hetkeä. Sitä, edes pienen pientä hetkeä, kun...
Kun ihminen janoavainen saapi vihoin ja viimein janonsa loppumattonta sammutettua, kun ihminen janoavainen saapi huulillensa rohtuville vettä kosteuttavaa, kun ihminen kaipaavainen saapi toisen ihmisen IHON kosteutta ( kosketusta ), saapi läheisyyttä, hellyyttä, kaikkinaista arvonantoa arvaamatonta ja arvokasta!
   Ihminenhän ( kuten miekin siis ) halajaa läheisyyttä suurta kuin kuiva pesusieni tahi ikuisuuksien kuiva Sahara vettä satavaista.
Tosin jos ajatellaan, niin Saharahan vuottavi sitä sajetta alkavaista ja tulevaista ainaskin ton ikuisuuden ( jos ei lasketa mukaan öisten, kylmien aikojen, aikaan saamaa kondesoituvaa vettä aamun armaan noustessa, kun kylmän kosteus kiteytyy Saharan erinäisten pintojen päälle....? ) ja pesusieni... no, pesusienihän USEIMMITEN kyl saa vettä kastelevaista "janoisille huulillensa", jos ei nyt sitten sattu olemaan se vihon viimeinen Raukka-Parka jota kukaan ei issellensä huoli, ei omakseen tunnista, eikää konsa käyttöhön oteta....

   Niin - miksi toiset meistä etsivät laivoja, toista ihmistä, läheisyyttä, ja toiset sitten eivät osaa antaa, eivät tajua, tahi osaa, olla näitä laivoja? Miksi kysyntään ei tarjous vastaa? Miksi tarjota ei vaikka kysyntää olisi?
Miksi tunne on kuin pesusienellä Saharassa: vettä halajan tähän läheisyyden, hellyyden, likeisyyden ja kaikkinaisen toisen ihmisen kaipuuseeni, saamatta sitä kuitenkaan sillä eihän nyt vaine yksinkertaisesti Saharassa sada KOSKAAN!
Miksi sitä halajaa vällyin väliin lämpöisiin - toisen kera? Miksi suudelmia sylissä rakkaimman - joita sitten aamun tullen päivän teille tahoillensa erottua, muistella mielessään?

   Mitä kaikkea vaille sitä jäänkään, kun ei ole sitä toista täsä rinnallain kupaillain, ei ole toista jonka kera toteuttaa ja jakaa tätä tällaista?
   Mitä kaikkea vaille se TOINEN jääkään kun ei anna, ei ota? Misä onkaan sellainen ihminen joka tällaisen kanssain jakaisi? Ja jos sellainen löytyisikin, niin OSAISINKO mie itse jakaa ja ottaa vastaan, sitä kaikkea, vahi olisinko jo sen verta "kuivunut kasaan", ettäs en enää "imisikään" mitään?
   Miten vaine tuntuvi, ettäs olisi sen millonaviisisataatuhatta kilotonnia tätä tällaista varastoituna tuonne sisuksiini. Se vaine siellä vuottaa, vartoo ja... niin, sitten kun kohallein kopsahtaa, niin onkoo se sitten jokin hyökyaalto, jokin tsunami ( tsuMUMMERO ) joka sieltä esille ryöpsähtää? Onko se sitten karseaa "räiskintää", isoinen "ilotulitus"?
Entäs jos se toinen ei haluakkaan mosita kokea? Entäs jos ei kukaan halaja sellaista määrää tykkäämistä? Oih - visainen pulma, sankkevan visainen, tää tällainen osaakin olla!