...menneiltä ajoilta tänne monia asioita jo ja liekkö muistan itsekkään mitä olen kirjanut ylös muttas laittelmpas nyt tähän siitä mitä täl haavaa muistihin tulee.



40138852_2088634594503269_18904195731826

   Muistan kun pikku-likkana ja tyttöpäänä "sai" pestä maitotonkkia ihan kylliksi asti: sitä mietti et tätäkö tää elämä on - ainasta tonkkien pesua? " "En tykkää, en." " Kuinkahan pitkään viellä... " "Kunne kasvan isommaksi ja pääsen täältä ( synnyin kotoa ) poies ni en kyllä enää KOSKAAN pese!" "En kato, en kumarrakkaan niihin päin...".
   Nuoremmalle porukalle selvitykseksi että karjakeittiö oli paikka jossa oli muuripata ( kuten ulkosaunoissa ennen ja nyttemminkin ) jonka alla piettiin tulta. Siellä pestiin kaik lypsyyn ja elukoihin käytettävät ja tarvittavat tarvikkeet. Niin maitotonkat, sankot kuin kaiken maailman rievut ja rätitkin, yms.. Siitä nimitys -keittiö. Oli "veto vesi, kanto puut" ja kylmä betoninen lattia.
Täällä karjakeittiössä mekin pestiin kaik vastaavat välineet. Siellä ei tosin enää miun aikaan tulta pietty paan alla vaan tuli jo lämmintä vettä putken päästä säiliöstä, käyttää. Mutta siltikin ne kaik tonkan maitosihdit ja niihin nippelit... parit tonkat yltä, alta, ja ynpäri. Lypsysankot, utareiden pesurätit... Ja kaik aamuin sekä illoin. Kyllä se siin vaiheessa tuntu että kun-ja-jos mie viel joskus...
   Tuli Maailmaa SUURTA hivenen liikuttua, "oma koti kullan kallis" perustettua, jne., ja sitten sitä havahtui eräänä "kauniina päivänä" ettäs jospa saisinkin vaik edes yhden tonkan itsellein... kukillein kun laittaisin sen pylvääksi. Siihen olisi vaikka vaine yssikin tonkkanen hyvä "lisä" tänne Majaani Mahtavaiseen kera nuiden muiden saman tyylisten kukkajakkaroideni ja -pylväideni lisäksi.
Sain mien tonkan yhden tällaisen omaksein ja niinpä sitä sitten on nyttemmin tullut vosekittua ain silloin-tällöin ( siivouspäivinä ainakin ) juurikin näitä samaisia maitotonkkia ihan VAPAAEHTOISESTI, ja mielellään kun kuitenkin puhtoisena tahtoo nämäkin pitää...
   "Maailma, elämä, opettaa."

   Maitotonkat nuo maidoista täyteläiset ja täynänsä olevat piettiin ensi alkuun kylmässä pihanmaamme vesikaivoissa joita kaksin kipalein silloin viel oli ( nyttemmin vaine enää yssi kun toinen aikoinaan sitten "toimetonna" maalla täytettiin poies; ei ollut enää tonkkia mitä tarvihteisi viilentää niissä ja yhdestä kun huushollin vejet saatiin ihan hyvin ).
Jos ja kun oli tarpeeksi matala kaivo niin laskettiin vaine tonkkanen sinne kaivon pohjalle veden kylmään syleilyyn pitämään maito kylmänä kunne maitoautoon kärrättyä saatiin tonkat nuo. Tahi sitten jos kaivo syvempi oli niin sitten laskettiin tonkkia nouta sinne välikannen päälle vuottaa jetko toimiaan.
   Meilläkin oli näitä matakia kaivoja muistini mukaan kaksi. Yssi keskellä pihaanne ja toinen sitten erään niittymme keskellä muinaisen asuinpaikan jäämistönä. Toisella niityllä tonkat laskettiin lähdeveden syvyyksiin ns. lähdekaivoon ja toisella niityllä josa ei kaivoja ollut laiteltiin tonkat sitten syvän ojan syövereihin vetten ympäröitäväksi.
   Näillä niityilla kunne sitten oltiin lypsyt lypsetty, otettiin lypsyvehkehet, tonkat ja väki lypsyyn lähtenyt mukaan ja palattiin pihaan. Laitettiin tontkat nuo taasen syvyksiin kaivon ja sieltä sitten etiä päin aikanaan kun maitoautolle ne kärrättiin.

   Muistissa on yksi kerta kuinka niitä tonkkia oli paskakärrissä ( sellainen ns. kolukärri hevosen vetämänä josa oli yksi pyöräakseli allansa ja sitten lava tuo puinen varustettu poies nostettavilla puisilla laidoilla.Tai ainakin ne etu- ja takatohdit olivat poies nostettavat sillä pitihän niistä saada aikanaan pellolla paskaa kärrätessä kakkaset nuo kyydissä olveat helposti poies ettei tarvihhe niitä kurkotella ja korkeitten laitain ylitse nostella ja sitten pelloille viljeltäville levitellä. Tosin ne reunatohdit olivat sellaiset että näin aikuisena niitä "katsoissa" eivät ne himu korkiot olleet vaan jotahin noin kolmen laudan - á n.10-15cm leviä - korkuisia... Kokoa tällä kärrillä oli noin 1,5 x 2/2,5m ) meillä kyydissä ja me kärrättiin isämme kera niitä tonkkia paikallisen pohjukan ( pohjukka taasen on kylän tie joka päättyy johkin "pohjaan", johkin sinne kylän perukuille ja siksipä siis sitä kyläkuntaa, sen perimpiä seutuja, sanotaan pohjukaksi ) tienhaaraan maitoautolle viedä.
Siellä me istuttiin; isämme ohjastain hevosta vetävää tuon kärrysen. Me lapset - sillä muistan että meitä oli siin kyydissä muitakin kuin vaine mie. Ja ne tonkat. Saavuttiin sinne tienhaaraan ja sieltä sitten maitoauto otti tonkkamme nuo viemämme kyytiinsä antain sit samalla meidän entiset, jo eilen ( oliko joka päivä maitoauto kieroksellaan vahi ajoiko se vaine joka toinen päivä - sitä muista tarkkaan en? ) sinne meijerille viemänssä täydet ja siellä tyhjentäneet tonkkamme takaisin "vaihdossa".
    Yksi kerta muistissa on kuinka me ( olenkohan tään jo kertonut? ) KAIKKI ( vanhemmat, kolme piskuista muoskaa ja pari maitotonkkaakin ) mahduttauduttiin isämme Jaavan kyytiin ja lypsylle lähdettiin!
Mitähän nyky ajan "poliisisedät" siitä "hyrykyydistä" sanoisivat? Oliskohan ollut silloinkaan ihan laillinen kyyditys...?
Muttas niin vaine sitä mentiin, lypsettiin ja - tultiinko viel kotia, sitä muista en, sillä tuntuu aivan mahdottomalta ajatella näin tänään että tullessa tonkat nuo täynänsä maitoa olisivat olleet ja me KAIKKI edelleen siin piskuisen Javan kyydissä?!

   Sitten tuli aikoja toisia ja muuttuivat käytännöt uusiin uutukaisiin.
   Loppui tonkkain kärräämiset tienhaaraan kaukaisempaan sillä maitoauto tuo alkoikin kulkemaan likemmä tilaamme. Aivan siitä pihatiemme päästä! Siihen rakennettiin maitolaituri ( senhän te toki tiedätte Armaat Lukijain miun että mikä se on, mik on maitolaituri? jotenka sitä en täsä ala kertoilemaan teille... ) ja siihen vietiin maitokärrillä tonkat nuo viileässä olleet vaihdettaviksi entisiin jo meijerillä käytettyihin ja siellä jo tyhjennettyihin.
Sitten siihen laiturin ylle, tonkkain peitoksi, rakennettiin ( ostettiin varmaan meijeriltä kun sellainen tuli ja oli kehitelty olemaan ) sellainen kuomu säätä paahtavaa tahi tuiskuavaa vastaan. Tonkat nuo kärrättävät yhä sinne kuitenkin oli...
Siiryttiin aikaan uudempaan: tulivat ns. imuautot ( maitoautoja edelleenkin mutta niitä kutsuttiin imuautoiksi koska... ) jotka imaisivat maidot näistä tonkistamme sinne uumeniinsa isoihin tankkeihin sekaan muiden tilojen maitojen. Niissä oli varmaan sellaiset mittarit jotka sitten lukivat, laskivat, ja kenties maitoauton kuljettaja sitten ylös merkihti johkin paprein "nurkkaan", että mitä miltäkin tilalta maitoa sisuksiinsa kulki letkua tuota vetävää pitkin.
   Ja viimeisin muutos oli sitten se että tämä imuauto ajoikin pihanmaalle ja otti sekä imaisi maidot nuo lypsetyt sisuksiinsa tilatankista joka oli tullut tonkkien tilalle!
Ensi alkuun ( ja vasiten kesäisin laitumella tahi niityillä lypsäissä ) lypsettiin maito yhä tonkkiin ja niistä sitten kaadettiin maito tankkiin tuohon tilavaan ( siitä nimitys tilatankki - eikää siitä että se on jollakin maaTILALLA oleva tankki - näin ainakin mie tään nimityksen ymmärrän... ) jossa oli kylmälauhduttimet jotka maidon pitivät sopivan kylmässä tilassa kunne maitoauto sen sit masuun mahtavaiseen hörppi. Mutta kunne tonkat nämä kannettavat, nosteltavat, ja pestävät, ( alvariinsa jotenkin käsiteltävät ja vosekittavat! ) sitten unhohon ja toimettomiksi jäivät niin sitten oltiinkin jo vaiheessa jossa maidot lypsettiinkin KONEELLA utareista suoraan.
Jokahiseen vetimeen laitettiin oma imukuppi josta maito kulkeutui katonrajaa pitkin kulkevaa koontiputkistoa pitkin suoraan tilatankin kylmään syleilyyn. Ja siitä sitten maitoauto ( tuo imuauto ) sen imaisi suurella riemullaan ja mahtavalla tehollaan suoraan sisuksiinsa laskien jo itsenäisti minkä verta mistain tilasta maitoa imaisi sekä merkitsi sen sinne tietokantaansa tietokoneistollaan ylös.
  

   Nämä lypsykerrat jotka tapahtuivat ulkosalla josain niityllämme, tahi sitten veräjällä tahi laanissa ( niitty on paikka joka on peltoa, sijaitsee hivenen kauampana tilan pihapiiristä ja on useimmiten piskuisempi pinta-alaltaan kuin esim. maatilan pääpellot pihapiirissään. Wikipedis määrittää:
niityksi sanotaan maataloudessa heinän saantia varten raivattua aukiota. Niittyjä ei varsinaisesti muokata. Veräjä oli meillä metsäisen laidunalueen yksi kolkka jossa oli avattava veräjä - kuin ovi mutta isompi ja huterampi rakenteeltaan, mutta kun sen avasi niin siitä mahtui kulkemaan veik leveämpikin lasti sisään aidatulle alueelle ja sieltä sitten poies. Ja laani taasen paikka johka ain talviseen aikaan, useimmiten kevättalvella, kuljetettiin isoiksi pinoiksi joko hevosella tahi sitten 70-luvun jälkeen jo traktorilla, metsästä myytäviä puita - karsittuja puun runkoja - vuottamaan edelleen sahoille ja puutehtaille kuljetettavaksi. ) tapahtuivat aikaan kun lehmät oli laskettu jo pysyvästi kesälaitumilleen kesän ajaksi.
Ehtoon tullen tahi sitten anivarhain aamusella ( lypsyt tapahtuivat meillä aamulla klo.5.00. ja ehtoolla sitten klo.17.00. ) etsitteiin lehmät laiduntavat metsien kätköistä heidän ääniään seuraten tahi sitten lehmäinkelloin kalketta seuraten. ( Lehmänkello on sellainen metallinen "tiuku" joka on avaonainen "pohjastansa" ja sen sisällä sitten sen kellon metallinen "kieli" kalisee reunojansa vastaan kun lehmä liikkuu ja/tai liikuttaa päätänsä johkin suuntaan kun se -kello roikkuu nahkaisesta vyöstä sen kaulan ympärillä. ) Sitten ne ajettiin laumana metsäisiä polkuja, tahi laidunnettavaa niittypeltoa, pitkin kulloisellekin lypsypaikalle.
   Täälläkin ulkosalla lypsettiin ensi alkuun käsin ja tonkkiin mutta kuten muuallakin niin maataloudessakin edistys kulki edelleen ja viimeisimpinä aikoina meilläkin kuten niin monella muullakin piskuisella pientilalla, lypsettiin MYÖS ulkona laiduntaissa ulkona ja lypsykoneella.
Tosin kun lypsettiin lypsykoneella niin se maito meni sen lypsykoneen piskuiseen koneen tonkkaan josta se sitten kaadettiin taasen tällaiseiin aitoihin tonkkiin sihtiin lävitse - ja sillä tonkalla sitten kärrättiin ielleen sinne tilatankkiin. Jep.
   Ja lypsettäissä kesä helteisiä päivinä... Ain kun vain tuli ne ensimmäiset kesäisen helteiset, lämpimät päivät, ja aina sinne asti kunne tuli loppu kesän tarpeeksi viileät päivät, oli siellä lypsyllä monesti meitä muoskia ainakin yssi jos ei useampikin kipale mukana "virkaa" tärkeää toimittamassa. Monesti se oli se kenkä kävi ajamassa ne "kantturat" sieltä metsistä ja niityiltä kasaan...
Lypsettäissä kun oli paree että ei kaiken maailman kärpäset pääsisi häiritsemään lehmiä tahi lypsäjää, tahi vasiten isot paarmat tahi Suppupaarmat pistelemään kumpasisiakaan, jotta olisi mielekkäämpää lypsää ja lehmätkin nuo lypsettäväksi asetetut aloillansa pysyisivät, oli jonkun hätisteltävä hosalla ( hosa on vitsa, lehtevästä puusta tahi pensaasta otettu oksa jota heilutetaan jonkin asian taatta ) nämä poies seudulta tuolta, kupeilta lehmän tahi lypsäjän.
   Jos ei vitsaset nuo auttaneet ja monesti viel ihan ensimmäiseksi huolimati ripsujasta tästä ( tätä tointa kutsuttiin ripsumiseksi. Ei esim. vihtomiseksi, tms. ) sytytettiin sinne lypsypaikalle lehmisavut ajamaan samulla nämä häiritsijät poies. Tai ainakin toivottiin että ne tehoaisivat ja einakin ENIN osa kääpäjäisistä ja paarmoista poiessa pysyisi...
Tulia varten laitetiin ns. tuulen yläpuolelle lypsypaikkaan nähhen nuotion alku pienistä risuista, kuivista heinistä, tms. Sitten kunne siihen tulta tuulesta oli saatu niin alettiin kasata päällensä kuivia lenmän kasoja elikkäs lehmien paskaa, kakkaa. Sellaisia lehmien läjä-kiekkoja sieltä liki lypsypaikka ja siitä paikalta. Ne kun paloivat hyvin ja hyvin savuakin tuottivat. Paljon paree kuin esin puiset klapit!
Eikää täsä viel kaikki: etsittiin tään jälkeen sellaisia kakkaroita joisa hivenen tuoreuttakin viel oli. A´ vot sie, ne ne paree vasta olivatkin! Parhaimmat savut niistä saatiin. Kun ajatteleekin että sellainen kakkara jossa kuivaa on - se palaa hyvin, muttas sitten viel lisäksi hivenen kosteaa nurkkausta josain siin kupeessa - se savuaa TODELLA hyvin!


   Yksi muisto lapsuuden... näin iäkkäämpänä muistellessa hivenen hauskakin muttas siihen aikaan ei suin surminkaan mitenkään hauska asianomaisesta tahi vanhemmistammekaan...
   Jokahisella tilalla lantalat oli ( ja nyttemmin lietelantalat ja niiden -kaivot... ) takana navettojen. Yksi, kaksi - kipaletta. Meillä niitä oli kaksi ja heti siinä lantalan kupeessa tietysti ihmisille vessat käydä tarpeillaan ja siitä sitten helposti vessan takaansa tyhjentää aikanaan sinne lehmäin lantain sekaan ja siitä pellolle vieldä samoilla kyydeillä sillä kolu/paskakärrillä kuin leukoidenkin lannat.
Toisilla tiloilla nämä lantalat olivat katettuja lantaloita ja meillä ne olivat monen, monen, muun tilan mukaisesti avonaiset, taivas alla olevat. Kaksi kasaa vieretysten navetan takana, äärellä vessamme. Maapohjaisina eikää mitään sellaista hienoa betonivalupohjaa millaisen sitten aikojen saatossa isämme valoi näiden alle... ei vaan sellainen tavan maa vaine alla niin että se kasan pohja ja vasiten ne reunamat "lietty" niiden paskoin ja lehmäin kusen ( pissan ) taatta sellaiseksi velliksi, jopa "rapakoiksi" reunamilleen.
    Muistan kuinka oli varmaan joku heinäkuinen kaunis päivä koska väkeä pellollamme oli heinäin teossa auringon paisteessa. Siellä sitä heilui itse kukin hangon varressa, ja toiset haravaa heiluttain... "Tien takana" olevalla pellolla sillä tilaamme halkoi ( ja halkoo yhäkin mökillämme ) silloisen kylämme, pohjukkamme, soratie ja sen pihan puolla oli muutama piskuinen viljelty pelto mutta varsinaiset pellot olivat sit siellä tien toisella puolla.
   No, muttas... jotenkin muistissain on ettäs piskuinen siksoin miun, ja silloin varsinkin piskuinen... iältänsä jotahin - juuri kävelemään oppinut? ... jotahin alle kolmen, kahden vuoden? ... halusi jostahin syystä sinne pellolle mennä. Ja kun pihassa tuossa oltiin ( kait miekin siellä jossahin liki olen heilunut kun jotahin tällaista muistan ? ) niin hänpä sitten lapsen "pettämättömällä" logiikalla sinne suorinta tietä mennä läksi. Siitä vain sitten navetan taakse, vessan kupeelta ja sitten siitä takaansa olevan lantalan viereltä... Niin että se oli sitten hän joka sinne lantalaan kaatua kupsahti! Sekä hänen mukanaan ollut rakas nallukkansa!
On siin ollut äitillä tekeväisellä "mukava" urakka ejessä kun hän on ensin putsi-putsittanut tämän tyttärensä sonnasta ja lehmäin pissasta sekä sitten viel tämän siksoin rakkahan nallukankin. ( "Voi äitiä tottelemattomain.": sanoo jokin piskuinen poika "Auttamaton Pekka"-värssyssä.... )


41897082_527151871031967_431347309460271

   Yhä edelleenki nallukan tään siksollain tallessa ollessa on sen nallukan pinta sellainen "paskan" harmahtava kun ei se väri siitään putsittunut silloin aikoinaan kokonansa. Muttas mikä tärkeintä: nallukka on tallessa ja "henkkissä", sikso elossa on ja voi hyvin. Ei "vienyt" lantala tuo liettyväinen kumpaistakaan...
  

  
Talviseen aikaan alettiin lämmhyttämään ulkosaunaamme jo joskus lauantaiseen iltapäivän aikaan ( muista en keskiviikkosia kylpemisiä - kylvettinköhän keskiviikkoisin olleskana kun oltiin ihan pisku piskuisia? ) ja sitten piti joko vanhempaimme tahi meidän lasten toimesta kelkata ( kelkalla kuljetus on kelkkaamista. Ei vetämistä, työntämistä tms.. ) maitokelkalla ( sellainen jalaksien päällä kulkeva ISO kelkka joka on puista rakennettu ja joissa usein oli selkätohi jonka yläaisasta sitten pittiin kiinni käsin ja jalan lykittiin - lykkiminen eli potkiminen - vauhtia. Meillä oli vain kelkka ilman tätä takatohia. ) korvoissa, saaveissa, vettä karjakeittiöstä pihanmaan poikki saunamme muuripataan lämmitystä varten, kun eihän saunaan tullut "juoksevaa vettä" noihin aikoihin - eikää tule edelleenkään jos ei sitä itse sinne juoksuta jollahin... eikää talviseen aikaan vettä lähellä olevasta kaivostakaan voinut nostaa kun se siellä lumikinosten aolla oli. Ei sitä sen kansia talviseen aikaan au´ottu!
   Kelkalla tuolla me siskokset kera naapurimme tytön kävimme laskemassa mäkeä eräällä lähistön ns. pihatiellä kun ei siihen aikaan, eikää niin piskuisella tiellä, liikennettä ollut sen vertaa etteikö siellä olisi ollut turvallista mäkeä laskea. Siellä me laskettiin mäkeä myöskin pulkilla ja suksillakin.
Kelkka oli siitä mukava sttä siihen mahduttiin me kaikki neljä tyttöstä ain kerralla kyytiin ja sitten joukolla päästiin ain hurauttaa mäki tuo alas.
   Kerran tällaisella mäenlaskureissulla... hyvänen aika sentään... sen on täytynyt olla jo myöhemmin sillä siksollain oli korvakorut jo ja siihen aikaan se tarkoitti että korvakorut sai/saatiin itsellemme VASTA rippikoulun käytyämme eikää kuten nyt että jo ihan pienillä ( jopa alle koulu ikäisillä ) lapsilla on korvissaan koruja - joillakin useampiakin...
No, muttas joka tapauksessa; eräällä tällaisella reissulla kun siskoin oli saanut tällaisen rinkulaisen korun korvaansa ( joka taasen tarkoittaa että se ns. hoitava tappi-korvis, se ensi-koru korvassa, oli jo muutunut hänellä ns. oikeaan korvakoruun joka taasen oli siihen aikaan pyöreä, kultainen korvarengas... ) sattui niin että jotenkin joku meistä toisista sai sormensa sinne korvakorunsa sisälle ja vätäisi siitä sen verta rivakkaan että tottahan toki se sattui mutta oliko niin että jopa siin määrin ettäs siksollain tuolla on siin korvan lehdessä nykyään ylimääräsitä rustoa sisällänsä tämän tapauksen seurauksena.

  
   Muistan senkin kuin se sauna oli KYLMÄ talvisin! Voi että se oli kylmä kunne lämpesi. Petoninen maankamara josta lävitse huokui talven kylmän pakkasen hönkäykset. Hui! Eikää se paljoa, se betoninen lattia, siitään kerennyt lämmä kunne sinne ylisille löylyihin sitten päästiin kapuamaan. Onni oli ( ja on ielleen ) lattialla olevat puiset ritilät, ja sitten pesuhuoneen puolla silloin joko äitini, tahi mummomme, virkkaamat muoviset matot jotka hivenen sitä "hönkäämistä" stoppsivat.


40497500_2095347387165323_39052346234618

   Ne matot muoviset... ne olivat tosiaan virkattuja, ei kokoisia ja muotoisia, muosisista suikaleista tehtyjä mattoja.
Kuten esimerkiksi tämä muovinen matto joka yhä edelleen henkkisä on ja toimittaa mökillämme edelleen maton-tointa ulkohuussimme lattialla.
Nämä kun kestivät hyvin ( ja kestävät edelleenkin ) sellaista kosteutta jota esim. saunan pesuhuoneen puolella oli ( ja kylmässä mökkimme ulkohuussissa talvisen aikaan nykyäänkin on ).
Nyttemmin sinne mökkinämme virkaansa tekevän synnyinpaikkamme saunan pesuhuoneeseen, on tullut näiden muovisten mattoin tilalle sellaiset muoviset, "nappulamaiset" matot. Sellaiset jotka "niks-naks" kasaan "kursitaan" haluaamaansa muotoon ja kokoon neliömainen palanen kerrallansa.
   Näihin mattoihin käytettiin kaikki muovinen materiaali mitä sillä aikaa oli käsiin saatavilla.
Ensimmäiset muoviset kauppakassit sillä ne kun "joutivat" tähän ihan hyvin kun eihän ostoksia kanneltu alvariinsa muovikasseissa kun oli olemassa ihan aitoja, oikeita, KANGALLISIAKIN kasseja ja reppuja sekä pahvisia laatikoita joilla niitä kannella! Mihkäs siinä muovisia -vira-pel-jutskia olisi tarvittu....
Näihin upposivat silloiset riisien muovipussit ( nuo keltaiset kohdat tässäkin matossa ovat Risella - anteeksi "mainostaminen" - riisien pusseja ) sekä sen aikaiset PIIMÄn pussit. Silloin kun piimä tuotiin meijeriltä tilallisille ns. paluukyydissä, muovisiin pusseihin pakattuna. En tiedä kuis se siihen aikaan oli kaupan puolla; olivatko sielläkin myytävät piimä-litraset muovipusseissa vahi mitenkä, muttas ainaskin tiloille se tuotiin maitoautoin kyydissä "paluupostissa" ja muosipussukoissa. 


    Piimä maistui silloin pahalta - en tosin pidä siitä nytkään... Mutta voi valtava kun sai maistaa ja syödä niitä sen aikaisia jugurtteja! Voi että ne olivat hyviä! Ei ne nämä nykyiset jugurtit mitä kaupasta ostaa ( jos esim. miekin niitä nyt voisin syödä ja söisin mutta sen mitä muistelen makujansa aijalta kun niitä viimeksi olen syönnä... ) ole läheskään sen vertaisia, eivät todellakaan!
Se niiden paksuus, pehmeys, ja MAKU! Wau! Vahi kuultaisiko aika muistot nuo....?

   Samahan se on muistot esim. Mesikoista, nuista Mesimarjoista jota siihen aikaan kasvoi ns. jokahisen ojan pientareella ja ja pellon reunassa. Niin että sen kun vaine meni ja pisteli suihinsa niitä.
Eihän nyt edes nykyään niitä kasva missään!? Korkeintaan jos joku viljelemällä niitä viljelee ja ne kun sitten eivät ole niitä OIKEITA Mesikoita niin eiväthän ne maistu miltään; jokin marjanen vain jonka suuhun laittaa ja se siitä sitten. Ei makua, ei tuntumaa mitään. Pöh.


  Meillä oli yksi hevonen. Tai en ainakaan muista että olisi ollut muita hevosia olemassa koskaan kuin tää yssi ja ainua....
Sen nimi oli Tähti koska sen otsalla oli valkia tähteä muistuttava kuvia muutoin hevosen tuon ruskean värisenä ollessansa.
   Jotahin tällaisiä muistoja muistan kun sillä kolukärrillä kärrättiin maitoja tahi niityllä heinää tehtiin ja latoon kuljetettiin ( tästä olen jo kertonut teille Armaat Lukijain miun ) muistan mutta muistan myös sen kuinka hepo tää talviseen aikaan jonkin työn tehtyään tahi sitten tallista ulos otettuaan ( talliksi nimitettiin/nimitetään rakennusta tahi rakennuksen osaa jossa hevonen yöitänsä viettää ) laittoi pitkällensä lumihankeen ja piehtaroi siinä. Sitä oli kiva katsoa aina, mie tykkäsin.
Tää piehtarointi ( selitykseksi heille jotka eivät hevosista tiedä mitään... ) tarkoittaa sitä kun hevonen maankamaralla, lumessa tahi vain paljaalla, kesäisellä maalla vaikka, asettuu makuulle ja siin sitten kylkeään kääntelee puolelta toiselle, heiluttelee jalkojaan, kaulaan, päätään, ja hankailee nahkaansa maankamaraan ajaakseen siellä karvoin seassa lymyilevät mahdolliset "syöpäläiset" poies näin sillä kaikella hankauksella, ja pöllyävälla maalla tahi lumella.

   Oli meillä tsiku-possukkakin...
   Se asusti siellä tallissa sen hevosen kera. Asusti ain sen aikaa että se siellä tarpeeksi tuksevaksi kasvatettiin ja sitten se lahdattiin ( elikkäs tapettiin ) ain talviseen aikaan, ennen joulua muistaaksein, meille itsellemme syödä.
   Muistan en päivät kun sika ulos tuotiin ja sitten joko isämme tehi joku toinen kylämme miehistä kiväärillä ampui sen sian siin pihalla kuoliaaksi: pyssyn piippu sian kalloa vasen ja pam. Siku tuo oli vainaa silloin.
   Sitten se ruho vietiin ( tai siis ne miehet tahi aikuiset ihmiset veivät ) "metsärajaan" ( paikka johka pihapiirimme loppui ja metsä alkoi ) jossa se laitettiin takakoivipiensa polviniveltensä välistä roikkumaan johkin puitten väliin viritettyyn parruun ja suolistettiin. IPaloiteltiin, otettiin talteen kaikki mahdollinen sytäväksi kelpaavat ruhon ja suoliston osat. Sekä lopuista sitten mm. pään kera keitettiin sylttyä syödä. 
Tiedä en mikä on syltynn nykyinen nimike vahi onkoo se edelleenkin sylttyä mutta se on sellaista "hytkyä" joka tehdään jostahin liivakon kaltaisesta aineksesta ( silloin sitä saatiin varmaankin siitä itse sian nahan alapuolisesta pinnasta kun se silloinen sika itse tapettiin ) ja siihen sinne "sekaan" laitetaan/laitettiin kaik mahdollinen ja pieninkin lihakimpaletta muistuttava "ylitse jäävä" palanen mitä teurastuksessa tuli ja josta ei sen kummempaa hyötävää, syötävää, voitu tehdä.
Taitaan muuten olla Alatoopi toinen tämän herkun nimi...

   Hivenen myöhemmein meillä oli kukko. Kukko Kaaleppi.
   En muista oltiinko me muoskat sitä vanhemmiltamme rankuneet mutta kerran kun tuli aika vaihtaa kanaparvi tuo taasen uusiin kanasiin muniviin niin...
Kanat kun nähkääs pruukkaavat tulla "tiettyyn ikään" niin ne lakkaavat munimasta ja sittenpä niillä ei tee ns. mitään. Eikää vasiten silloin tehnä mitään tällaisen pientilallisen pihassa jossa ne olivat vain sen taatta että niistä saatiin kananmunia joita sitten käytettiin ruokaa ja leivoksia tehdessä. Eivät ne siellä lemmikkeinä olleet...
   ... niin - sitten kun kerran isämme pihaamme, kanatarhaamme tuohon, uudet kanaset toi niin mehän oltiin siksoin kera ihmeissämme kun yssi kananen aivan toisen laiselta näytti kuin mitä ne muut siellä olivat! Me sitä siin hämmästeltiin ja kummasteltiin kunne selvisi että kukon poikanenhan se perkules olikin! Isä oli tuonnut meille sen kauan kaipaamamme kukon! Wau!
   Se muistissain on että tämä Kaaleppi kiekui aina ns. väärään aikaa eikää suinkaan aamusella - vaan pitkin päivää vietettävää!
Lie oli isämme sen mm. Kanahaukan, joka ain tilamme tienoilla lentää liiteli, karkottajaksi sinne tuonnut mutta muistelisin ettäs ei tainut paljoa "tehoa" siin toimessa tuosta kukkosesta ollut.


    Ja kuten aina, kuten me kaik ikäihmiset muistamme: ne kesät olivat kuumempia ja talvet kylmempiä kuin mitä nykyiset ovat....