Milloin ihminen on rikki, kuka sen määritää?
Kun ihminen menee rikki, kuin hänet korjataan? Parsitaan vahi paikataan?

   Sukassani on reikä....
                     ( made by me 2023 )

   Kuinka rikki pitää ihmisen olla ettei häntä saa korjattua? Ei parsittu, ei paikattua, ehyeksi. Mitä vaaditaan, että ihmisen voi korjata, eheyttää, parsia ja paikata edes melkein saman moiseksi mitä se oli ennen rikkoutumistaan?
Kuinka paljon vaaditaan uskoa huomiseen, kuinka paljon vaaditaan vakuutelua, kerrontaa, sanoja vakuuttavia, että ihminen alkaa rakentumaan ehyeksi, edes liki pitäin entisensä kaltaiseksi, kokonaiseksi, liki kokonaiseksi....?
    Kuka määrittää milloin ihminen on risa, ei entisensä? Mikä määrää sen määrän, milloin ihminen on risa, eikä ehyt? Milloin ihminen on rikki, mikä sanoo milloin ihminen on rikki?
Mikä saa ihmisen, miutkin, rikki?

   Harvemmin se on ihminen itse, se joka rikkoo itsensä. Useimmiten se on jokin ulkopuolelta tuleva "ärsyke", jokin asia, jokin toinen ihminen, joka rikkoo toisen, minun minuuteni. Ja useimmiten se on juuri tuo toinen ihminen sillä ihmisenä me olemme toistemme vaikutteiden alaisuudessa, olemma toisten mielipiteiden, sanomisien, tekojen, ajatusten, jne. kohteina ja vaikutusten piirissä. Se mitä koemme toistemme sanoista itseämme kohtaan, siten me koemme itsemme; joko kokonaisina, osasina, ehyenä tahi palasina.
   Se mitä me luulemme ja koemme, et toiset arvostavat meitä, siten me mielämme itsemme minuuden, arvomme, arvomaailmamme, itsemme tähän maailmaamme. Jos koemme, ettemme saa toisilta ihmisiltä positiivarisuutta, positiivarisia viboja, positiivarista vastaanottoa, positiivarisia ajatuksia, positiivarisuutta itsestämme, niin koemma todella riittämättömyyttä, huono-osaisuutta, arvoa arvottomuutta ja jopa ulkopuolisuutta - ihmiskuntaa kohtaan, toisiamme kohtaan ja ennen kaikkea toisiin ihmiseen verraten.
    Jos meillä ei ole ketään joka meitä kannustaisi, ei ole ketään joka meitä kannustaa.... Jos on vain ns. hyvän päivän tuttuja, ystäviä ylimmäisiä, arkielämämme ihmisiä, sellaisia joihin ei ole tunnesiteitä, niin emme jaksa, emme tiedä miksi jaksaisimme, emme näe mitään minkä vuoksi jaksaa ja jatkaa tätä stallaamista tällä Telluksellamme. Olemme siis ns. läheisriippuvaisia toisistamme, toisista ihmisistä, ja ennen kaikkea josta-kusta ihmisestä joka merkitseisi meille itsellemme paljon. Jopa enemmän kuin me itse itsellemme.
   Ihminen tarvitsee täten toista ihmistä, nottas hän voisi olla ehyt, eikä risa, jotta hän pysyisi ehyenä.  Ihminen tarvitsee toista ihmistä tullakseen ehyeksi rikkoutumisensa jälkeen. Ihminen tarvitsee toista ihmistä joka tulee, parsii ja paikkaa ihmisen toisen kokonaiseksi - ihmiseksi.

    Ihmisestä ei välttämäti näe ulkoapäin, että joku meistä, hän juuri, on rikki, hajalleen hajotettu persoona. Ihminen kun voi toimia ns. automatiolla; painaa vain menemään ilman sen kummempaa näkyvää romahdusta. Kunnes kenties vuosien päästä, vuosikymmentenkin päästä, voi yks´ kas´ tulla ylläri-pyllärinä jonkin toisen asian yhteydessä tahi aivan yllättävässäkin kohdassa "seinä vastaan", "vuori suunaton" eteensä ja ihminen tuo murtua murusiksi, hajalleen hajota harhaan, risaiseksi rispaksi rapista.
   Ihminen voi olla tooo-si rikki ja risa, rispa. Hän voi kylpeä suurissa, tahmeissa, pohjamudissa ja silti kyetä toimimaan kuin kuka tahansa ehyt ihminen, sillä meitä on rakennettu monenlaista, erilaista, ihmistä.
On ihmisiä jotka murtuvat hyvinkin herkästi ja kenties näkyvästikin. On ihmisiä jotka murtuvat, muttemme näe sitä hänestä ulospäin. Ja ihmisiä jotka eivät vaine murru mitenkään.... Tosin henk.koht. mielipiteenäin: ei sellaista ihmistä kyllä ole oikeesti olemassa, sillä ME KAIKKI kyllä "osaamme" murtua josain pisteessä!" Aivan taatusti.

  Onkoo nii, ettäs herkemmin rispaksi ripisevät ihmiset ovat enempi tunteillaan eläviä persoonia? Ja ne jotka "eivät elontiellä murru", ovat sitten rakennetut enempi järjellä ko tunteella?
Näin voisi hyvinkin ajatella ja kuvitella.
   Tunteellinen ihminen kokee tavallaan ne elon kuprut enempi henkilökohtaisesti itseensä suunnattuina, jotenkin silleensä, ettäs ne ovat tosiaankin juuri hänelle tarkoitetut, häntä kohde suunnatut vaikeudet, häntä niillä halutaan ulkopuoleltansa satuttaa.
Taasen sellainen joka ei "ihokastansa revi" moisiin piikkipensaisiin, ajattelee, ettäs tää nyt on tätä - ja kohta sitten aivan muuta: mitä näitä ottamaan henk.kohtaisuutena. "Elämä nyt vain heittää joskus hankaluuksia eteen ja se siitä sitten." "Ylitsensä vaine jotankin ja kohti uusia tuulia sen jälkeen." Tahi, ettäs tää nyt on vain elämän tosiasioita; "Ei kaik´ mee ain ko Strömsössä." "Kohta tulee jotahin muuta eteen ja se sit voi mennäkkin ihan hyvin - so what tästä nyt sitten?"

    Voiko ihmisen korjata?
    Siinäpä vasta visainen kymysys.
    Näen, koen, että voi. Vasiten jos ja kun aikaa antaa.
    Ihminen voi itse itsensä korjata jos vaine osaa katsoa rikkoutumisensa syitä puolueettomasti. Itseensä tahi toisiansa syyttämäti. Jos ihminen voi katsoa itse itseään sisäisen tutkiskelun lisäksi myöskin ulkopuoleltansa. Jos ihminen näkee asiain kokonaisuuden, sen mitä meni rikki hänessä itsessään, miksi se meni rikki, miten se meni rikki ja sitten myös nuiden jälkehen senkin et miten sen sit täten saa kasattua, kursittua kasaan? Mihkä kohtaan paikka pannaan, mikä kohta parsintaa kaipaa - isommalla vahi pienemmällä parsinneulalla?
Eli sellainen pohdinnan, tuumauksen, ajattelun ja oppimisen paikka ihmiselle risalle itselleen.
    En usko, ettäs ihmistä risaa vois toinen ihminen korjat. Vaikkas kuin me parsisimme, paikkaisimme, ja eväitä antaisimme toisellemme, että käytä näitä, tee näin, toimi näin, niin ei se auta. Emme me voi paikkaa panna ihmiseen toiseen kupeeseen kiinni.
Voimme vaine ehdotella toiselle, toisillemme, erilaisia vaihtoehtoja, valoittaa toisellemme asiain eri laitoja, kehoittaa häntä miettimään itseään ja asioita niitä jotka risaisuuden sen aikaan saivat. Peilaamaan, et mitä voisi olla toisin, mitenkä siihen "toiseen" tulokseen pääsisi, jne..
Sekä tietysti myötäelää toisen murhehin ahjossa mukana.