...se sitten on ihka ensimmäinen uusivuosi tämän ihmisen elämässä jonka vietän ypö-yksin. Ensin oli lapsuuden perhe ympärillä, sitten opiskelukaverit, tanssikaverit, seurustelukumppanit, ja viimein oma perhe. Viimeisimpänä sitten vain puoliso. Nyt ei enää häntäkään.

29.12%202006%20.Helena%20Koskinen%2050v.

Tässä kerkii hyvin yksinänsä miettiä ja pohtia kuin sitä on immeisenä kahtia-jakonen.
 

   Olen itteni mielestä hyvinkin ei-sosiaalinen immeinen. En ossaa olla immeisten kanssa. Vaikeinta on juttelu toisten kera. Etenkin jos on kyseessä vähäkin tuntemattomampi tai kokonaan sellanen immeinen. Puoli-tuttuinkin kanssa tulloo änkyrä vastaan. Eli en oikeen tiijä mistä jutella, kuin jutella tai muuta sellasta. Tuntuu et ei millään, ei kenenkään juttusille. Eikä vasiten tilanteisiin joissa tietää että pitäs olla toisten kera tekemisissä, pitäs iskee jutun juurta jollain tappaa.
Siksikö olen aina mieluummin kyökin puolelle kokkailemassa kuin juttuseurana...?
   Sit, kuten tällä hetkellä... kun on yksin, kaipaa jota-kuta tai siis immeistä ku immeistä et ois joku jonka kaa jutella. Ymmärrän nyt miksi, miten puhutaan ikä-ihmisten kaipuusta juttukaveriin. Mitä on kun hakeutuu paikkoihin joissa on toisia ihmisiä... pääsee toisten keskuuteen...
Kun olisi rahaa himpun enempi esim. nyt niin matkustasin vaikka Suomen maassa niin pääsisin immeisten ilmoille.
   Mutta siellä sitten mieluummin istusin tai seistä tököttäsin mielelläni ja vain katselisin toisia, seuraisin mitä ne tekee, mitä puhuu.(Kesällä torit ovat oivia paikkoja tähän - tiedän entuudestaan.) Eli olisin "kärpäsenä katossa" enkä suinkaan seurustelisi tai olisi mitenkään seuranpitäjä saati keskiössä siinä. Ei kiitos.


Voi, juma että osaan olla vaikia immeinen.