Se että ihmisen elämä kaatuu totaalisesti ( kuten miun tällä viikolla ) on varmaan myös kasvattavaa jos sen vain itse jotenkin näkisi ja tajuisi.
Se tuo näkeminen ja tajuaminen on varmaan yhtenevä myös sen kera että tänään tein jälleen yhden työpaikkahakemuksen ja siihen piti, kuten yleensäkin, kehua retostaa ittesää. Ja sekös se vasta vaikiaa on! Voi kauheata sentään! Kävinkin tuolla Naamataululla keskustelua Ystävieni kera kehumisesta, itsetunnosta, hyvien puolien esittelystä, itsekehusta, yms. ja siellä tulikin hyviä asioita esille.
Kuulin mm. sen että nykyään jo alakoulussa opetetaan koulutyöskentelyssä arvioimaan itseään ja itsensä töitä, oppimista ja vahvuuksia. Pyrkivät etsimään Supi Suomalaiselle perusluonteelle epä-ominaisuutta ( tälle on varmaan jokin hienompikin, passelimpi sana muttas kun en sitä nyt hoksaa - sori ) joka meillä jokahisella tahtoo olla kadoksissa. Sellainen joka ei tule meille kuin "Manulle illallinen", ei ole synnynnäinen taito siis. Päin vastoin me suomalaisethan olemme ei-itesään kehuvaa kansaa. Hiljaisia hissukoita. Tehdään ja puurretaan mutta auta armias jos pitäs nostaa ittesää esille jotenkin! Ei missään tapauksessa! Päin vastoin; sehän katsotaan häpeäksi jos joku erehtyy ittesää kehasemaan tahi muutoin tuo itseensä esille!
Mikä tämän aiheuttaa? Kateus, Supi Suomalainen kateus! Nähdään että jollakin on jotain, olkoon se sitten Maallista Mammonaa tahi nyt vaikkas tätä itsetuntoa ja sen aiheuttanutta osaamista jossakin. Kykyä tehdä jotain hyvin ja vieläpä otsaa sanoa se sitten ääneen toisille. Tästä kaikesta syntyy kateus.
Ja jotta emme sitten aiheuttaisi kateutta niin moni meistä varmaan mieluummin vaikenee ja ei opettelekkaan etsimään niitä omia vahvuuksiaan, osaamisiaan ja hyviä puoliaan. Mieluummin olemme vaiti kuin "toitotamme Turuilla ja toreilla" että minä osaan, olen tässä tahi tässä taitava!
Päin vastoin kuin siis nykyään niin miun kouluaikaisissa kouluissa ei ollut ( ei ala-asteella eikäs ylä-asteellakaan, saati myöhemmilläkään opinahjoilla ) mitään nykyistä itsensä arvostelua, hyvien puolien etsimistä tahi muutoin esille tuontia. Joka jotain osasi niin hän loisti sillä osaamisella ja joka ei osanut niin hän oli sitten - tyhmä. Se siitä. Meitä oli joko osaajia tahi sitten tyhmiä ja oppimattomia. Se oli niin yksinkertaista silloin. Tukiopetusta taisi alkaa saada silloin kun menin ylä-asteelle mutta sekin oli vielä haaroivissa ensiaskelissaan ja vain harvojen saatavilla... niin että "tyhmistäkin" olisi voinut tulla viisaita.
Näinpä sitten esim. miun sukupolveni on oppinut jo, tai sit viimeistään, kouluaikana että muut ovat niitä viisaita - en mie. Muuta osaavat - en mie. Muita voi kehua - ei ittesää. ( On se tuo ihminen vaine hyvin ja perinpohjaisesti oppivainen yksilö! ) On kuin meille olisi yhtenä oppiaineena ollut tällainen hiljaisuuden ja vaikenemisen oppi. Olemme opiskelleet itseämme moittivaa kulttuuria esim. jonkin historiantunnin eri aikakausien kulttuurien opinaineiden lisäksi?
Mutta voisiko tämä kehumattomuus, itsensä vähättely olla todellakin ihan oikeasti "synnynnäinen vika"? Nimittäin laitan aika paljon painoa sille itseni kohdalla.
Jo pienenä penskana olen jotenkin oppinut että hys, hys. Ei saa kehua itseään, eikä osaamisiaan. En tiedä mistä se on tullut - liekkö tosiaan jo synnytyksessä saatu "etu" vahi mitenkä mutta se on vain ollut läpi elämäni mukana.
Olenko oppinut sen ihan nuin suu-sanallisesti vanhemmiltani ja silloisilta lähisukulaisiltani jotka elämäni alkuvuosina ovat olleet lähelläni vai onko se ollut sellainen ääneen lausumaton tosia-asia? Malliesimerkki vanhemmiltani jotka ovat miut ja pari siskoani kasvattaneet?
Vai pitiskö kenties katsoa vielä pidemmälle taaksepäin; mummoni miun joka evakossa Suomen nykyisen rajan tälle puolelle tuli? Onko tämä kaikki "hissutus-kulttuuri" peräisin sieltä asti? ( Tai viel pidemmältäkin? ) Sillä tiedossani ja muistissani on kuin olen kuullut ( ja penskana elänytkin siinä ympäristössä tiedostamati tätä ) evakkoäidin lapsen lapsena ja mummoni tämä ei esim. pakissut kertaakaan. En muista että olisin konsa kuullut hänen pakisevan! Saati sitten muita karjalaisia sanoja, sanontoja tms. käyttävän. Nimensäkin hän oli muuttanut tälle "puolelle" tultuaan ns. suomalaiseksi, kuin myös lastensa nimet. Eikä kuten monella muulla karjalaisella niin että he käyttivät niitä ristimänimiään myös tällä "puolella" asuessaan jaeläsessään.
Olen myös kuullut että mummoni miun olisi nimen omaan tuon pakisemisen jättänyt ihan tiedostain poies koska hän oli sillä tavalla kielellisestikin halunut sulautua valtaväestöön huomiota herättämättä. Olla yksi heistä. Se on ollut monin paikoin siihen aikaan yksi merkki siitä että on "ryssä". Puhumati sitten että hänen muoskansa olisivat oppineet sen; yksinhuoltajan ( miehensä, ukkini, kuoli sodan jälkeen heidän tultuaan tänne evakkoon ) "orpolapset", lähes siis äpärät - ilman isää!
Eli onko tämäkin ollut yksi syy siihen että tällainen "häpeäminen", itsensä hyvien puolien salaaminen, väheksyminen ja kaikkinainen kehuminen on "sisäsyntyinen" minulle ja kenties myös siskoilleni? Olemme... mitenkä se sanotaan... olemme... sukupolvia seuraavan "sotavamman" uhreja? Olemme sodan runtelemia itsetuntomme kohdalta? Tai siis mie ainakin...
Mie en ole tosiaankaan oppinut kehumaan itseäni. En koskaan. Olen kyllä pikku hiljaa mielestäni siihen pyrkinyt mutta voi jeeru et se on vaikiaa! Niin puhuen tahi nuin kuten aamupäivästä, paperille laittain. Se on kuin aavikosta vesipisaraa puristas väen väkisin. Yhtä hankalaa. Muttas toivon tosiaan että viel ennen kuin veivini heitän niin osaisin edes joten kuten itteeni tuoda esille. Oikeestaan ihan kehua "retostaa" jopa.
Sitä on vain jotenkin vaikia "myötää" toisille ääneen tahi kirjottain et osaa kenties jotain. Painoarvo sanalle "kenties" koska en todellakaan ole sinut sen kera että osaisin jotain. Tiedän että osaan leipoa, valokuvata tms. - omiksi tarpeiksi. Mutta heti kun alan ajatella että tekisin sitä muille niin menee "pupu pöksyyn": "ENhän mie osaakkaan mitään. Ei se kelpaa muille. Ei yhtään hyvää..." Tai sitten tulee ajatuksia että toiset tekevät nämä PALJON paremmin kuin mie. "Mitäpä mie omiani olen siis kehuskelemaan tahi itteni taitoja esille tuomaan - nämä kun ovat vähäisempiä kuin toisten." Olen siis loppujen lopuksi kaikessa vähempi osaamisissani kuin muut...
Mutta tämän mie sentäs JO osaan. Tämän että osaan luetella mitä mie osaan kun tiedän ettei "kukaan näe eikä kuule" kehumistani:
Osaan leipoa! Osaan leipoa niin täytekakkuja, pikkuleipiä, kahvikakkuja, kääretorttuja, Sipanniekkoja, suolaisiapiiraita, Korvatillikoita, suolaisia pieniäleivonnaisia, voileipäkakkuja, marjapiiraita, raakakakkuja, leivoksia, jne.. Ja vieläpä näistä monia maidottomina ja/tai laktoosittomina, gluteenittomina ja jopa ns. sokerittominakin.
Osaan ommella. Osaan ommella uusia ns. alusta loppuun uutta; housuja, mekkoja, puseroita, hameita tms.. Osaan korjata entisiä; risoja, ja tuunaten. Osaan laitella vetoketjuja, osaan ommella näpinlävet, läpiviennit, halkiot tms.. Osaan tehdä kaavoja ( ainakin yksinkertaisempia - itselleni ja läheisilleni ). Osaan ommella ilman kaavojakin kasaan yksinkertaisempia juttuja, esim. kasseja, kukkaroita, pussukoita tms..
Osaan valokuvat. Kuvaan mielelläni kaikenlaista mutta etenkin luontoa. Sen maisemia ja yksityiskohtia. Enkä pidä siitä että valokuvia muokattaisiin; kuva on kuva ja sillä siisti. Kuvan pitää olla luonollinen ja aito, alkuperäinen. Kuvaan myös ihmisiä - jonkin verran. Kuvaan mielelläni kaikkea vanhaa; vanhoja, hylättyjä taloja ja esineitä. Lahoja puita, yms..
Osaan järjestellä asioita ja organisoida erinäisiä asioita ja tapahtumia. Mielestäni osaan pitää Majani Mahtavan hyvässä järjestyksessä - se ei ole mikään sikolätti ( on ollut pakko oppia aikoinaan 24/7-tyttäreni takia kun kaikella piti olla paikkansa ja kaiken piti löytyä ain paikaltansa - paikkojen ja asioiden piti säilyä muuttumattomina, jotta autistinen tyttäreni voi elää ja jäsentää maailmansa hyvin ). Osaan järjestellä aisoita tärkeysjärjestykseen, "prioriteettiin" mitä pitää tehdä ensimmäisenä tai mikä on syytä tehdä ensin. Osaan siis organisoida; järjestää tapahtumia ajallisesti oikeaan järjestykseen, ja osaan myös järjestää itse tapahtumia: tykkään pitää kutsuja. kuten tässä parin kuukauden kuluttua entisille naapureilleni pidän jälleen luonani pippalot, "miitingin" ja esim. huomiseksi järkkäilin sukumme kesken ensimmäisemme kevään notski-tapaamisen mökillemme, ja vähän järkkäilin jo yhteismatkaa poikieni valapäiville heidän isänsä, veljensä ja mummonsa kera - siis aina jotain järkkäilemässä!
Osaan olla mielestäni oikeudenmukainen ja puolueeton. Kuultelen mielelläni ensin kaikkien näkökannat ennenkuin teen mitään asiaan kuuluvia päätöksiä ja päätelmiä. Sillä kaikillahan on omat näkemyksensä asioista. Kaikki ovat mielestään oikeassa. Mutta se että kuitenkin pitää esim. kinatapauksissa löytää kaikkia mielyttävä, kaikkia "suosivaa" ja oikeudenmukaista sopuratkaisua, yhdenvertaisuutta, tarkoittaa sitä että on osattava luovia ja tasapainoilla. Eli senkin mielestäni osaan - olla puolueeton.
Mutta osaan myös olla suoraviivainen ja asioita kiertelemätön. Jämpti. Olen asiaan heti tarttuva, kiertelemätön ja kaartelematon. "Tartun härkää sarvista." enkä suinkaan "lakaise maton alle", tahi "paina villasella" vaan tuon esiin ja otan asiat faktoina. Asia on asia eikä niitä tarvitse kaunistella ja kaarella. "kiertää kuin kissa kuumaa puuroa" pelossa että jos joku loukkaantuu sanomisista. Asiat pitää mielestäni ottaa asiana eikä suinkaan itsensä persoonaan kohdistuvina arvosteluina. " Se kerta oli sellainen ja sitten tästä etiä päin.", tai että näin tapahtui ja sitten ensi kerralla menee paremmin. Enkä siedä toisen vähättelyä, panettelua enkä valehtelemista tahi juoruilua toisista. Aisoista voi jutella mutta ei toisia mollaten ja kuiskaillen.
Osaan "tarttua tuumasta toimeen" eli en jätä mitään tapahtumaan "sit kun" tahi että "vaikka huomenna, viikon päästä, ensi kussa...", vaan teen asiat silloin kun pitää. Ajoissa, mahdollisimman heti. Ei ole mitään syytä miksi asioita ei voisi tehdä heti. Tässä ja nyt. Pitää olla painava syy miksi en voisi tai yleensäkään tekisi jotain. Tietty aisoita kasaantuu ( miullakin ) enkä kerkiä kaikkea tahdä "nyt ja tässä". Tulee muita äkillisempää tekemistä, jotain joka vaatii nopeampaa toimintaa tai heti reagointia.
Osaan onkia tietoutta erinäisistä asioista. Otan mielelläni selkoa eri asioista. Miun on vain pakko ollut oppia ottamaan selkoa eri asioista. Monen erityislapseni takia; heidän erilaisin tarpeineen ja erilaisuuksineen ( autismi, iho-ongelmat, dysfasiat - nykyinen kielellinen erityisvaikeus, reuma, yms. ). Sekä itseni takia; kroppa pettää, ei "kulje". Myös töitteni ja elämän tapahtumieni takia; eri leivonnaisista ja niiden tekotavoista, ompelemisista, jne..
Osaan pitää puoliani: ei miun eikä muoskieni ( tai heidän mukeloidensa ) ylitse ASTUTA! Piste! Olen kuin kanaemo joka vartioi poikasiaan. Olen kuin karhu joka puree kaikkia jotka asettuvat hänen ja poikastensa väliin. Osaan siis kyllä katsoa mikä on miun omaa mikä toisen. En suvaitse että syyttä suotta miuta poljetaan!
Olen käsistäni kätevä. Näistä käsistä jotka eivät enää kaikistellen toimi kuten pitäisi... Osaan tehdä aika paljon käteviä juttuja käsilläni. Osaan tehdä kaikkia noita mitä jo mainitsinkin mutta osaan myös mm. hieroa ( ystäviäni, tuttaviani ) sen verta kuin käteni antavat periksi. Osaan neuloa ( käteni eivät vain kestä sitä ), osaan askarella ( ei hyvin inspiroivaa miusta ), osaan piirtää ( taasen - käteni väsyvät siihen nopeaan ), osaan kirjoittaa - kait, mutta nämä käteni ja luki-vaikeuteni.... mutta onneksi nykyään on tällaiset koneet ( tietokoneet ) joissa voi kirjoitella mukavasti ajatustensa mukaan eikä tarvitse odotella kuten ennen vanhaan käsin pitempää tekstiä kirjoitellessa että käsi ja tuotettu teksti pysyisi ajatusten mukana vaan tekstiä kerkiää nakutella sitä mukaan kuin mieli tuottaa, ja sit viel voi aina palata tuottamansa tekstin pariin jälkikäteen korjaten siitä väärin kirjoituksia ja lauserakenteita jotta ne voisi muutkin ymmärtää. Onneksi.
Osaan inspiroida, osaan suunnitella ns. tuosta vain jotain. Esim. osaan suunnitella vähistäkin tarpeista jotain ruokaa. Osaan kehitellä joistain aineksista leivottavaa, ns. SOVELTAA, kuten ystäväni tietävät... Osaan keksiä tekemistä - toinen juttu onko ne aina kaikkien mieleisiä... Osaan keksiä miten jokin tehdään, saadaan onnistumaan. Osaan ajatella miten johkin päämäärään päästään: näen valmin tuloksen "sieluni silmin" ( joku sanoisi että kolmiulotteisesti ) ja siten osaan tähdätä siihen lopputulokseen ja ennen kaikkea näen mielessäni kuinka se tehdään jotta siihen lopputulokseen päästäisiin/pääsisin.
Osaan myös kattoa mallista ja soveltaa niitä sitten johkin ihan muuhun tahi sitten tehdä niistä muuneltuja juttuja johkin ( Mikä ei mielestäni välttämättä osoita sitä että osaisin itse keksiä jotain omasta päästäni vaan sitä että osaan "kopioida"! ) . Esimerkkinä nyt olkoon vaikka tuo kukkahärvelini jonka näin joskus alkuperäisenä eräässä kukkaliikkeessä kattokoristeena kera kuivin karahkoin. Nyt vastaava roikkuu katostani ja siin on kukkaruukku, vereksen, kasvavan kukkasen kera. Se ei siis ole vain koriste vaan myös kukkateline, arjen tarpeellinen väline.
Mitähän vielä?
En keksi enää mut eikös tuossa nyt tullut aikas paljon? Ja mikä vielä monin sanoin! Ei yksi oikoisesti, yhdellä sanalla kuvaten, kuten päivemmällä tuumasin: tekevä.
Tämän kaiken jos muistaisin ja ennen kaikkea osaisin, uskaltaisin, ääneenkin ain myöntää ja kertoa itsestäni niin olisin varmaan aikas "proo"! Mutta kun... olen ujo ja oppinut että "kel onni on, se onnen kätkeköön" = elä kehu itseäsi - noin mukaillen taasen yhtä sanontaa.
Toki tiedän varsin hyvin mitäkä ovat puutteeni, huonot puoleni, osaamattomuuteni, haittani, rajoitteeni yms. mutta nyt ei ole niiden ruotimisen aika...
perjantai, 20. tammikuu 2017
Kommentit