(Kirjoitin seuraavat ajatukset noin viisi vuotta sitten tyttäreni tiimoilta erääseen minä muutan -projektiin.)

   Ikää seitsemäntoista kesää ja puoli vuotta sen yli. Takana elettyä elämää kohta kahdeksantoista vuotta. Nyky-mittapuun mukaan siis aikuinen. Aikuinen ihminen joka voi, saa ja jonka pitää päättää aivan itsenäisesti asioistaan. Ihminen joka on vastuullinen monesta asiasta ja joka on oikeutettu moneen asiaan.

Mutta totuus on Tarua ihmeellisempi!

 

   Valokuva-albumia tyttärelleni on elämän varrelta kertynyt jo kolme.

Ensimmäisessä lukee; ´Keijukaiselle´

                     ”Kun ensimmäinen vauva nauroi ensimmäisen kerran,    

                       nauru hajosi tuhanneksi siruksi

                       ja ne hyppelivät sinne tänne;

                       niin syntyivät keijukaiset.”

                                 ( James Matthew Barrie )

Toisessa lukee; ´Tyttäreni – ja nuoruus.´

                     ”Murrosiässä nuori tarvitsee tunnetta siitä,

                       että on hyväksytty sellaisenaan kuin on.”

                                 ( Terttu Arajärvi )

Ja tämän hetkisessä, kolmannessa, lukee; ´Pesästä lento.´

                     ” Sinä päivänä kun lapsesi on lähdössä,

                       kun pesän risukasan reuna vähän huojahtelee

                       sen siinä tepastellessa ja oikoessa lentimiään,

                       katso ettet sano;

                       jää kotiin, et sinä vielä osaa mitään.

                       Sinä päivänä muista

                       - lähdön ja rohkaisun hetki,

                       hetki joka ei toistu.” 

                                 ( Veikko Polameri )

 

   Tuolta on siis lähdetty. Kohta kahdeksantoista vuoden takaa. - Ja tähän on tultu. Kotoa pois muuttamaan. Aikuiseen, itsenäiseen elämään. Tai, niin, no… itsenäiseen ja itsenäiseen. Harvassa taitaa olla ns.erityisihmistä (lasta, nuorta tai aikuista) joka voi elää aivan itsenäisesti ja omata kaikki nuo alussa mainitsemani oikeutensa ja velvollisuutensa aivan yksinään.

Jokainen meistä haluaa ja pyrkii itsenäiseen elämään. Joko yksikseen tai kumppaninsa kanssa. Mutta tämä ei onnistu kaikilta. Tämä ei ole mahdollista kaikille. - Ja tämä ei ole helppoa.

Onneksi vai onnettomuudeksi? Se on jokaisen itse arvioitava. Toisille onni - se ken kykenee itse päättämään asioista (kenties hoitamaankin niitä itsenäisesti) mutta onnettomuus jos olisi ajatusta mutta ei kykyä hoitaa.

Onni vai onnettomuus niille jotka eivät kykene hoitamaan – ja eivät kykene päättämäänkään? Tähän ei kait kukaan osaa vastata. Mutta silti mielipiteitä on meillä jokaisella tästäkin …

 

   Ensimmäisen kerran muistan miettineeni ja harkinneeni todella vakavasti tyttäreni kotoa pois muuttamista kun hän oli noin 13-vuotias nuori. Siksi näin ´nuorena´ koska seuraavana vuonna, 2005, oli valmistumassa läheisen kaupungin palvelukotiin toinen yksikkö ja kuulin että siellä olisi enää muutama asukaspaikka vapaana. Ja että sinne olisi muuttamassa myös muita tyttäreni ikäisiä nuoria saman aikaisesti. Ja kaiken tämän lisäksi itse koin juuri samoihin aikoihin voimani ja varani riittämättömiksi. Olin lopen väsynyt tyttäreni ja koko muun perheeni (kaikki seitsemän lastani kotona vielä silloin) sekä huushollini vetämiseen. Yksin.

   Mutta jotenkin se aika vain kului ja siitä ”suosta” rämmittiin ylös. Minä ja lapseni. Yhdessä toisiamme tukien ja uutta luoden. Tyttäreni pois muuttaminen unohtui – katosi elämän pyörivän, kieppuvan ja heittelevän virran mukaan.

Vanhin tytär lähti jatko-opiskelemaan lukioon. Muutti pois kotoa. Toinen tytär keikkui kiikun-kaakun kynnyksellä. Muutti ensin siskonsa nurkkiin asumaan – kunnes löyhytteli siipiään ja vuokrasi itselleen oman boxin. Vanhin poikani venyi pituuttaan ja kävi alakoulun loppuun, siirtyi yläkouluun. Kolme nuorimmaista vesseliäni vaihtoivat lapsen housunsa alakoulu-ikään – menevät kohta yläkouluun. Tällä aikaa tyttäreni kasvoi ja muuttui nuoreksi, kauniiksi neidiksi. Aikuistui. 

    Tämä ”jatko-aika” on ollutkin loppujen lopuksi hyvä asia. Minä olen saanut voimaa ja aikaa on kulunut. On ollut aikaa ajatella asioita. Aikaa totutella lasteni ja ennen kaikkea tyttäreni kasvamiseen ja mahdolliseen pois muuttamiseen.

On ollut aikaa ”toitottaa” kaikille tahoille jotka ovat tyttäreni kanssa tekemisissä että ”Meillä muutetaan!” ”Meillä tullaan muuttamaan – heti kun se vain on mahdollista.” ”Heti kun aika on kypsä; perheemme on ´valmistunut´ tyttäreni muuttamiseen, hän itse on valmis muuttamiseensa, ja ihan kaikkein ensimmäiseksi; heti kun vapaa asunto on olemassa ja tyttäreni saa ´kaiken maailman viskaaleilta´ luvan muuttaa sinne.”

  

   Sillä vaikka tyttärelläni on nyt kohta ikää  tuo kahdeksantoista vuotta niin se ei tosiaankaan automaattisesti merkitse hänelle sitä että hän itse saisi päättää tekemisensä ja voisi noin vain muuttaa kotoaan pois. Ei, se ei mene niin.

   Tarvitaan aikaa. (Olisi muuten kiva jos aikaa voisi tallentaa  jotenkin jonnekin koska tyly tosiasia on että erityisihmisten kanssa aina ja joka paikkaan tarvitaan aikaa. Aikaa ja rutkasti. Sitä ei koskaan voi olla liikaa.)

Tarvitaan aikaa saada näille ”viskaaleille” tajuntaan, ja myös kaiken maailman ”rattaisiin ” että erityisnuori/ihminen voi ja saa muuttaa pois synnyinkotoaan. Nämä asiat kun eivät suju jouhevasti ja joutuin kuten esim. ns.tavallisen nuoren elämässä. Kokemusta on… kaksi lastani, tyttäreni sisarusta, on jo lentänyt pois kotoamme.

 

   Perheet ja perheiden elämäntilanteet ovat yksilöllisiä. Meidän perheessä on tyttäreni kotoa pois muuttamista käsitelty jo monia vuosia. Ainakin tuosta tyttäreni noin kolmestatoista ikä-vuodesta lähtien. Kenties jo aikaisemminkin asia on ollut aatoksissani ja perheemme puheissa mukana.

   Näin varmaan siksi että minä tyttäreni äitinä olen voinut ja voin paremmin sisäistää tämän muutoksen suhteessamme äiti-tytär. Ymmärtää ja hyväksyä pikkuhiljaa että tyttäreni muuttaa kotoamme aikanaan pois kuten ovat tehneet jo hänen kaksi ns.normaalia siskoaan. Että ns. erilaisellakin nuorella on mahdollisuus, ja oikeus, itsenäistyä, muuttaa ja kasvaa aivan omaksi yksilökseen suhteessaan synnyin perheeseensä, ja löytää oma paikkansa tässä meidän muuttuvassa maailmassa.

Samoin tyttäreni sisaruksetkin ovat tarvinneet ja tarvitsevat aikaa käsitelläkseen että heidän siskonsaki lähtee pois kotoa. Että näin on tapahtunut jo muiden kotoa pois muuttaneiden sisarustensa, näin tapahtuu aikanaan tämänkin siskon kohdalla ja näin tapahtuu myös aikanaan heidän itsensä vielä kotona asuvien elämässä.

Puhumattakaan tyttärestäni itsestään autistisena ja ns.erityisnuorena muutenkin. Ihmisenä jonka on vaikea sisäistää, ymmärtää ja hyväksyä muuttuvia (puhumattakaan kerralla, äkkiä, muuttuvia) olosuhteita ympärillään, elämässään. Kaiken pitää tyttärelläni tapahtua pikkuhiljaa, pienin muutoksin. Muutokset täytyy ns.ajaa sisään hänen elämäänsä niin että hän voi ymmärtää ja oppia muutosten tuomat haasteet/uudet opit omaan tahtiinsa. (Aikaa siis tarvitaan tähänkin kohtaan, tähänkin elämän taitteeseen, paljon!) Hyväksyen tai torjuen ne. Torjuttuaan on etsittävä uusia keinoja…

Tämä kaikki vaatii minulta, tyttäreni sisaruksilta ja häneltä itseltäänkin erilaista ajattelua, sisäistämistä, mukautumista, asiaan paneutumista, ja ennen kaikkea AIKAA ja sopeutumista että me kaikki saamme asian (muuttamisen pois kotoa) tajuntaamme ja hyväksymme sen samanlaiseksi normaaliksi tapahtumaksi kuin jos pois muuttaja olisi tyttäreni joku sisaruksista.  Sillä heidän kohdallaanhan se on tavallaan helpompaa kun voimme käsitellä sitä yhdessä puhumalla, suunnittelemalla, pohtimalla…. Näin ei voi tehdä tyttäreni kanssa.

 

Neljänteen tyttäreni albumiin voisin kirjoittaa; ´´Elämälle eväät.”

                     ”Elämä on lyhyt.

                      On vielä monta asiaa miettimättä,

                      kirjaa lukematta,

                      sävellystä säveltämättä.

                      monta maata käymättä,

                      kieltä oppimatta.

                      Rataosuutta ajamatta,

                      ihmistä tutustumatta,

                      tapaa omaksumatta,

                      virhettä tekemättä.

                      Yrittänyt olen niin paljon kuin ehdin,

                      paljon olen kokenut….

                              Sinä tyttäreni olet nuorempi kuin minä.

                              Pakkaa sinä vuorostasi

                              uskosi, unelmasi ja uteliaisuutesi

                              selkäreppuusi…

                              Ota ne mukaasi.

                              Löydä elämäsi, uskosi.

                              - ota maailma avosylin vastaan.”

                                 ( Hannu Niklanderia mukaillen )

 

   Mutta Taru voisi toteutuakin… Elämä voisi kuljettaa tytärtäni hänen omilla raiteillaan, hänen omalla kielellään (halunsa mukaa), omien sävellystensä mukaan.

Ei niin kuin minä sen tahtoisin, ei niin kuin sisarukset sen tahtoisivat – tai vielä pahempaa; miten sen haluaisivat jotkut tyttärelleni tuntemattomat henkilöt, ne tuntemattomat ”viskaalit”, jotka tekevät päätöksiään kaukana siitä henkilöstä jonka puolesta päättävät asioita. Virkamiehet jotka etsivät ”kultaista keskitietä” raottaesaan varovasti  valtion ja kuntien rahakirstujen kansia.

Toisin sanoen jos yhteiskunnan ”kirstussa” riittää rahaa niin kenties ns.erityisihmisillä olisi mahdollisuus saada hyvät eväät elämäänsä – sillä rahahan se pyörittää heidänkin elämäänsä kuten meidän kaikkien muidenkin. Mutta jos ei ole rahaa -  ei pyöri elämä, suotuisasti.

 

   Toivon että tyttäreni tulevaisuuden-selkäreppuun tulee mukaan … niin – mitä?  Se onkin suuri kysymys. Sinne voisi mahtua kaikki tuon värssyn asiat, - ja paljon enemmänkin…

   Toivon että tytärtäni kohdeltaisiin ja hänet otettaisiin huomioon kuin kenet tahansa toinen täysin itsenäinen, täysi-ikäinen ja ennen kaikkea ”täysijärkinen” ihminen.

Siinähän se tulikin! Toivon siis tyttärelleni IHMISARVOISTA ELÄMÄÄ! Elämää johon kuuluu mm. oma tupa ja oma lupa.

Konkreettisena visiona silmissäni siintää oman tuvan rauha, kodikkuus, oma päätäntävalta, ystävät, sisarukset, sukulaiset. Kaikki se mitä meillä kaikilla on elämässämme.

   En tiedä… tuntuu vain että jos kaikkea tulevaisuudessakin saa olla anomassa tyttärelleni kuten tähänkin asti niin millainen on tulevaisuudessa hänen elämänsä? On pitänyt kertoa suunnilleen siitä lähtien että miten päin puet pikkuhoususi jalkaan? ”Laitatko ne aina nurin?” ”Meneekö ne joskus oikeinkin päin jalkaasi? ” ” Vai onko ne aina nurinpäin? ”.  Ja että saisiko tähän tai tähän ongelmaan joko rahallista avustusta, tai konkreettista toisen ihmisen apua, tai vaikka vain neuvoa että mitä ja mistä voisi saada, hakea, löytää… ?

Tämä kaikki työläys joka on nyt, laittaa ajattelemaan että olenko omaisena liian ronkeli pitäessäni erityis-omaiseni puolia? Onko sitä liian vaativa ihminen? Onko kaiken pakko olla vaikeaa? Eikö riittäisi kun kerron että haluaa näin ja näin. Piste.

Tämä kaikki saa minut omaisena epäilemään ja pelkäämään tyttäreni (ja kaikkien muidenkin ns. erityisihmisten) puolesta että miten heidän tulevaisuuden käy?  Miten sitten kun minusta ”aika jättää”? Kuka sitten pitää omaiseni puolia ja kuka häntä auttaa – auttaako kukaan?