...se on tänään. Tai niin ainakin sanoin eilen ehtoolla - tai siis oikeesti yön pimeinä tunteina. Tosin jälleen kerran hyvä lukiani - tämä ei tarkoita että olisin mitään itsaria tekemässä. Ei. Sitä mie en tarkoita tällä sanonnalla. Pois se musta. Olen edelleenkin sanonnan "Aina kannattaa katsoa nurkan taakse mitä elämällä on tarjota." takana. Aina kannattaa kuikata. Joten ei hätää sen tähhen. Ei minkäänlaista.

   Muuten vaine on loppuelämäni viimonen päivä. Se on taasen hetki, viime hetki elämässäni kun pitäisi miun oppia olemaan hiljaa. Ihan hissun kissun... vaapulan vissun... Eli vetskarilla suu kiinni, huulet suppuun ja ennen kaikkee tää pääkoppain ihan tyhyjäksi aatoksiata ja ajatuksista. Ei ni mitään tänne kallon sisään jottei tulisi ajatuksia mitä haluaisin jakaa toisen kanssa. 

On vaina hankalaa miulle. Nytkin olisi ainakin pari assee jotka pyrkii ulos kuin keväinen varsa laitumelle päästäissä. Ajatukset nämä vikuroivat ja riuhtovat ohjaksista sinne ja tänne - ja etenkin sinne. Voi kuin sormiain syyhyttäis naputella sananen tahi pari. Tai oikeestaan useampikin. Ja pistää tuon taivaallisen sfäärin poikki menenään lukijalleni toiselle. Ajatusteni aivoitusten tuntijalle.

   Mutta ei. Ei ole sallittua nyt. Nyt pitää olla tai siis jos en osaa vielä olla niin nyt pitää opetella olemaan vaiti ku Kiinanmuuri. Iänkaikkisesti ja jylhästi. Vakaasti ja varmasti.

On vaine vaikiaa. Sanoja olisi. Niitä piisaisi. Voi kunpa saisin päästää nämä pienet piiperöiset, pääskysen lailla kirmaavat sanaiseni pirttini akkunasta ulos ilmojen teille. Kera yöllisten haituvien kuiskausten, tuulien vienojen henkäysten.

   2014.11.21.%20l%C3%B6yt%C3%B6j%C3%A4%20%

   Tuska on kova pidätellä sanaiseni sisälläni. Puhumati.... mut se  siitä....