Niin - miksei voisi mennä ja kysyä kohteliaasti: "Saako liittyä seuraan?" Miksei voisi livenä lähestyä ventovierasta ja ihan vain nauttia seurasta. Olla tuppisuuna jos kehtaa, tahi sit jutun-juurta nasevaa iskeä.

   Tiedä vaik tutuksi tultaisiin? Miehen tahi naisen kera. Tietty paree jos juttelu johtaisi uuteen tuttavuuteen, ystävyyteen tahi näin naisena; miehen kera parisuhteeseen?

   Muttas ei, eihän suomalainen, ei Suomessa, voi tehdä näin.

Pitkään katsottaisiin, tahi mieluummin käänettäis pää toisaalle; oltais ko ei oltais olemassakaan, ei huomattais moista lähestyjää. Ja lähestyjä tuntisi itsensä kovin noloksi, toivoisi et maa mielisi hänet itsensä maan alle.

Kyseinalaistettaisiin kyseisen lähestyvän ihmisen ajatusten juoksu, vähintään hulluksi luultaisiin, kartettaisiin ko rutto-tautista...

   Osataan me suomalaiset tää erakoituminen, yksin olo, "sosiaallisuus" vailla vertaa.

------------------------------

   Näistä aatoksistain meni pieni tovinen ja kaffioon asteli äiti tyttärineen.

Kuin versio miusta ja 24/7-muksustain aikoinaan. Äiti huolehtivainen, touhuavainen. Tytär oljenvalkiain hiustensa kera jotka piiiit-källä palmikolla olivat; neiti 8v. kuulin sit myöhemmin....

   Kävelivät ohitseni. Kohtelijaasti kysäisin et saako häiritä; passaisiko istahtaa seuraksein toviksi ja jutella?

Sehän passasi heille.

   Siinä me kaksi äitiä juteltiin tyttären tuon vierestä seuratessa, erilaisten lasten ja nuorten vanhemmuudesta. Näistä itse lapsistamme ja siitä et ompahan kiva jutella ko on kerrankin joku joka tajuaa, tietää ja on kokenut samaiset jutut - vaikka vieras nuin olikin.

   Olivat juuri aloittamassa kotimatkaa ylitse 100km päähän, paikalliselta keskussairaalalta; tutkimuksia tyttären tuon johdosta.

Tytär tuo ei itse puhu ( sekin yhtäläisyys ) ja kehitystasoltansa kuuleman jää samaan kuin mitä omanikin...

Angel-lapsi ( angelmanin oireyhtymä ) ja huomattu jo paljon aikaisemmin tämä poikkeama, ko mitä meillä.

   Olipas ihan tarinoida ja turinoida.