Kuljen Töissä, ja useimmiten jalkasin astellen, stalladen tassullain. Jep, jep. Tulee liikuntaa, nivelten koulintaa, happee haukkaa, maisemia katseltua, ihasteltua tienoita noita kylän tään piskuisen; jois ei kyl paljoa menetä jos ei niitä näkisikään...
   Olipa kerran ehoon korva kunne Töistäin taasen läksimmä astelemaan kotiain kohti. Matkalla kotini tään on sellainen isohko mäki joka on rakennettu ylittääksemme autoilla, jalan, yms. kulkupeleillä keskustamme lävitse halkova rautatie peltisten, ohitsemme puuskuttavain, pitkien kolonien vaunullisten - tosin pysähtyvät ne vällehen tuonne asemallekkin ottaakseen Maailmalle Avaralle matkaavia eläväisiä sisuksiinsa, ja toisia sitten vastaavasti poistaakseen kyydistänsä tuosta matkaavaisesta...
Niin - olimma siis kotimatkallain ja juuri kapuamassa mäen syrjää tuota ylös päin. Sen verta siin korkeutta ja jyrkkyyttä on, siin mäessä, ettäs en sitä miekään, Mummero jo täänkin ikäinen, liikkumaton, urheilematon, jne., ihan nine vaine "toisella jalalla" ohita ja ylitsensä ämpeä.
Hokasin sitä rinnettään kavutessain, ettäs siinä miun ejessä kapuaa toinen henkilö, miuta viel vanhempi, kera pyöräpotkurinsa ylös päin. Hitaasti, arvokkaasti, harkiten ja hartaasti, muttas kuiteskin askel askelensa jälkeen, saaden näin matkansa tuo iellehen etenemään. 
Mietin, ettäs vaik´ mie kuin olenkin huonoissa kantimissa, niin kyllähän mie nyt yhden TUOLLAISEN, hitaan "etanaisen", ohitan "mennen-tullen" kuin ainai jokin pikainen juoksia! "Kyllä mie siut siitä tavoitan.... Vuotahhan vaine!"
   ( On se ihmisellä aivan uskomaton "meuhkaamisen" tarvis, pätemisen tarvis, "paremuutensa" näyttämisen tarvis, nuoremmuuttaan, voimallisuuttan, ja nopeuttaan korostamisen tarvis! )
   Askelsin normi-tahtiini, tavoitin ja siinä ylösmenorinteessä mummon tuon ohitse "hurautin" kävellessäin. "Pääsinpäs ielles!"
Ja sillä siunaaman sekentillä, juuri sillä kirkkahalla "taivallisen valon" hetkellä, sitten unhoitin koko mummeron tuon kapuavaisen. Siinäkin määrin, ettäs aivoni ajattelevaiseni aivan muihin asioihin syventyivät sen jälkehen; ei kiirusta, ei ketään ketä "pitäisi ohittaa" seuraavaksi. Ei ketään tulevaista vastaan, ei muita huomioitavia liikenteessä, näin kun jo ehtoisen korvalla ollahan, ja Peltilehmätkin nuo suruttavaiset siin viereisellä ajokaistallaan ajelevat; eivät miulle mitenkään siis kuuluvaisia ole kävelytiellä ttuolla tassutellessain...
   Tuli rinne, tuli alarinne ja havahduin aatoksistain noista, kun alkoi korviini kantautumaan ääniä takaani.
"Joku lenkkeilijähän se sieltä pinkoo." "Ääniala on sellainen, juurikin sellainen, kun joku sieltä sujuvan sukkelaan kohta porhaltaa ohitseni." "Laituutanko mihkä suuntaan; miltähän puolelta tuo meinaa miut kiertää?" "Vai onkoo niitä sittenkin useampi tulevainen?"
   "Viuh!"
   Ylläri-pylläri suurenmoinen, yllätyksellinen, IHANAINEN!
   Mummero tuo äskeinen joka "hädin tuskin" rintehen tuon kapusi ylös, yssin yritteli sitä ylös nousta, niin ettäs tekipäs siin jo mielein miun kysäistä hältä ettäs tokkoo tuota apua tarvitsette, otti ja suhautti ohitsein!
Mummerolla vauhtia oli sen "satanen lasissa", kun hän sillä PYÖRÄPOTKURILLA surautti ohitseni sitä piiiiit-kää alarinnettä, letti pitkällä, takinliepeet lapattain ja pyssykkä-myssykkä hädin tuskin matkassaan pysyen!
Wau, sitä vauhdin hurmaa! Mikä meno, mikä meininki! Ei mitään tietoa mistään voimattomuudesta, eikä raihnaisuudesta, pääsemättömyydestä. Ennenmminkin mie siinä äimistellessäin ja paikallain seisten tien tuon tukkona ollen, tunsin  itsein hyvinkin "riittämättömäksi" - "Miulle-ja-kans, tuollainen menopeli!" "Täsä-nyt-ja-näin, heti!"
   Ei siin mennä kuin sekentti-toista, kun mummero tuo siitä "viuhahti". "Perävalonsa" vaine vilkahtivat. ( Ihan siis varmahan konkreettisestikin perävalot, kun eikös se nuissahin pyörä-sellaisissa pidä olla lakien ja asetusten mukaan, niin jotkin eteen päin heijastavaiset jutskat, kuin sitten taaksekkin päin? ) Ja mie myönsin hitauteni...
   Kasselin, seurasin, mummon tuon menoa, ihaillen hänen "kurvailujaan", kauhistellen et jos jotahin siin tapahtuukin; mäkisessä alhaisessa joka tosiaankin piiit-kä on ja aikas jyrkkäkin luoden täten vauhtia vievää aikasmoista.
Huomasin, ettäs siellä satojen metrien päässä eräs auto oli hokassut tämän mummon vauhdin-hurman ja jo varuilta toppuutteli itsensä edessään olevaisen suojatien etehen, miusta kassoin vasemmalle puolelle suojatietä. Oleteuksella siis sellaisella, ettäs mummo tää lesetteleen koko alamäen tuon alas asti. Siitä sitten samaisella vauhdilla suhauttaa viel seuraavan kadun ylittäväisen suojatien poikki ja jatkaa tästään etiäpäin tien tuon ylitettävän toiselle puolle? Autoilija tuo oli siis viisas yksilö! Hän hokasi, hän vartoi.
Jännityksellä seurasin, kauhunhetkiä kokien... "Kuis täsä nyt käy?"
   Mummo tämä, mummeroinen aikasmoinen, EI ylittänytkään suojaisaa tietä tuota. Muttas, ei hän sitä vauhtiansakaan sen kummemmin jarrutellut, ei stopannut! "Kauhia, mitä nyt tapahtuu?": Mummeron senkusta vaine vauhtiansa lisää kupeillensa sai, vauhtia lisää halusi vain.
Otti tuo varmahan yhä lujemmin menopeliänsä sarvistansa kiini, lie jarrutellut yhtään, jos sellaiset rensselit siinä aparaatissa mukanansa on/oli, muttas ei sitä kyllä kaukaa katsottuna ainaskana huomannut tapahtuvaiseksi olleskana.
Auto tuo asettunut vuotti - mitä tapahtuu? "Kohta se tuosta nokkain edestäin surahtaa, mummo tuo vahdikas, vauhdin hurmaama..."
  Otti ja tuota - mummo otti "formulan" sarvistan tiukemman ottehen ja - kurvasikin juuri sitä auton nokkaa ennen menosuuntaansa nähden vasemmalle! Sinne juurikin minne jalankulkutie tämä rieteyksessä tuossa kääntyvi, vasemmalle. Juurikin auton tuon vuottavaisen vierustalta, pelkääjän puolelta ohitse. "Vihu", ja matka vaien jatkui!
   Siin ei paljoa jarruteltu, ei vauhtia stopattu. Takin helmat lipattivat vaine, kun mummo kumarainen seisoa tapitti potkurinsa jalaksien päällä, päänsä ojensi meno-kenoon kuin ainakin vahidikas sankaritar kiitävässä vauhdissa ollessaan ja vauhdin tuon meneväisen yhä vaine kiihtyessä.
Otti kurvin, kaarsi kupeesta auton tuon. Kurvasi vasemmalle, lumet vaine kinostuivat pyöriensä edestä poies siirtyin, potkurin kiitäväisen vierelle. Ajorata, ajourat, urkenivat, ja mummo vaine jatkoi matkaansa aivan kuin ainai menijäinen. Ei puhettakaan vanhuuden hauraudesta, ei mistään osaamattomuudesta, saati sitten edes hitaudestakaan.
   Ajattelin, ettäs siinä mummo makuuni miun. Siinä mummo jollainen haluan itsekkin sitten aikanaan olla!
Siinä mummo ihan ikäisensä oloinen ja näköinen, muttas varmahan hyvinkin nuori sydämmeltänsä! Tiedä millainen "suttura" hänkin nuorna plikkana ollut on?! Hyvinkin vauhdikas? Ajapelinään vauhdikas, meneväinen, moottoripyörä?
Lie hän siinä lesetellessään elänyt uudelleen nuoruuttaan tuota muistoissan olevaista ja nauttinut muistoistansa nuista näin uudemman kerran vauhdin kyydissänsä ollen? Tyydytystä Tuulen Tuttupäisen suhistessa korvallisellan ( siellä pyssykkänsä-myssykkänsä alla... ), jarrujen "kirskuessa" kurvatessaan mutkassaan tuossa, ja jälleen uudelleen kokiessaan kuin sarvet nuo käsissään olevaiset TOTTELEVATKIN häntä! "Se ei ole elämä joka häntä vie, vaan HÄN on se joka nyt vie!"
   Oli siinä miulla katsojaisella, Mummerolla tällä, suu ymmyrkäisellä, kokiessain kauhun hetkiä, kun katselin "näytelmää" tätä. Oli siinä sitten myöskin naurussa pitelemistä loppu huipennuksen tuon jälkkehen, kun näin ja koin kaiken tämän, onnellisen lopun kera.
No, autoilija tuo odottavainen tuskin oli onnellinen.... Joutua panikkiin jarrutuksineen, vartomisineen ja sitten kun ei se tämä mummonen sitä suojatietä iellehen mennytkään editsensä....