Olen ollut mielestäin tähän astisen elämäin aikas lailla itsenäinen nais´puolinen henkilö.
  
   Aivan piennä lapsena ja hivenen vanhempanakin lapsena tietenkin lapsen lailla riippuvainen ikäni mukaan omista vanhemmistani, kuten meistä kaikista itsekukin varmahan on ollut.
   Sitten kunne vartta vahvempaa kupeilleni sainen ja pituutta samalla lailla vartein päähän, niin tuossa alakoulun ( siihen aikaan ala-asteen ) aikana jouduin ns. aikuisten töihin ja sattuneesta syystä perheemme pojan korvikkeeksi kun ei sitä poikaa perheeseemme syntynyt ollut ja olimma meistä tyttöpuolisista sitten vahvin sekä riuskin - tuohon aikaan tarkoittaen useimmiten tukevinta ja lihavinta ihmistä, kuten miekin olimma tuolloin meistä lapsistamme.
Näin sitten opin tekemään töitä ja olemaan ns. poika joka osaa, taitaa, ja voi ( jaksaa ) tehdä töitä itsenäisesti ja melkein yhtä lailla kuin aikuinenkin. Sillä miehän se olin se henkilö, se lapsi, joka perheestämme koulusta poies jäi mm. syksyisin kun tarvittiin elonseivästykseen, elonkorjuuseen, yms. töihin tekijää vanhempamme lisäksi. ( Enkä taatusti kiellä ettenkö olisi tästä katkerakin jopa toisille sisaruksilleni sekä vanhemmilleni! Mm. nuista töistä saanen varmahan kiittää nyt olemasa olevain nivelistöni huonoa kuntoa, nivelkipuja, yms. )
   Mie olin perheessämme SE lapsista joka ensimmäisenä lähti maailmalle itsenäisesti ja itsenäisenä vaikkas vanhempiakin sisaruksia oli olemassa. He vaine, niin vamhemmat ko nuoremmatkin, kotoa käsin ensimmäiset jatko-kouluansa kävivät ja kotona asuivat viel pidempään kuin mitä mie.
Liekkö miun "kauaksi kaipuu" jo tuolloin omaa päätänsä nostellut vahi miksi näin? Vahi olinko tosiaan jo tuolloin sen verta tarpeeksein saanut synnyinkodin töistä sekä -perheestäin, ettäs veri veti hivenen kauemmaksi?
   Yläkoulun ( tuolloin yläasteen ) kuten jatkokoulutuksenkaan aikana, ei miulla ns. tyttöystäviä ollut. Se mitä oli ja joiden kera tulin juttuun, niin he olivat poikapuolisia. Eivät hekään tosin olleet siten ystävinä kuten ystävä yleensä käsitetään, muttas hengattiin vaine samoissa paikoissa, samoilla huudeilla, jne..
   Tuli poikaystävä ensimmäinen jonka sitten kotia "kiikutin" esiteltäväksi, näytille vanhemmilleni. Pettymys oli suuri kun kuulla sainen vanhempain suusta: "Toihan on mies jo. Et sinä voi miehen kanssa seurustella!" Miulle täysi-ikäiselle ja ihan ns. naimaikäiselle jo tuolloin!
Muttas ko se oli viellä tuolloin vanhempien laki laki pitäväinen, niin niinhän se oli sitten vaikkas laki Suomemme maan olisikin toista sanonut. ( Asuttiin pienellä syrjäkylällä eikää misään eteläisessä Suomessa joissa varmaan jo tuolloin-kin oli aivan toisen laiset käytännöt sekä kenties kasvatukset ko näin tällaisissa paikoissa. ) Eikää tuohon aikaan pikku lapset, nuoret tahi jopa nuin nuoret aikuisetkaan, tietäneet mitään lakipykälistä, omista oikeuksistaan, saati kapinoineet vanhempiaan vastaan, kuten NYKYaikan lapset, nuoret ja nuoret aikuisetkin tekevät. Tuntuu heillä jokahisessa kohdassa olevan ensimmäisenä väitteenä ja vastalauseena sanat: "Tiedän oikeuteni, tiedän lait - et sinä voi minua määrätä siinä-ja-siinä!"
Enää mie häntä enää toisten kotiamme tuonut näytille vaan seurusteltiin sekä kuljettiin ysksissä aikamme kunne sit parisuhde tuo aikanaan "kuoli" itsestään. Muttas olimpas itsenäinen kuitenkin ja teimmä itse omat päätöksein sen parisuhteen suhteen. Voi niitä reissujamme tuolloisiamme ja yhdessä olojamme.... Täsä muistot heräävät mielehein ko tätä kirjoitan sekä kertoilen.
   Tuli aikanaan poikaystävä josta sitten aviomies ja lapsillemme isä tuli. ( Ja tääkin suhde siinä "uskossa" ettei "sänkyyn mennä" parisuhteessa ellei "papin aamenta" kuulu joten vihkastavahan se oli ennen kuin perhettä perustamaan alettiin, "paksuksi pamahdettiin". )
Täsä suhteessa ikävä kyllä olin mie sitten se joka olin aikuinen. Sen tiedostin, sen tiedostivat läheiseni, ja ympärillämme olevaiset ihmisetkin...  Mie kannoin arjen, mie pyöritin huushollin, kaik lapsemme yhteiset ja kaik heidän erityisvaatimukset, yms.. Hän, mies-puolinen ihminen, kyllä kävi töissä, perusti yritystä, yms., sitä kiellä en, muttas itse perheessä hän toimi usein lasten kera kuin lapsi itsekkin olisi. Parisuhteessa.... niin - kuin sinkku olisi. Muutamia vieraita nais´puolisia ja usein sitten ns. aikas likeltä "sakkolihaa", täys-ikäisiä, muttas kovin nuoria kuitenkin.
Täten mie toimin itsenäisesti. Kannoin vastuun, pyöritin perhettämme, yms..
Kunne tuli "piste" vastaan ja eron otin.
Kyseli siksoin yski tuolloin et mietis - keneltä neuvoa kysyt, kenelle kerrot vaikeudet, murheet, asiasi, keneen turvaudut, jos eron otat, kun siksoin tuon kera siitä juttelin? Vastasin - keneltäs mie näitä olen ennen saanut, tähän asti jutellut? "En ainakaan puolisoltain tuolta." Ja se siitä "sadusta" silloin.
   Tuosta meni vuosia muutamia kun itse sitten itsenäisesti vedin KOKO huushollin tuon miun ja lasteni, omakotitaloineen kaikkineen. Remppasin sitä itse sen minkä taisin, osan romontoitutin ( kuis sananen tuo taivutetaan? ) toisilla. Kuskasin lapsiain sinne, tänne, ja tuonne; ystäviensä tykö, isänsä tykö, sukumme tykö - silloin kun tarvista oli. Etsin itsekullehin apua erilaisiin ongelmiin elimistöjensä ( ns. erityislapsia ), reissasin heidän kera maassamme tässä ja elimme mökkielämää sukumme mökillä sekä arkea kotonamme.
   Tuli puoliso toinen, tuli se ihminen josta puhun aina puolisonain ja joka osasen vastuustain arkisesta otti itsellensä. Hän eli ihan oikeesti arkea kanssamme koko tämän kolonan sekä itsensä jälkipolven. Puhunkin, ettäs siinä oli ihminen joka ISÄ oli myöskin lapsilleni miun. Ei isäpuoli, ei isän korvike, vaan ihan oikeasti isä.
Hänen jälkeensä ISO lovi jäi elämäämme meidän kaikkien. Iso tuli ikävä isää tuota kaikilla lapsillamme meidän, kuin miullahin puolisonain....
   Tämän puolisoin jälkehen sitten taasen olemma ottanut vastuun kaikesta itse. Olen elänyt itsenäisenä, itse päättäväisenä, kaikessa. Jopa niinkin, ettäs sitten kun uusia tuttavauuksia on tullut tahi piipahtanut elämässäin mukana, niin mm. yssi heistä tokaisin kerran miulle ( ko sen verta jo tuttuja keskenämme oltihin ), ettäs hei, anna periksi! "Ole joskus naisellinen nainen." "Vaikka kaiken itse osaisit, taitaisit, niin tekeydy välillä ihmiseksi joka ei osaa kaikkea, ei kaikkea kanna ja pyydä apua toisilta. Varsinkin miehiltä/miespuolisilta. Älä "päde" miesten edessä; ole osaamaton nainen. Kaikki miehet eivät pidä siitä et nainen osaa kaiken - ja monta kohtaa ilman miestä."
   Tätä opetusta olemma yrittänyt toteuttaa tuon jälkehen aina kun voinen ja on mahdollista.
Se vaine, ettäs ei nuita/niitä miehiä ihan "jokahisessa puussa kasva"! Jeeru, ettäs jos jostahin pyytää apua ja vaikkas vaine tutuilta miehiltä, niin monesti tulee vastaan "ei-oota"! Tahi sitten saane kuulla, et sitten ko joudan... Ja sitä "sitten kun joudan", sitä ei tule sitten oikeestaan koskaan. Tahi joskus todella pitkän ajan kuluttua! Jeeru et se pännii!
Jäädä nyt odottamaan jota-kuta tekemään jotahin jonka ( kenties ) itsekkin taidat ja olisit sen todennäköisesti jo tehnyt "monta kertaa alusta loppuun " siin ajassa kunne toinen selviää avittamaan!
Niinpä - "tekeydy osaamattomaksi", kyllä!
Monesti kyllä "oikasen" ja en kyselekkään mitään vaan teen ja sit se siitä/niistä. Piste.
   Se mitä olin tuolloin lasna ollessain "poika", sittemmin vastuunkantaja monessa, ja jopa "miehenä" yssin ollessain nyttemmin, niin näin kait sitä sitten menhään iellehenki? Varsinkin nyt?
Nyt olemma itse tehnyt sankkevan itsenäisesti, itsepäisesti-kö, päätöksen, ettäs muutan elämäin kulkua toiseen suuntaan, toisiin sfääreihin, jonnehin kaukaisuuteen. Ilman, ettäs olisin siihen toisilta paljoa neuvoa kysellyt, pyytänyt päätöstä tuota puolestain tekemään, saati lähtemään mukaani kauaksi tuonne!
Itse kannan tästä päätöksestäin, tästä teostain, vastuun-kaiken. Itse kannan kaik´ ne seuraamukset mitä tästä päätöksestäin syntyy tahi mitä tämä kenties tuo tullessaan ja eteeni asentaa.
   
    Olen siis itsenäinen ( enkä muuten puhu yksinäisyydestä, itse olemisesta, tms. ).
Samalla huomaan, varsinkin ajoittain ailahtaa, tunteen kuin onnessain olen.
Olen onnellinen tästä-kin itsenäisyydestäin, tään hetkisestäkin.
Olen onnellinen, ettäs olen oppinut ja ollut lävitse elämäin itsenäinen. Täten osaan nytkin siten olla itsenäinen enkä tarvitse rinnallein toista vahvistamaan itseäin, kantamaan vastuuta asioistain. Vaikkas olisihan se kiva saada rinnalle joku joka...
"Mitä siitä tulisi, jos kaikki tekisivät kuin sinä?
Jos kaikki pakenisivat vaikeuksia.
Mitä siitäkin tulisi?
Mitä jos kaikki ihmiset yht´äkkiä päättäisivät paeta vaikeuksia?"
"Jep...
Ainakin kaikki juoksisivat samaan suuntaan!": sarjasta Jaska Jokunen ... kulkisi kanssain samaan suuntaan ja katselisi tätä elämäämme samaan suuntaan - yhdessä.
   Muttas "kaikkea ei voi saada", jotenka menempä ny näin ja olen itsenäinen nainen!