Kirjoitan tekstin tähän moisen jonka kirjoittelin nyt tästä ajasta vajaa vuosi sitten - aikaan ennen tämän blogini aloittamista.

2013.9.28.%20Maunon%20hautajaiset%20%288

Kirjoitin sen aikana jolloin oli kulunut himpun päälle kaksi kuukautta puolisoni kuolemasta.


   Yön tunteina sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tuumailin tässä viime yönä kun taasen meni paukutteluksi yö-syvän: Miuta väsyttää iltasin jo jopa 20.00. tai viimostaan 21.00 maissa. Mie vain simahan. Ei tarvii unta houkutella. Paitsi nyt on tarvinut kun paukuttelen eli kuiva-köhin niin paljon et uni pysyy poissa. Vastaavasti aamusella olen pruukannut herätä 5.00 tienoolla, viimostaan 6.00 aikoihin. Jos herään tämän jälkeen niin tuntuu kuin olisin nukkunut pommiin. Olo on kuin päivän tunneista olisi mennyt nukkumiseen jo vähintään viisikin tuntia vaikka toellisuuvessa kyse on vain puolesta tunnista ajallisesti.

   Öisin pelkään. Pelkään kaikkea, näköjään. Ennen (ennen puolisoni kuolemaa) pelkäsin kotonakin yön tunteina henkiolentoja. (Nyt saat armas lukiani nauraa jos haluat mutta nää on totisinta totta miulle!) Pimeässä näkyviä mustia, pimeitä hahmoja. Kerran vain olen sellaisen nähnyt täällä kotonamme. Jo ennen eroani ensimmäisestä miehestäni. Mutta sekin kohtaaminen jätti jälkensä mieleeni.

   Mökillämme pelkään isääni. Tai luulen että se on hän joka siellä liikkuu. En ole nähnyt mutta tuntenut ja kuullut olen. Pelkään siellä päivälläkin liikkua yksin eri rakennuksissa. Etenkin ns.isän omilla paikoilla, esim. traktoritallilla. Pelkään että näen hänet siellä jossain. Hän tulee vastaan... istuu esim. traktorin pukilla, tms.. Älytöntä, tiedän. Mutta miun mielelleni totta. Näin siksi että...

Toissa kesänä kun yövyin siellä muiden kera jäi mieleeni tuvassa nukkuissain kuinka joku laskeutui painollaan ylleni. Eli suoraan sanottuna insesti mielessä kävi kimppuuni. Olo oli todella tukala. Muistan sen tunteen. Se oli kauhea.

Toisella kerralla nukuin tuvan lattialla (sängyllä en uskalla tuvassa enää nukkua edellisen takia - ainakaan yksin), äitini nukkui yläkerrassa ja siskoni tyttärineen vierus-kamarissa. Siskollani oli ollut kehno ilta työpäivän jälkeen; hän vapisee, tutisee, tahtomati. Oli heikkona, ei jaksanut tehdä mitään. Hänen taudin-kuvaansa kuuluu nämä kaikki. Puhumme silloin siskoni huonoista-päivistä. (Hän kulkee tutkimuksissa mutta syytä tähän oloon ei ole löytynyt.) Yöllä kuulin (heräsin siis ääneen ja olin valveilla tämän jälkeen) kuinka joku kulki pitkän vistin kautta ulkoeteiseen ja siitä sitten ulko-oven kautta ulos. Siinä ovessa kun on aina yöt avain lukossaan; hän käänsi sen auki ja meni ulos. Aamupäivästä soitin siskolleni töihinsä ja juttelin että "kävit sitten yöllä ulkona pissalla?" Hän vastasi ettei ollut liikkunut mihkään sängystänsä koko yönä. Kerroinpa sitten hälle yöllä kuulemani tapahtumat ja äänet... Meni aikaa ja päivän mittaan juttelin asiasta äitinikin kera. Hänkin oli kuullut moisen menijän äänet. Sanoi luulleen siskoni käyneen tupakalla kun oli ollut hällä kehno ilta...

Tälläisia "kuulumisia" sen talon yön tunteina.

Tänä kesänä pyysimme pappia sinne kodin siunaukseen. Ajatuksena oli jotta jos ne henget siitä tokenisi... Pappi kävi kevähällä eräänä iltana ja siunasi mökkimme. Tänä kesänä ei tapahtunut mitään, ei kuulunut mitään. Mutta silti tuntuu että pieni pelko on yhä persiissä.

   Samasta syystä en halua mennä äitini luokse hänen kotiinsa yö-kylään, vaikka hän nyt miuta sinne kutsuukin puolisoni kuoleman jälkeen useinkin. Tiedän että äitini itse nälkee siellä öisin henkiä. (Hän on siis näissä asioissa samanlainen kuin mie -  pelkään myös että joku lapsistani tulee olemaan samanlainen...) Hän nukkuu huoneen valot päällä, ja pelkää.

Ajatellen suhteessa että hänen suhde puolisoonsa, isääni siis, oli kaikkea muuta kuin hyvä. Oli henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Mustasukkaisuutta (Isä mm. teippaili öiksi asunnon ulko-oveen teippejä käyntipuolelle jotta äiti "ei voi mennä öisin häneltä salaa" kun hän itse on simahtanut alkoholin juonnin jälkeen kanttuvei, esim. "vieraisiin miehiin riijaamaan" - tai vastaavasti he tulla riijaamaan äitiä.) ja kaikkea muuta.

Isä tappoi ittensä heidän suihku/WC:ssään, ampumalla itteesä päähän.

   Oli miun 40-vuotis synttärini. Juhlimme miuta kotona sukumme kesken. Myös äiti ja isä kävivät miuta juhlimassa - yhdessä. Kaikki oli "hyvin".

Kunne tuli seuraava päivä ja äitini soitti miulle että tulkaa hakemaan hänet pois sieltä kotoaan meille 60km päähän. (Sen mitä taakse päin muistan elämääni niin äiti kävi aina "evakossa" meidän lastensa luona kun isä eli. Lähti pakoon sitä helvettiä. Sai edes joskus nukkua yönsä rauhassa. Ei isä voinut hänen meillä nukkuissaan/käydessään esim. kovistellut kesken yötä ylös itse herättyään.)  Mie ja puolisoni haettiin... muistan kuin äiti pakkaili vaattehiaan ja isä siivosi pikku kaloja eteisen lattialla touhuten.

Illalla isä soitti meille, miun puhelimeen kun äidilläni ei silloin ollut vielä omaa puhelinta, kännykkää. Siinä mustasukkaisessa suhteessa se ei olisi ollut mahdollista... Kuva tapahtumasta on piirtynyt mieleeni. Istuin takkahuoneessa paperihommia tehden työpöytäni ääressä. Puolisoni ja äitini juttelivat tuvassa lasteni ollessa huoneissaan. Isä pyysi miun kautta äitiä juttelemaan kanssaan puhelimessa. Ei, ei äiti halunnut. Silloin isä tuumasi miulle: "No, kuuntele sitten sinä."

Silloin arvasin etijäisenä mitä tuleman piti. Ensin oli hiljaista. Sitten kuulin äänen. Ja sitten taasen tuli hiljaisuutta. Lopetin puhelun ja kerroin äitille mitä luulin sieltä kuulleeni ja mitä siellä tapahtui. (Sisimmässäni tunsin heti helpotusta kun isän elämä päättyi siihen.)

Penkin%20risti.-normal.jpg

Tämän jälkeen toimin kuten muissakin elämäni kriisitilanteissani, järjen kanssa. Soitin sinne paikalle, heidän kotiinsa, poliisit ja ambulanssin. Loppu oli sitten kuolemantapauksen selvittelemistä, siitä viranomaisille kertomista. Hautajaiset, yms.. Tälleensä.

   Kotonamme ajattelin puolisoni kuoleman jälkeen että hän tulee - totta kait, kun kerran näen/kuulen muutenkin kaikkea. Mutta "nak, nak" puuta vasten sormellani koputtain, en ole kertaakaan kokenut vielä mitään. Toivottavasti en koekkaan. Tosin kuolemansa jälkeen onnekseni-ko en ole ollut kuin yhden ainuan yön yksin kotonani. Ain on ollut miun lisäksein ainakin yksi henkilö yötä täällä. Vaikka vain muoskiini muksuista joku.

Tosin kun olivat täällä puolisoni kuoleman jälkeen yötä yksitellen muoskani muksu, äitini tai yksi tyttäristäni, niin kukaan heistä ei halunnu yöpyä talomme toisen pään makkarissa yksinään. (Kuten he kaikki tekivät aikaisemmin kun puolisoni vielä eli, ja vak ei muita silloin ollut meillä kotonamme siinä päädyssä taloamme: puolisoni ja mie makkarissamme toisessa päässä taloa ja heistä joku yksiksensä toisen pään kammarissa.)  Heistä jokahinen halusi tulla miun lähelle. Tuohon takkahuoneeseen, makkarini viereen, nukkumaan. Tyttärenikin, joka on AINA nukkunut toisessa päässä, yksin huoneessa.

   Tästä huolimati, vai nimenomaan näiden kaikkien takia, yöt eivät ole miulle mielusia. Keksinkin tässä idean (äitini esimerkkiä matkien): miulla palaa omassa makkarissani öisin pistorasiassa yövalo. Sellainen nyrkin sisälle mahtuva vempain. Se on antanut miulle yö-rauhaa. Ajatella - mokoma kapistua. Mutta rauha kun rauha... nyt näen yön pimeydessä jos havahdun hereille kesken yön, "ketä" huoneessani on? Onneksi ei ketään - tähän asti ainakaan...

Kauhulla odotan aikaa kun nämä viimoset "anti-sankarini" saavat itsellensä kämpät ja muuttavat pois kotoamme. Silloin olen ypö-yksin. A-PUVA! Mitä silloin? Osaanko nukkua? Laittaisinko esim. toiseen päähän taloa makkareihin öiksi valot? Vai pidänkö sittenkin tuvassa, keskellä taloa, valon päällä? En tiedä. Tiedän vain että pimeään taloon miusta ei ole olemaan. Ei tässä talossa.

Tämän takia toivonkin nyt hartaasti että saan tään talon myytyä mahdollisimman pian. Pääsisin nukkumaan sinne kirkolle ihka uuteen kotiin. Kotiin jossa ei ainakaan ole pelkoa näistä läheisistäni. Toinen juttu on sitten että tuleeko sinne joita-kuita muita näkyville... siinä uuden osakkeen talon paikalla kun on kait ollut ennen toinen talo. Se on purettu ja nyt rakennettu tilalle uusi uljaampi. Hautuumaakin on tien toisella puolella...

   Eli illat ovat armollinen kun simahdan.

Kauhulla odotan yön tunteja. Ne ovat pahoja, pelottavia. (Siksi on varmaan helpotus jos "pääsen" nukkumaan muualle. Esim. muoskieni tykö, reissussa tuttujen luokse, tms. paikkaan.)

2014.5.24-25.%20Taimien%20istutus%2C%20j

Aamut taasen, ne ovat iloisia. Aamuyön tunteina odotan innolla uni-horroksen läpi koska tulee aamu? Milloin pääsen nousemaan ylös sängystäni ja tekemään jotain? Milloin voin nousta ylös häiritsemättä toisia jotka nukkuvat vielä?  (Ihanaa kun poijat muuttavat pois ja ei tarvii odotella että millon saan herätä/nousta ylös ja ei tarvii "hiippailla" hiljaa.) Aamut nyt vain yksinkertaisesti ovat IHANIA. Tykkään niistä. Ei pelkoja että näen jotain, kuulen jotain. Ei pelkoa mistään. Tämänkö takia sitten olen aamuvirkku?


   T: Henkimaailman hörhö.


   Ja tekstiä nyt. Tekstiä tässä ajassa.

   Kohta tästä ajasta on vuosi takana. Ensin poikieni kera täällä asustain: aina joku heistä tai joku yö-kylässä käyvä tuttu tai sukulainen yö-kaverina. Sitten muoskat muuttivat pois ja jäin yksin.

Viime talven yöt olivat pelottavia, pimeää aikaa. Niistä selvisin joten kuten yövaloni turvin. Sitten tuli kevät ja valoisaa. Ajattelin että hyvä. "Nyt helpottaa." "Voi kun ei tarviisi täällä olla vielä ensi syksynä. Saisin tään taloni myytyä jo sitä ennen."

Nyt sitten ollaan siinä "ensi syksyssä". Tai syksyssä ja syksyssä... heinäkuu kääntyy kohta elokuulle. Mutta joka tapauksessa huomasin tässä että nyt jo tulee öitä että laitan yövaloni-mun seinään, pistokkeeseen kiinni. Eli sysky saapui, pimeä saa. Ja mie en: en ole saanut taloani myytyä. Yhä edelleen asustelen täällä, talossani niin pienessä ja somassa - ikiomassa. Mutta yöt ja pimeät... ne ovat tulleet takaisin. Pelottaa taasen.

   Tosin muutostakin on tapahtunut. "Aika parantaa haavat." sanotaan. Kait näin miullai...

   Juttelin ystäväni JONKUn, Mörön, kanssa. Hän kertoi että nämä henget ovat pahoja! Ei ole muita kuin pahoja henkijä. Joo, olen samaa mieltä. Tiedän että nämä ovat pahoja. Siksi niitä pelkäänkin. Ja tiesin jo ennen hänen kertomaa kuin niistä pääsen eroon, ja tiedän nytkin. Mutta kun tarviin KAUHIASTI rohkeutta että voin tehdä sen - voin kohdata en ja lausua pari tiettyä sanaa heidät poistaakseni. (Taasen joku pyörittelee päätänsä ja ajattelee että aikamoinen hörhö!! Mutta hei, tää on miun elämää, eikä siun! Haloo!)

30.12.-13.%20enkelit%20%20%286%29-normal

Tiedän myös sen (Tää on siulle ystäväni JOKU!) että on olemassa hyviä henkiä. Olen saanut tuntea heidänkin läsnäolonsa. Heitä kait sanotaan useimmiten enkeleiksi. Tai useampi meistä maan matosista puhuu mieluummin enkeleistä kuin hengistä... He/ne ovat kivoja. He varjelevat, opastavat, neuvovat. Liitelevät siipiensä suhistessa, tuulen vireen käydessä, täällä seuranamme. Joskus josta-kusta näkyy välähdyskin...

   Niin ne muutokset...

   Nyt olen siis ypö-yksin. Ja olen myös yönnikin jo yksin. Kukaan ei enää ole seuranani. (Se ns.kuoleman jälkeinen "perääni katsominen" loppui jo ajat sitten. Varmaankin silloin kun muoskani muuttivat poies.)

Siskonpeti%202014.3.3.-normal.jpg

Tosin kun miulle tulee yö-kyläläisiä niin ne yöt ovat ihania! Silloin miun on hyvä ja helppo nukkua. Miulla on turvallinen olo kun on tunne että joku/jotkut ihan oikeat henkilöt, lihaa ja luuta olevat, ovat luonani, kanssani.

Pystyn jo asennoitumaan öihin himpun toisin. Ajattelen että "tiukanpaikan tullen" miusta on naista, yks lahkeista, kohtamaan kaikki vastaan tulevat. "Sittenpähän sekin on koettu ja nähty - sekä tehty."

Olen yöpynyt jo kerran äitini luona. Ei kivalta tuntunut mutta joka tapauksessa sekin on nyt tehty eka kerran.

Ajattelen edelleen että kivan "lahjan" isä antoi tyttärelleen, miulle, täyttäissäin pyöreitä vuosia. "Lahjan" jonka taatusti muistan loppu elämäni! (Tästä johtuin en halua nyt enkä tulevaisuudessakaan että esim. jonkun muoskani, tai yleensäkään kenenkään, syntymäpäivään tai nimipäivään liitetään mitään erilaisia, muita tapahtumia. Esim. vaikka hautajaisia, avioerosta tiedottamisia tms. ikäviä juttuja. Sillä tämän jälkeen kyseinen henkilö tulee TAATUSTI muistamaan ne tapahtumat ja oman merkkipäivänsä huonon yhteenliittymän läpi elämänsä!)

Nyt unirytmini on palautunut ns.normaaliin kastiinsa. Se puolisoni kuoleman jälkeinen iltaunisuus on oikeestaan kaikonnut ja nyt valvon jo pitempään. Valvon kunne silmäni alkavat luppasemaan (klo.22.30. - 01.00. tai jotain.) Sitten kömmin sänkyyni-miun ja nukun. Kunne aamu tulee... ylös noin klo.5.00 - 6.00.

Ketään, tai mitään en ole kohdannut (ainakaan vielä) täällä talossani yön, synkän, tunteina. En edes puolisoani. Onneksi! Luulen että tää johtuu siitä että hänen kuolessaan välinne olivat ok. Ihan hyvät. Silloin ei sattunut olemaan edes ns.tavallista, arkista, pientä eripuraa esillä. Kaikki ol hyvin. 

Mökillämme olen edelleen yöpynyt - toisten kera. En yksin. Enkä taatustikaan tule yöpymään siellä yksin! En nuku edes jossain huoneessa yksin niin että siinä ei olisi muita nukkujia. Sittenkin mieluummin aika-immeinen kuin lapsi. Silti silloinkin tuntuu että uskallanko? Onnistuuko yön yli, pääsenkö tästä uneen, tuleeko aamu...? (Sillä äitini kertoi että hän oli tänä kesänä nukkunut tuvassa ystävänsä/puolisonsa kera ja katsonut kuinka vistin oven ripa kääntyi...)

2014.7.7.%20Kumpulassa%20%2851%29-normal

Yövyinpä tässä muutaman yön seuvun siellä mökillämme teltassa. Se oli mukavaa. Sain nukutuksi hyvin.

Samaten oli siellä yksikseni mennä viikolla tovin. Siis ihan YKSIN. Ja USEAMMAN tunnin! Tosin vain talossa. Muihin rakennuksiin miulla ei vaine ollut mitään asiaa joten enpä tuota mennyt noin niikuin "sillä mielellä" kopasemaankaan että onnistuisko niihin meno ja niissä olo.

Ja tää kirjottaminen. Tää se on varmaan yksi "eheytys" miulle. Edes-avittaa jäsentämään tapahtumia, ajatuksia ja tuntemuksia. Ylipäätäänsä pitää miuta kasassa ja yhes-koos. Hyvä kun oon tällänen proosallinen nakuttelija...

  

   Mutta silti: haluan pois tästä talosta. Haluan saada vihdoinkin tään taloni myytyä! Haluan uuteen kotiin. Kotiin jossa "olen ollut vain mie."