...jälkeen päiväin muutamien rutistusten ja ennen päivien tulevaisten kiireiden.
   Yssi päivä ja vain ainoastaan miulle itsellein, kera Aurinko Armahan kauniin, kuulaan, syssyisen päivän. Lämmä likimmä +15´C tähän aikaan vuodesta! Pilvetön taivas, ei hattaroita olevaisia sitten aamuisen häilyväisen utu-usvaisen ensin väistyissä tieltänsä. Ei Tuulta Tuittupäistä häirihtemässä ollaskan tätä auvoista oloa ja tilaa!
Mikäs oli ollessa ihmisen tyttären tällaisessa sää ja tilassa. "Wau!": pystyin vaine toteamaan ja nauttimaan tästä kylläisyydestä suuresta kera kaunihin Karkkikaupan olevaisen.


   Oli nimittäin päivä jälkeen leivonnan piskuisen...



....kun olimma tehnyt tilauksesta yhden tällaisen T -tupla-i - kerien -kaffeekakkusen normaaleilla jauhoilla ja lakton voilla...



....sekä tällaisen Kylmäsavulohi-voileipäkakkusen normaalilla leipäpohjalla ja laktonna.



Näinpä kun hokasin, ettäs nyt on päivä välissä näiden päivieni, sellainen et olen vapaa! Ei mitään, ei ketään, kenkä jotahin vaatisi tahi vuottaisi miulta - miksi en ITSE käyttäisi tätä tilaisuutta valjennutta hyväksein?
   Äkkiä kimpsut-kampsut kaps´säkkihin kasaan. Retkieväät, kaffeeta termareihin, vettä juodaksein mukaan. Kamera, kamera ehdottomasti mukaan ja-kans! Sit ei kun vaine mirs-mars matkahan oi, Hepo Hopiain miun!





   Ulmansaaren ja "mantereen" välistä aamuista utua usvaista kera aamuisen Aurinkoisen. ( Lapinlahti. )



   Samalta "saitilta" suuntana pohjoisemmat kolkat; Onkiveden Paasiselkä edessä.
Ja seuraavissa alla samainen kohta, mut suuntana "manner".










   Petäjäjärven selkää aikas tyventä Mutalahden rantamilta kuvattuna kohti Kauniinsuolahden tiemeille.



   "Unohdettu."






   "Rauha."





   Notski pystyyn; rakkaus roihusi taasen - eka raapaisulla tulille!
   Kaikettomat leipäsein kera kärtsättävien makkaroideni paistain sekä sen jälkehen sit porstualla, ulkoportahilla, istuin, nautiskellen, ollen, syöden ja juoden.



   Tästä termaristain olevastain, omistavastain, olemma keskustellut eräällä vanhain kamojen nettisaitilla ( lie tästä jo teillekkin pakissut aikaisemmin, Armaat Lukijain miun? ) et onkoo tää vanha vahi uusi? Onkoo ajalta 70-luku ja vanhempi vahi sittenkin 80-luku ja nuorempi?
   Tään astisten tietojeni mukaan - en tiedä!
Termarin kyljen tään kuviot, noin neljä a-kirjainta, ovat kuuleman 80-luvulla mukaansa tulleita, muttas milloin sit onkaan korkkinsa vaihtunut korkillisesta materiaalista muoviseen? Täsä kun on korkillinen ain ollunna....?



   Sen verta lämmä kävi päivän tään lämmöt et pitimmä alkaa ripsumaan itteäin. Heittelin alle laittamain kerraston kokonansa poies ja - niin, olimma ihan vaine pikkareilla ja rintsikoilla kotvasen. Evästin, söin, luin mukaani ottamain luku-kirjain ja olimma vaine. Nautin.
   Ripsuissain itteeni hokasin kuin onkaan polveeni ilmestynyt aikas "mukavan" oloinen mustelma tälläinen? Meni kotvanen kunne äkkäsin et sitähän olimma juurikin edellisenä ehtoona avittanut ystävääni pesemällä hänen huushollinsa akkunoita ainaskin sen nelisen tuntia! Olisinkohan hivenen polvillain siinä sivussa ollut sitten? Painassut aina jalkani tään polven varaan kun konttailin siellä karmiensa välissä kupeksin? Vahi iskinkö huomaamattain tään johkin siinä touhutessain?
No, tiedäppä tuota en mut komia on ileelhen nytkin mustelma tää kun tätä tekstiäin tähän nakuttelen.



    Karkkikauppaa.
   Tällä koko reissullain, tällä taivastelullain, ja marjastuksellanikin... en vaine voinut olla "siunailemati" Luonto-Äidin kauneutta mahtavaista! Miten se voikaan olla näin ihanaa?! On kuin se juurikin tänä vuonna olisi tällä-kin levelillä sanoin kuvamattoman runsasta ja kaunista. Ihan siis kunnolla ruskaa kaikkine väreineen mitä se tällä levelillä nyt voine olla, sillä punainen, sellainen todella punainen väri, se loistaa aikas hyvin poissa olollansa, muttas muutoinhan se on mitä kauneinta silmänruokaa.
   Tätä kaikke loistettaan voinen valokuvata mie ja kaikki muutkin ihmiset. Tätä kaikkea kylläisyyttä ja moninaisuutta voinemme kaikki sanoinemme kuvailla ja piirtää täten toistemme mielehen muttas...
Se, tää, kaikkinainen "maalaileminen" kyl on aikas kapia, olematon, piskuinen, olematon, sanasto, varasto, kuvien näyttämää.... latteutta siihen verraten mitä se todellisuudessa tuolla luonossamme suuressa on!
Wau! ja Wou! sitä kylläisyyttä! Se vaine pitää nenga isse kokia, nähdä ja TAJUTA!
   Imppasin taasen .... niin IMPPASIN - oikein kuulit ja luit oi, Armas Lukijain miun; IMPPASIN.... tätä kaikkea kauneuttansa sieluin sisuksiin, syvämein syvyyksiin. Nautin, täytin nasuain ja olemustain olevaista, tällä kaikella kauneudella ja värien loistehella suurella. Varastoin kesän mennehen, syssyn olevaisen, loistetta itseeni piskuiseen - kohta varmaan siitä jo halkian, poksahdan rikki....?
   Olisipas se oivallista jos voisi tätä kaikkea tällaista loistetta loimuavaa, väriä kylläistä, kauneutta silmin kantamattomiin, varastoida aina johkin? Vaikkas laitella pulloon tahi purnukkaan johkin kannen alle taltehen ja kunne sitten tulee sellainen alakulon päivä ( kuten vaikkas miulla vällehen pruukkaa tulee ) niin raotella tooooo-si varovasti kanttansa tuota ja imppailla sieltä sitten voimaa, varantoa, puhtia ja touhukkuutta, sieltä itseensä. Olisi niinkuin "varmuusvaranto" olemasa mistä tankata itseään kun Elämän-Repun antimet eivät enää kannakkaan!



   Käväisin tosiaankin puolukassa; "Yksi Mummero meni puolukkaan - mitä tuli poies?"
   No, sieltä tuli muutamien kertojen Vispipuurojen marjaset mukanain. Sieltä tuli sieluin täydeltä sitä lämpöä mitä katvehessa tuossa poimintapaikkain oli. Sieltä tuli sielun ruokaa - nasun ru´uan ohella...
Ja pistos piikkisen pistäväisen!
   Poimiessain marjasia näitä, punaisia päitä, sainen sieltä jostahin heinien seasta pistoksen yhteen sormeheni miun. Ensimmäiseksi välähti ajatuksiini, ettäs KYY! "Oliko kyyn-pentele tännekkin jo "ehättäytynyt" kun sellainen kerta pihapiiristämmekin löytyi?" Koitin kumpparilla suojatulla jalallain hivenn "kysellä" ja kaivella paikkaa tuota et jos se sieltä kurkistaisi, muttas ei ni mitään, ei ketään, vastahan tullut.
Meni kotvanen, meni kaksikin, kun jatkoin poimintaani ja ka´ satuimma kohtaan josa oli kuhinaa ilma ja tilassa tuossa! Asetuin automaattisesti aloilleni, höristin korviein, katselin simmuillain; "Mitä tapahtuu?"
Surina kävi suunnaton ilma ja tilassa tuossa. Olivat ampiaiset lähteneet liikenteeseen laumoittain, parvittain.
Suuntasin katsettain ylt´ynpärillein ja äkkäsin paikasta tuosta maapesän. Siinä oli siis Maa-ampiaisten koti oma ja soma. Nenga mie heitä häirihtemään, vaan askel taakse, toinen peräänsä ja vähin äänin, tannerta tuota tömistämäti, askelsin takaisin tulosuuntain tuota ollutta ja poies paikalta poistuin.
Mielessäin Mummeron marjastavaisen et se pistos taanoinen olimma sitten varmahan tällaisen ampiaisen pistos?
   Kyllä on muuten iellehen, näin päivien muutamien jälkehenkin viel, pistoskohtansa tuo herkkä ja nipisteleväinen....





   Lapsuuteni mummola tuolla mäen tään päällä, puskain kätkössä...


   Matkalla kotia kohti käväisin serkkuin suunattoman suuressa ompputarhassa kuvailemassa syssyistä omenasatoaan:



























   "Kirsikkaiset", koristeomput;






   Tammenterhon kota.





   "Värisuora."
   Paikalla-joka; Lappetelä, Iisalmi.

   Nyt, nyt sitten kärsin "krapulasta" "ihanasta"....
   Se ettäs vosekin ne nuo akkunat yltä ja alta, ne sankkevan pölyiset sellaiset.
Se ettäs löysimmä ja ostimma kirpparilta kaksi ihan kivaa paitaa itsellein ja pesin ne JO kaksi kertaa lävitsensä, eikää niistä häviä niiden teollisten pesuaineiden tuoksut ( joilla niitä on pesty entisten omistajiensa toimesta ) siltikään poies vaan ne leijailevat pitki-poikin tätä huusholliain Humisevanharjun aina nenuuni piskuiseen asti.
Se ettäs tuolla taivastellessain pitkin-poikin mantuja noita, vasiten puolukassa "lilluissain", ja pusikoissaan, heinikoissaan, rämmimmä ja olimma, niin sekin niine kaikkine pölyineen olevaisineen.
Ihanuutta  sanoin kuvammatonta kaikkinensa. Käy klyyvariini, koskee.
   Siltikään en vaihtaisi poies - mitä nyt noi paidat; ne kenties pitää lempata pellolle jos kerta ei tuoksunsa tuostaan hälvene.... en ni mitään näistä!
Edelleenkin ystävääni tuota, ja muitakin, halajan avittaa sen minkä kykenen, osaa, taidan ja kerkiän!
Edelleenkin halajan reissade, rämpiä, jopa maaten valokuvata, marjastaa ( sen vähäsen mitä nyt yleensä marjastankin! ), kuljeskella ja olla luonnossa!
Ihan vaikkas uhalla! Eikös sitä sanota et siedätä, siedätä itseäsi - kyl se helpottaa? Tosin tuntuu et tää tästään mihkään helpota; yhä iellehen vaine pahenee vaik kuin "siedättelenkin".