...kuin myös kroppa puhistuu, pruukataan sanoa ain kun ylistetään kaiken maailman lenkkeilyä tahi kävelyä yleensäkin ulkona, raittiissa ilmassa, taivas alla. Enkää tuota ole mikään kummajainen sitä vastaan väittämään en suinkaan.
Olen vaine muuten vaine ollut taasen täsä ainakin sen puoli vuotta tahi vuosikkaankin aivan tekemättömänä sen suhteen. Tarkoitan siis millaistakaan evästä toisen eteen laittamati jotta jotenkin edes voisi jonkilaiseksi ulkoiluksi sitä nimittää. Ei sillä - enhän tuota olisikaan kerennyt kun on alvariinsa ollut jotahin tekemisen kaltaista työn alla. Ja sitten kun olisin pikkaisenkin kenties joutanut niin sitten olen ollut ns. vuoteen... tahi no; kodin... -oma kun on ollut selän ja jalkojen kera onkkelmia kuten viimo syssyn aikaan pruukkasi myötäänsä olemaan.
   No, muttas... täsä nytten sain itseeni muutama päivä sitten taottua kaaliini oikein olan kautta takoen että kun miun pitimä hakia kylämme toisesta päästä eräs sinne tilaamani imurin osanen niin turhaanhan mie kait sinne autollani, Poika Poloisellani, kurvailen kun ilma oli mitä mainioin ( tuuli vinkkaan ja pyrytti lunta enempi ja vähempi vaaka suoraan... )? Näinhän mie sitten tein. Pukeuduin sään vaatimalla tavalla tamineisiini ja pistelin kreippahasti jalkaani toisen etehen ja astelin kuin astelinkin koko matkasen tuon ihan entisellä tottumuksella päästä päähän ja takaisinkin. "Eikää kait tuo kummoista ole": tuumailin: "olenhan tätä tällaista ja pitempääkin matkaa aikoinani stallustellut?"
Eilennä sitten... niin eilennä... piti päästä päästämään sauhuja pellolle kun tuntui ettäs aivoni nämä kiehuvat pääkopassain niiden saamien "liika" tiedon takia, erään tiedon mitä sain kuulla ystävältäin. Jotenka eilennäkin sitten otin ja astelin vinhaa vaihtia pitkin paikallisia rantapolkuja ja katujen pätkiä, tuulettain aivojani ja nollaten tilannettain sydän pienoinen karrellansa hädästä suuresta.
"Ei kahta ilman kolmatta.": Tänään otimma asioikseni ja lukasin yhden romaanin loppuun. Romaanin joka on miulla ollut luvussa varmaan ainaskin sen kuukauden päivät muttas minkäs teet kun ei kerkiä asettua aloilleen ja lukea kun on puuhaa kaiken moista.... lukeminen jää silloin viimoiseksi jutskaksi mitä teen. Joo... niin.... siis... luin sen ihan urakalla loppuun ja sitten taasen otin asiakseni ihan vasiten viedä sen kirjastoomme takaisin - jalkaisin. Ja kun tätä sitten ajattelin että kunne sinne asti kerran "jaksan" näin tarkoituksella kirjaani vieden astella niin samahan se on sitten pukeutua taasen sään vaatimalla tavalla, ottaa kunnon jalkineet jalkaan ja - tehdä hivenen pitempikin käppäilureissu samoin tein?!
Hyvä mie!

   Piikikkäät nuo kenkäiseni miun eka kertaa varmaan KAHTEEN vuoteen jalkaani laittelin matkallein tälle. Ja heti kunne ulos urkenin ja tien päälle niillä astelin niin harmitukseni oli suuren suuri kunnen ole aikaisemmin ( nyt tällä välin, sen jälkeen kuin viimoksi milloin lie ne sitten jalkaani olenkaan laitellut ) niitä jalkaani saanut sekä niillä menemään lähtenyt! Voi jeeru että ovat hyvät kenkkäset! Voi jeeru että niillä on kiva kävellä - ja juosta! En tosin nytten juossut kun enhän tuota ole pitkään, pitkään, aikaan edes kävelemässäkään käynyt; mitenkä sitä sitten juoksemaankaan äkkisiltään? Mutta mieleeni jo siinsi että vuotahhan vaine: viel täsä joskus kunne aika joutuu.... Mutta totuuden sannoikseen: "Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa." ja pysytään vaine ihan vaiti viel tällaisistä haaveista - joohan? Mutta sen kuitenkin sanon että kandee jokahisen joka pikkuisenkaan ulkona nokkaansa näyttävi näin talviseen aikaan jolloin täällä Suomemmekin maassa ovat nämä kelit mitäpähän ovat ja teidenkin päälliset vähän sitä sun tätä ( kuten nyttemmin on mediassakin tähän asiaan puututtu monelta taholta! ), hankkia itsellensä ainakin yhdet hyvät nastoitetut kenkkäset! Ja jos ei kenkiä niin ainakin nastavarustukset kenkiensä pohjaan laittaa.
Mieleen hiipivät ne lukuiset kerrat kun puolisoni kera stallattiin enempi tahi vähempi rinnatusten eräilläkin kävelyreissuillamme siellä Majamme Matalaisen kulmilla. Hän "ojanposkessa" kun ei omanut nastallisia kalosseja, ja mie sitten siellä tien puolla josa oli välleen ihan peilipintaista jäätä kun ajoteillä käppäiltiin, kerran sellaiset nasturat jaloissani pidin. Tämä siis ihan vaine näin luonnollisena "jakaumana" kun toisella oli ja toisella ei ollunna - nastoja allansa.
Muistan myös sen kuin sitä tykkäsin jo silloin nastoilla "sauhutella" yssiksenikin pitkin sen tienoon polkuja, uria ja teitä....
   Siellä stallatessain hokasin mie että voih, kuin on ihanaa saada aivot toimimaan aivan "uudella" tavalla kun kävelee. Ei ole neljän seinän "kammoa" sisällä silleen että eivät ajatukset pääse risteilemään asiasta toiseen ja avartumaan kuin näin taivas alla ollen. Tämän tosin muistan entisiltä ajoiltanikin kun käppäilin muttas ah, mikä avartava kokemus oli taasen uudemman kerran tämä jutska havaita! Oli tilaa minne ajatuksia syöstä, oli avaruutta minne niitä lähetellä. Oli "yhteyksiä" mistä niitä takaisin aivoihinsa otella ja taasen uudelleen ottaa käsittelyyn. "You know?" Ainakin te jotka tällaistä käppäilya harrastatte, ainakin TE tiedätte, tajuatte, mistä juttelen?
Vaikkas en tosin väitä että kaik asiat mielen päältä järjestykseen tulisivat ja "arvoisensa" lokeron sitten itsellensä sieltä saisivat... Muttas kandee joka tapauksessa: "avartaa" ajatus maailmaa kummasti.

   Mietin...
   Toista se oli silloin vuonna "yssi ja nolla" kun viikossa tuli miulle mittariin sen 50-60km. Hah, toista se on nyt: paljon, paljon, vähemmän - ei olleskana. Mihkähän se tuo aika nykyään hupeloituu kun ei kerkiä minnekkään "lenkille"? Onkoo sitä jo niin vanha että vaik kuin olevinnaan teet jotahin alvariinsa niin et kuitenkaan saa mitään aikasiksi, vasiten pientä hetkeä sinne väliin että kerkeisit sit välleen vaik lenkille, kun et yssin kertaisesti ole enää mikään minkään sortin nopia tekijä missään asiassa; aika hupeloituu hitauteesi? Teen-kö siis vaine alvariinsa jotahin mutta teen sen/ne kaik sen verta hitaasti että aikani menee niihin tekemisiin? Sen mitä ennen tein tunnissa - muutamassa... siihen meneekin nytten puoli päivää, päivä tahi useampikin? Vahi onko sitä vaine laiskistunut; teen kaiken hitaasti, välleen "huilaan" ( Mitä mie silloin teen - kertokaatte se, oi, miulle? ), ja aikani kuluukin siinä tekemättömyydessäni?
   Siitähän se puolisoni olisikin nytten riemuissaan jos olisi ja eläisi vielä! Voi miten hän taputtaisi "isoja, karvaisia käsiään" riemusta hihkuen kun näkisi että mie, siis MIE, olen ja huilaan! Miekö? Osaanko mie sitäkin tehdä nyttemmin? Täytyy kyl sanoa ettäs aika harvoin, tosi harvoin. Siksipä siis sitä on ain ottanut mielellään ja lähtenyt kot´ ynpyröistään johkin ihan muualle jotta välleen saisi huilattua, oltua vaine, kun enhän mie kotonain osaa olla vain. Ain löytyy kyllä jotahin mitä pitää tehdä, mikä "huutaa" huomiotaan. Eikös vaine?

IMG_0009.jpg

   Kuten huutavat par´aikaa kukkaseni nuo "millonat". En tiedä mitä niille tehdä? Mitä teen tahi olen tekemäti? Surku vaine hipsuttelee Mummeron syvänalaan kun nään jokahinen päivä kuin joku kukkanen itsarin tekee. Milloin näen sen ihan konkreettisesti kuten eilennä ehtoollakin kun yhden Anopinkielen lehdykäiset ottivat ja rupsahtivat kukkasestaan irti ihan tosta vaine. Mätäneitä olivat Raukka-Parat juurestansa. Liika kastelu? Kyllä varmaankin. Mutta toisaaltaan sitten ruukkunsa, multansa kuiva on? Kastelen jokahisen alta päin, tassillensa vejet anna: olisiko niin että kosteus muhii siellä alla, sisuksissaan....? Kyllä kait. Mitä teen? Sanoa sitä osaa en. Snif.
   George Clooney. Mitä "teen"hälle? Tekisi mieleni miun kainaoonsa käpertyä lämpimään. Olla liki, olla vierellänsä. Hoitaa ja hoivata kunne hänelle paree tulee, on olla. Tahi sitten ottaa hänet kainaloon lämpimään, pitää hyvänä, hoivata. Saunottaa ja paijata kunne henkiin herkii. Se ei vaine ole sallittua, ei. Stypit!
Mutta vuotahhan vaine: vie mie joskus jahka aika antaa myöten ja kuu kulkee kulkuaan... Sitten mie otan ja yks´ kaks´ yllättäin hyppävän syliin, kapsahdan kaulalle ja "vien" Miehen mennessäni.
Ihan yhtä lailla kun mitä hän on väittänyt tähän asti ettei sitä, ei tätä mutta niin vaine se miehisenkin Miehen mieli pikku hiljaa muuttuvi kun aikaa antaa ja asioiden muhia antaa. Mitenkäs se meni se sanonta että "Ei väkisin, eikä väsyttämällä, vaan pikku hiljaa, pienellä pakolla." Joo, niin se taisi olla. Elikkäs kunne tätäkin miettii ja tuumailee niin eihän täsä ole hätiä mitiä: antaa ajan kulua - kyl se "aika tavaran kaupihtee".
   "Aika se tavaran kaupihtee" pitää oivallisestikin paikkansa monessa jutskassa kuten nyt vaikkas siinä että aikoinaan kun mie rakensin puolisoni kera heinäseipäistä tikapuita senkin verta että niitä oli sitten antaa kaikille lapsillemme ja hivenen muillekkin, niin sen jälkeen niitä sitten on miulle kasaantunut, jäänyt jäljelle, kolme kipaletta joista osaa olen käyttänyt itse ain josahin tarpeellisessa kohdassa, mm. puutarhassani ja sisällä makkarissani... MUTTA nyt kun niitä on ollunna jouten tosiaan sen kolmekin kipaletta ja joku sitten sattui "huutelemaan" netti-sfääreissä vastaavien kapistusten perään niin miepä "ilmiannoin" itteni ja ka - yhdet niistä sitten lähtikin maailmalle uuteen uutukaiseen kotiinsa! Wau! Ihanaa! Olen nytten sitten yksiä tikapuitamme "köyhempi" muttas ihanaa kun sen verta tyhjeni varastoni tila! Jee! Hyvä jutska!
Se vaine ettäs kunne niitä luovutin uudelle omistajalle niin kaihohan se hipsutteli pikku hiljaa puseron helmoihin kiinni ja siitä sitten ylemmäksikin: luopua nyt sellaisesta jota olet ollut työllä ja vaivalla tekemässä? Sellaisesta jota on puolisoni ollut tekemässä? Ja jotka ME kahden rakensimme?: Hän ain kävi veljensä tykönä konesahalla ( millä lie sirkkelillä? ) sahaamassa ne välipuiksi tulevat pätkät kahtia, silleen puoliynpyröiksi profiililtaan ja sitten yssissä tuumin ruuvattiin ne niihin pystyseipäisiin kiinni. Loput sitten mie hoitelinkin itse: sahailin niiden välipinnojen päät vinksallensa minkä mihkin suuntaan, katsoin ja sahasin pystypuiden "juuret" oikeaan kallistukseen jotta niitä voi seinää vasten pitää, punoin tieten ja taiten jokahisen ruuvaus kohdan päälle ( samalla sain kätsästi ruuvit piiloon ) hienoakin hienomman narupunoksen joka samalla sitoo lisää niitä piennoja kiinni ja estää myös tikapuita "lonksimasta" suuntaan et´ toiseen.
Mitenkä sellaisesta raaskii luopua?
   Kuten en mie raaski George Clooneys´tä tästäkään. "Ajatukset nuo jotka ajan vievät", ovat risteilleet ja poukkoilleet sinne sun tänne jopa niinkin kauaksi kantoisesti että mietin että jos hän vaikka nyt sitten joskus kuoleekin niin mitä sitten? Mitä teen? Kuin osaa eleä ja olla? Yssi olisi sitten poissa - A-PU-VA! Hautajaisiinsa menen, tietty. Muistelen, tietty. Kaipaan, todellakin!
Mitä olen oppinut häneltä? Paljon, vaikkas mitä. Asioita moisia joita ei tarvitse muille sanoa muttas esimerkiksi sen että koskaan ei tiedä mitä toisen elämään on kuulunut ennen sinua. Nii-in, yllättävääkö? No, ei todellakaan mutta on se sekin yssi oivaltamisen paikka kun huomaat että toinen on elämässään kerennyt tehdä vähän ( tahi siis paljon ) jokahista sorttia ja itse olet ollut "vain" äitinä lasten! ( Hoitanut, huolehtinut, kasvattanut, kuljettanut. Etsinyt tietoa, lääkäreitä, parannuskeinoja, kuntouksia yms.. Pitänyt puolia kuin naaras jellona, seitsemälle kipaleelle enempi ja vähempi erinäisesti erilaiselle lapselle/nuorelle!)
Olen oppinut että jämpti pitää olla mutta joskus olisi kyllä viisasta antaa hivenen periksikin - miehisen Miehenkin.... "Kerran Keskiviikkona" voi muuttua ihan joksikin muuksi. Siitä voi tulla jopa sellainen jutska että se alkaa kiinnostamaan ( puolin ja toisin ) hiven muutenkin kuin vain "kerran". Eli viisasta olisi kait sanoa tähän paikkaan että "Elä koskaan sano, ei koskaan."
Olen kuullut tarinoita monen moisia maailmalta, Suomemme maasta kuin myös ihan ns. tavan ihmistenkin elämästä. Ilman häntä en olisi koskaan niitäkään tarinoita, tapahtumia ja juttuja saanut kuulla ja ihmetellä, nauraa ja kummastella. Hymm... aivan kuten puolisonikin aikoinaan: hän se oli jos kuka tarinoiden kertoja ja kaikenlaisten juttujen juttelija. Siinä oli ihminen joka "jututti heinäseipäätkin ja sain ne juttelemaan"....
Olisikohan sittenkin heissä, täsä Georgessa ja puolisossani, hivenen jotahin ( tahi siis aikas paljonkin ) samankaltaisuuksia sillä huomaan kuin ain välleen miusta on vaikia "kääntää" suutani sanomaan toisen tahi toisen heidän nimistään? Välleen meinaan sanoa toista toiseksi? Aikas kornia varmaan mutta minkäs teet kun mieli toimii siten. Ei ole tarkoitus millään haavaa nimittää toista toiseksi, en mitenkään ajattele että toinen "korvaisi" toisensa. Ei todellakaan. Puolisoni oli puolisoni ja tämä George on Georgeni. Kumpainenkin on oma ihtensä ja erilainen. Noh... jääräpäisiä kuin muulit kumpainenkin, miehisiä Miehiä kumpainenkin. Tietävät mitä haluavat - tahi eivät halua. Se on piste kun on PISTE! ( jos ei sitten joku tällainen jääräpää, piskuisen pippurinen ja tulinen, naisen muotoinen tykkääjä vastaan pistä ja mieltänsä käännä.... )

2019.1.19.%20k%C3%A4velyll%C3%A4..jpg

   Käännä "kelkkaa" tahi sitä kuuluisaa "toista poskea" kuten Sana sanoo... muttas mitenkäs on sen laita että me ihmiset emme pruukkaa hevillä ( tahi Rock`llakaan... ) toisille kohtelijaisuuksia sanoa? Mietin vaine tuolla tietä moista stallatessani ettäs kun yhteen pihaan, yhden talon tontin ynpärille, olivat pystyttäneet lauta-aidan niin jos siellä olisi ollut joku pihanmaallaan niin olisimpas mie vaine ( sen päätin siin het´ sillään kunne sen aidan näkysälle sain! ) astellut tykönsä ja kehaissut heitä kun niin NÄTIN aidan itsellensä olivat siihen rakentaneet! Oli muuten ihan perus-sellainen vaakasuuntaan tehtynnä ja ns. vuoroladonnalla puolin ja toisin jottei siihen mitään rakosta välleen jäänyt nähdä sinne pihapiiriin ohitse kulkiessa. Mutta kaunis.
Miksi me ihmiset emme voi, tahi soisi, ihan tosta vaine sanoa jolle-kulle vastaan tulevalle jotahin kohtelijaisuutta jos siihen aihetta huomaamme? "Ompas teillä nätti aita." "Oi, kun sinulla on nätti takki." "Olipas kiva kun autoit tuota mummoa, pappaa...." "Oletpas sinä kohtelias kun avasit oven -kiitos." Jne.
Minne on hävinnyt, kadonnut ja unhoittunut kaikki tällainen toistemme huomioon ottaminen meidän ihmisten keskuudesta? Mitä se kertoo meistä Telluksen tallaajista? Miksi on niin vaikia avata suutansa ja lausua jotahin nättiä kohtelijaisuutta toisillemme? Miksi se on paljon helpompi sanoa jotahin ärrä-päätä ääneen moittien jota-kuta kanssa eläjäänsä. Noitua oikein olan takaa jos ja kun huomaa että joku tekee jotakin mielestäsi väärää tahi väärin? Vasiten jos tämä joku sattuuu mielestämme etuilemaan, polkemaan jotenkin juurikin MINUN oikeuksiani, tulee MINUN reviirilleni tahi puuttuu MINULLE kuuluviin asioihini!
Eiköö maailma olisi paljon parempi olla ja eleä kun kehuisimme, kannustaisimme ja kiittäisimme toisiamme?
   Itse olen yrittänyt tätä toteuttaa nyttemmin elämässäni ( on muuten vaikiaa oppia! ) mm. siinä kohdassa että kun mie olen nytten siellä hierojalla, Jyrän alla, käynyt jo toisenkin kerran niin muistan ain kiittää ja kehua ( antaa positiivistä palautetta näin niin kuin hienosti sannoin nyky kielellä ) häntä kuin hän "rusakoi" miuta.
Voi että se on nautinto, se että hänen käsiinsä pääsee. En tiedä mitä toiset tykönänsä käyvät tykkäävät ja tuumaavat muttas kun ajattelee et hänkin sitä tointansa on tehnyt sen useammankin kymmenen ( tietääkseni ) vuotta niin on kait sitä pitänyt monen tykätäkkin jotta toimehen on tullut tekijä ja näin sitten voinut tätä sarkaansa jatkaa! Itse tykkään, tykkään ja tykkään. Jos oltaisin tuolla nettisfääreissä naamataululla niin klikkaisin kyllä "tykkää" tahi laittaisin jopa syvämenkin viel kaupan päällisiksi, sillä on se vaine sen verta ehtaa "kamaa" sinne käsiinsä päästä.
Mitenkä voikaan ihminen käsitellä ja hieroa ihan silleen kunnolla hieroen ja "mutustellen" eikä vaine hiplaten? Miten onkaan ihanaista päästä sellaisen ihmisen hierrottavaksi? Aivan älytöntä euforiaa yhdelle ihmiselle näin toitottaa muttas minkäs teet kun sen "oikian" löytää vihoin ja viimein. Tuskimpa maltan vuottaa kunne taasen ensi kerran pääsen tykönsä...
   Malta en vuottaa että milloin mie George Clooneyn taasen näen. Siitä kun on jo "pitkä" aika kunne hänet olen tyköni saanut tahi hänen tykönänsä käväissyt.... Joo-o, onkin pitkä aika.... Muttas minkäs teet kun pihkassa olen ja "loppasuu"kin kaiken lisäksi. Se on vaine toisen liki niin kiva olla.

  Melkeimpä vaine yhtä kivaa... tai no kylläkin paljon kivempaa.... muttas onhan se kiva tuolla käppäillessä kun huomaa että tosiaan sielu lepää ja kroppa puhdistuu.
Ainakin miulla se näyttää toimivan niin... Meinaan jotta kunne sinne "baanalle" lähden... olkoon se sitten vaine jokin kaupalle kävely, kävelyllä käynti tahi juoksulla jolkottelu... olkoon matka kuin lyhykäinen tahansa, tahi vastaavasti pitkä kuin piimä niin kroppa kiittää alkain itse itseänsä puhdistamaan: kaik lima ja muu töhnä ( en tupakoi ) nousee ylös torvistani miun ja saan vähintään sadan metrin vällein räkeksiä klimppejä pellolle sisuksistani.
Hassua mutta totta; tykkään kun kaik tällainen lima-ylimääräinen irtoaa ja lähtee liikenteeseen sisuskaluistani. On se vaine puhtoinen olo ja tila kunne kotio palajaa. On kuin henki kulkisi kreippaammin ja keuhkot myötä antaisivat paree. Henkkitys kulkee sujuvaan, klyyvari ei vuoda kurkun kautta alas ( ainakaan ihan het´ toviin.... ) ja muutoinkin "reippahammin käyvät askelet"... mummeron "nuo ovat kiireiset"....