Tänään tuli Homma-paikkaani asiakkaaksi yksi tuttu ihminen joka tovin kuluttua, siel aisoidessaan, loineh ääneen lausumahan että ei tunnistanut minua kun olen leikkauttanut hiukseni! 
Samaten sinne tuli tässä jokunen aika sitten uusi työntekijä jonka kera tänään juteltiin elämästämme ja siitä mitä siihen kuuluu - on kuulunut.
   Nämä heidän kera lausutut sanaset saivat miut pohtimaan viimeistä piirtoa myöten mitä mie olen nyt ja mitä olin silloin joskus...

   Nyt syssyllä kolme vuotta sitten, oli elämässäni puoliso ja neljä nuorta muoskaa aikuisuuden kynnyksellään. He kaikki nuoremme olivat juuri aloittamassa jatko-opiskelujaan kukin tahoillansa. Kolme heistä ns. vakioasujina tykönämme ja neljäs muutti juuri luoksemme käydäkseen meiltä käsin hänkin omaa kouluaan läpi.
Muutimme huusholliamme sisäisesti järjestellen niin että jokainen sai oman paikkansa, jokaiselle löytyi oma sänky, oma "nurkkaus" ja oma rauha olla sekä elää, kolmen kammarin huushollissa - kuusi ihmistä joista me parina, yksi tytär ja kolme poikaa.
Näin ajattelimme ja suunittelimme elämämme siitä eteen päin menevän ja toimivan. Kohtalo tuo "oikukas" kuitenkin päätti toisin: "Otetaampas yksi heistä pois..." "Katsotaan kuin sitten käy?"
   Kävihän sitä; Puoliso kuoli. Muutti tytär pois ( ja juuri kun hän kerkesi meille aloilleen asettua... ) - muuttivat kaksi poikaa pois opiskelupaikkansa perässä. Ja sitten vihon viimeisenä muutti viimeinenkin nuoremme pois - mie jäin yksin isoon talooni.
Juuri kun äsken oli kaikki hyvin. Oli väkeä, oli suunitelmia "suuria" meidän yhteiseen elämäämme ja nuortemme avittamiseksi... kaikki se... Kohtalo päätti toisin :(

   Nyt tänään mietin että mitä ja miksi?
   Olen joko tiedostain tahi tiedostamati tehnyt elämässäni muutoksia joihin olen sitten näin jälkikäteen havahtunut tyyliin et ai, tämä oli silloin "aikoinaan" toisi - miten se on muuttunut, ja miksi se on muuttunut?

   Suurin muutokseni tämän huushollin "hajoamisen" ( osaksi se oli ns. luonnollinen hajoaminen kun oli kuitenkin kyse jo jatko-opiskeluihin lähtevistä nuorista jotka noin muutenkin olisivat kohta puolin muuttaneet poies kotoamme kuten vanhemmat sisaruksensakin aikoinaan tekivät ) myötä oli tietenkin se että möin kotimme ( Majani Matalaisen ) joka  kävi itselleni liian suureksi yksin asua.

8.7.2009.%20koti.%20008.jpg

Tästä sitten "seurasi" se että sieltä löytyi se piilevä vika rakenteistaan; makselin sen kustannuksista puolet köyhdyttäin näin pesämunaani jonka sain"kasaan" taloni myytyä. Ja tietty samaisella "pesällä" ostimma sit tämän Majani Mahtavan jossa olen asunut kohta jo kaksi vuotta.
Täsä sivussa sitten olen ollut mukana erinäisin jutuin yhden tyttäreni uuden-vanhan talon ostossa...
   Nyt olen saanut huomata tässä muutaman vuoden sisällä kuin onnekas olen kun juuri tämän Majani Mahtavaisen silloin sain "käsiini". Olen täsä katsellut ja etsinyt tälle "korvaajaa" et jos tästä vaik lähtö tulisi... mutta täytyy sanoa et vaik tässäkin asunnossa omat puuttensa ovat niin ei toista tään vartaista varmaan tiellein voi tulla. On tää sen verta hyvä kuitenkin. Ja monessa kohtaa reilusti peree kuin moni muu vastaava boxi.

   Pienempiä muutoksia ovat olleet...
   Asun yksin ja kaipailen kumppania entistä - haikailen kumppania uutta. Olen vaine varmaan aika kranttu joten haaveeksipa se taitaa jäädäkkin. Oli liian hyvä "mittapuu" puolisoin miun jotta joku hänen "paikalleen" tulisi...
  Olen huomannut että se missä mie ennen olin vannoutunut pitkien helmojen heiluttaja oikeestaan missä vain ja milloin vain ( talvisinkin ) niin nyt olen "lyhentänyt" käyttämieni helmojeni pituutta joko polviin asti tahi sitten näin helteisinä päivinä jopa ihan minnareihin asti! Ei, se ei olisi ennen onnistunut.
Mietin että miksikäs ei olisi? En muuta selitettä siihen löydä mieleni sopukoista kuin että olimme ME. Olimme pariskunta jolla ikää jo oli ihan kätevästi - olimme ukki ja mummo. Mummo joka eli puolisoaan ja muoskia sekä heidän mukeloitaan varten.

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%2896%29.j

Mummo jolle kuuluu mm. pitkät helmat. Vaikkas en olekkaan eläissäin nähnyt esim. oman mummoin tahi äitinikään ( joka on jo mummo itsekkin ) pitävän sellaisia nilkkapituisia helmoja mitä mie pidin, ja pidän viel osaksi nykyisinkin. Se vaine jotenkin luonnistui/luonnistuu miulle niin hyvin. Se oli automaattinen juttu... saati että olin "mannen" puoliso...
   "Mannen" joka miulle osti isot, kultaiset, korvarenkaat. Renkaat joista en osaa enää luopua poies. En vaikkas puolisoni jo mennyt on "paremmille kalavesille". Ne vaine ovat jääneet ja tulleet osaksi miuta. Tunnen itteni "orvoksi" jos ne eivät killu korvissain.
Sormuksesta sormessain luovuin poies aikana jolloin tuntui että nyt on sen aika. Aikan jolloin oli tunne että se tästä; puolisoa ei enää ole. Hän ei kulje enää tässä elämässämme, ei kulje rinnallani. Sormus tuo jonka ostimme sitoutumisen merkiksi välillemme - todisteeksi toisille että olemme yhdessä, olemme...

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%28107%29.

... ME!
   Pätkäisin ( tai siis tyttäreni leikkasi ) hiukseni lyhyeksi. Niin lyhyeksi ettäs tätä lyhyempänä ne ovat olleet viimeksi amiskan aikana. Ja siitä on jo sen yli kolmekymmentä vuotta... Tässä pituudessa nämä ovat olleet viimeksi tuplieni syntymän aikoihin eli kohta jo kaksikymmentä vuotta sitten.
Koko tämän "väliajan" ne ovat olleet sitä silloista kasvuvaihettaan vaille, pitkät.
Miksikö? No, varmaankin "juttu" juontaa aikaan lapsuutein. Sillon olin nimittäin aina perheemme lyhimpien hiusten omistava tyttö. Siskoillani, niillä kahdelle jotka "omistan", oli aina pitkät hiukset ja miulla lyhyet. Joten nyt kun olin sitten jo aikuinen ja päätin näin ihan totaalisesti omasta kuosistain ( miinustettuna amiskan aika jolloin malli ja "kuosi" muuttui kulloisenkin oppimis-aiheemme, -tarpeemme mukaan; milloin permistä, milloin lyhennystä tahi mallin muutosta jonkinlaista ) niin kasvatin hiuksein pitkiksi... samalla aikaa olen tehnyt huomion että siskoillani vastaavasti hiukset ovat näin aikuisena lyhentyneet lyhentymistään ollen nyt jo aika lyhyet jos vasite vertaa heidän lapsuusaikojaan.
Mutta nyt kun elämä heitteli näin... kun harmaatkin lisääntyivät roppakaupalla yhden yön aikana kutreilleni puolitoista vuotta sitten yhden tietyn ihmisen takia... ja vaihdevuodetkin harventavat hiuksiani niin et parturikin ihmettelee niiden lähtövauhtia... niin päätimmä ettäs nyt saavat sit lähtiä ja kunnolla. Kerralla vain kaikki. Ei mitään hissutusta, pikku hiljaa lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi vaan kaik ja kerrallansa.
   Tatskan otin. Tatuoinnin joka viel menee himpun uusittavaksi mutta kuitenkin se jo tuossa käsivarressain mukanain kulkevi minne menenkin.
Tätäkään tuskin "entisessä elämässäni" olisin tehnyt. Ei varmaan tahtoa ja tarmoa moiseen olisi ollunna vaik ajatuksissain se kyl olikin; sen muistan. Puolisoin ei vain olisi siitä hyvin mielissään ollunna...
Mutta nyt kun yssin olen ja asustelen niin kukapa miuta ois jarruttelemaan? Ei kukaan. Päin vastoin; muoskistain ovat muutaman omansa ottaneet jo aikaa sitten. Ja monet muutkin tuttuni myös.
   "Pakko" muutin ravitsemustani hiivan takia.
Ennen käytin paljon enemmän kanaa. Nyt vaine kalaa joskua ja ihan harvoin kanaa. Liha-lihaa tosi harvoin. Gluteiinit, sokrut, hiivat, ovat pois jätetyt. ( Ja samoin tein monet ihanan herkut joita joskus tykkäsin syödä: mm. kesäiset näksi-tuokiomme puolisoni kera kaffeen kanssa... ) Maitotaloustuotteetkin lähes kokonaan - poikkeuksena nyt tämä aikajakso kun niitä maidon vasteaine-kokeita otetaan vielä uusimisineen.
Nyt syön gluteenittomia, ( maidottomia ), hiivattomia ja joskus ns. omalla sokrulla tehtyjä jutskia. Eli olen opetellut aivan uusia makuja ja ruokia syömään. Olen opetellut uudenlaisten leivonnaisten tekoa ja siin samalla tutustunut aivan uusiin raaka-aineisiin. Gluteniittomiin ja myös ns. enempi raaka-aineisiin. Siis sellasiin ns. alkuperäsiin - tiedättehän?
  Olen kutistunut.
Aika tämä "armollinen" varmaankin osansa siinä tekee kun iän myöten selkärankaani kasaan laittavi mutta osansa ovat tehneet myös tämä ruokavaloni kuin myös ajoittainen juoksemiseni joka nyt par´aikaa taasen tauolla on kun en hommieni lisäksi jaksa/kerkiä matkaani lähteä,  ja rahattomuuteni, kykyni ostaa ruokaa. Kuin myös kaikkinainen elämän kuormittavuus ja tapahtumat siin niiden mukana. Ei paljoa kerkiä pohtia mitä syön, syönkö... Ei paljon jouda pohtimaan mitä ja miksi kutistun?
Toisaaltaan "armollista" välleen näinkin päin sillä olen ikäni ollut enempi pyöreä, pullea ( en ylipainoinen kait koskaan paitsi raskauksieni aikana raskauskilojen kera ) ja laajamittainen tyttönen. Muistan kuin ihan alle alakoulu ikäisenä mummoin miun ( liekkö jo tämän teille Armaat Lukijain keronut? ) sanoi ain alakerrassaan olevaan kauppaan mennessämme: "xxxxx ... vedä vatsa sisään." Muille sisaruksillemme hän ei tätä sanonut muuta miulle sanoi. Oli siin pienellä likalla ihan tarpeeksi kestämistä, ja näin myöhemmällä iällä ajatellen aikas "hyvä" minä-kuvaa "kasvattava" kommenti aikuiselta pienelle lapselle!
   Hommapaikassain olen ja hommailen jo toista kesää.
Jos ja kun olisimme puolisoin kera kahden viel olemassa niin tääkin olisi jäänyt varmaan tekemäti kun olisimme muuten vaine pärjänneet kahdestaan ja elelleet ukkina sekä mummona hommaillen muoskien ja heidän mukeloidensa kera. Ei olisi ollunna ns. huolta huomisesta.
Mutta nyt kun "Matti on kukkarossa" tahi siis "raha on pikku" niin ei ole ollunna paljoa kyse siitä et lähdenkö hommiin vahi en? Onko tarvista tehdä työtä kodin ulkopuolella?
Toisaaltaan tämä on ihan hyvä näin. Voisinko parempaa Homma-paikkaa saadakkaan? Voisko jossain hyvempää, mukavanpaa, kiinnostavampaa, ihanampaa, vapautuneempaa, mukavampaa, kotoisampaa, vapaampaa, ystävällisempää, vaihtuvaista, avartavampaa... paikka olla? Voisko miulle enää sopivampaa paikkaa olla? Tuskimpa vaine.
Eli olen sankken tytyväinen Homma-paikkaani tähän -

   - kuin myös ihan koko elämääni nykyiseeni. Kaikkeen tähän mitä omistan, mitä olen nyt.
Olen huomannut kuin olen näiden muutamien vuosien sisällä oppinut monia uusia asioita elämästäni ( mm. sen kuin olen sinisilmäinen ihminen... ) ja elämästä yleensäkin.
Olen saanut muutamia, mutta sitäkin merkityksellisempiä, ystäviä elämääni katsomaan suunilleen samaan suuntaan kuin miekin - tahi sitten kertomaan toisenlaisista vaihtoehdoista elämässämme.
Olen oppinut ettei koskaan pidä sanoa "ei koskaan" sillä onhan miullakin nyt esim. lyhyviä helmoja, lyhyet hiukset ja tatskakin :)
Olen ( kait ) oppinut arvostamaan itseäni sen verta etten ihan kenen vaine "kelkkaan" lähde mukaan vaan pidän tietyt "kynnykset" mahdolliselle tulevalle kumppanilleni.
Olen saanut vahvistusta yhä enempi siihen että minä OSAAN. Minä TAIDAN. Minä OLEN hyvä. ( Kun vain viel oppisin kehumaan itseäni ja pitämään itsestäni... )