Tyhmiä aatoksiahan ei ole. Eihän ole?

   Mietin tässä että maailmassa on olemassa monenlaista toisesta pitämistä, tykkäämistä, rakastamista tai muuta sellaista. Tarkoitan ihan näin yleisellä tasolla ajatellen. Mutta jos ja kun tätä alkaa "pilkkomaan" niin...

   Muoska pitää, tykkää ja rakastaa vanhempaansa. Kuin myös toisin päin. Ainakin näin yleensä. Onhan toki olemassa myös lapsi-vanhempi-lapsi-kombinaatteja joissa tämä ei pie paikkaansa, ei toteudu mutta se sit onkin joku toinen juttu se....

   Sitten on ystävyyttä ja toisesta pitämistä. Enempi tahi vähempi. Tyttökaverukset pitävät toisistaan; on bestiksiä. Poijat toisistaan; on parasta kaveria. Häntä jonka kanssa eniten otetaan lunkisti - vai mitenkä sitä nykyääm sanotaan...

   Sitten on nuoria aikuisia joista en itse kyllä ota oikeestaan mitään selkoo. Meinaan että miusta he elävät - sanoisinko ihan sekaisin! Ihan sekapareina. On tyttö-tyttö, on poika-poika, on tyttö-poika ja päinvastoin... Ihan kavereina mutta on sitten myös silleen enempi pitävinä. Omina pareinaan, seurustelevina pareina. Mutta se mikä miuta heissä eniten "hämmentää" sekasin on se et tuntuu kuin kaik olisikin sittenkin loppuinlopuksi "yhtä perhettä". He ovat kuin jokin kommuuni, yhteisö. Kaik ovat kaikkiin kavereita, kaikkiin ystäviä. Tahi sitten parit vaihtuvat tään ryhmän sisällä ristikkäin: ensin ollaan yhden kaa - kohta jo toisen kaa. Jne. Tai jotain sinne päin. En tiedä. Ja sekös siinä miuta oikein kunnolla hämmentää...

   Kun mennään vanhempaan polveen niin tilanne on silloin muuttunut toiseksi. Kenties. On löytynyt se oma, vakituinen kumppani. Tai siis se elämänkumppani. Siis hän jonka kanssa ajatellaan elävämme elämämme loppuun asti - ukiksi ja mummoksi asti. Vaikkakin nyt nykymaailmassa totuus on on että hyvin moni ei "yllä" sinne asti ( hät-hätää vuoden päähän - sekin on jo nykyään "saavutus" ) Rakastetaan ja perustetaan perhe; jos saadaan lapsia. Nykyään kun lapsia "aletaan tehdä" vasta myöhemmällä iällä niin sehän ei oo sekään niin varmaa... Mutta siis rakastetaan ja eletään. Kiertokulku alkaa alusta eka kerran; lapsi-vanhempi-lapsi. Ja nyt sanoin rakastetaan ihan näin automaattisesti. Kaitenkin, ja uskonkin että myös tätä nuoremmatkin voivat rakastaa mutta se vaine nyt tässä vaiheessa tuli silleen "luontevasti".

   Sitten ollaan iässä - mie. Tullaan mummoksi ja ukiksi. Rakastetaan sitä elämän kumppania siinä/tässä vieressä. Rakastetaan muoksia ja muoskiin muksuja. Etenkin muoskiin muksuja kun nythän "vastuu kasvatuksesta on vanhemmillaan ja ilo meillä isovanhemmilla". Puuhaillan, ollaan ja "naatitaan" elämästä. "Naatitaan" myös siitä elämänkumppanista. Yhä edelleen. Siis me vanhatkinhan kyetään vielä "petihommiin". Kyllä....

Mutta kuis on sitten tään puuhailun, olemisen ja naattimisen kanssa kun ei olekkaan sitä ehtoista emäntää, vakaata vaaria, sielunkumppania tahi muuten vaine vanhuuden höperöä siinä vierellämme? Kyllä puuhailu ja oleminen sujuu yksinänsä - tiedän tään näin kokemuksesta. Sanon tään "syvämen syvällä rintaäänellä"... mutta mites on sen naattimisen laita? "A-pu-va!": Huudan mie. Naattia voi yksinänsä - aika kylymän-kiskostahan se kyl yksinänsä on. Tunteet ovat sillon jossahii taivahan turuilla. Mutta kun se tuo "luonto tikanpoijan puuhun aijaa"... 

2014.5.24-25.%20Taimien%20istutus%2C%20j

Mutta, mutta ( taasen muttia ) - ne tunteet tällä iällä! Oo-kei, onhan näitä muoskia, ja muoskiin muksuja. Heitä saan paijata, helliä ja pitää hyvänänsä ihan niin paljon kuin haluaa. Ihan hyvä homma. On ystävät ja kenties viel elossa olevat/olevia vanhempiamme. Heitä voi ileellen rakastaa ja heistä tykätä. Kuin myös mahdollisesti elossa olevia sisaruksiaan yms. sukulaisia. Onhan näitä "piettäviä". Mutta, mutta taasen mutta, miten näiden tuhehdutettujen tuntehiin laita on? Miten näitä hoitaa? Mihin suunnata nää? Minkä "voimavaran" maailma menettääkään meidän yksinäisten vanhusten tunteiden tuhlauksessa? Tai siis siinä et ei olekkaan sitä kumppania siinä/tässä vierellä jota helliä, paijata ja ennen kaikkea rakastaa! Tuska on suuri. Se kasvaa, pursuaa ja kaihertaa saman aikaisesti, rintapieltä. Se niin kuin itää koko ajan. Poukkoileen ees taas ja ettii että mihkä asettua? Ja murehtii että kuis miulle poloiselle käy: kuivunko mie kassaan vahi haihdunko taivahan tuuliin? Olemattomiin.