...pelko on valinta.": luin juuri eilennä ehtoolla kun itse omia pelkotilojani käsittelin ja mietin.
    Ajatelkaas Lukijain Armaani miun tätä lausetta, pilkkokaatte se osasiin, niin löydätte siitä hienoisen totuuden!


   Elämässämme täsä on ollut kautta ihmisen historiikin, on nyt ( vasiten nyt täällä Euroopan kamaralla mm. ) ja tulee olemaankin viel aivan varmasti tulevaisuudessakin, erinäisiäkin vaaroja, vaaratilanteita ja erinäisiä vaarallisia tapahtumia, muttas on aivan eri asia et kuin niihin suhtautuu!

   Otatko vaaran vaarana ja toimit sen mukaan siinä tilanteessa? Tavallaan siis kykenet analysoimaan sen tilanteen siinä hetkessä, niillä sekenteillä, ja siten kylmällä järjelläsi toimimaan sen tilanteen vaatimalla tavalla ja tasolla.
   Vai viekö pelko persiissä siut tunteet edellä tilanteeseen tuohon? Onko se pelko "herra suuri" joka siuta ohjaa ja annat sen ottaa vallan? Kenties lamaannut pelossasi siihen paikkaan, et kykene toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla vaan jokin ns. alkukantainen hengissä selviytymisen vaisto laittaa siut pakenemaan tilanteesta tuosta? Tunne ja tila on niin vahva, ettäs et vaine kykene kohtaamaan sitä vaan se laittaa siut pakenemaan mahdollisimman pikaisesti paikalta tuolta?
   Tai sitten et "analysoi" tilannetta tuota, et pakene vaan käyt hyökkäykseen? Joko jo silloin kun kohtaat tuon vaaratilanteen, ns. ennekoit, ajattelet... tai no, et ajattelekaan, vaan se on automaattinen refleksi... alat laittaa vastahankaan; "minun päälle ei tulla, ei astuta, ei tehdä vääryyttä, jne.."
   Tai sitten kun koet sen vaaran juuri sillä hetkellä, niin nouset sen jälkeen vasta kyntehen tyyliin et miullehhan et kukkoile, miulle et tee pahaa, miun kantain on tää, katsos tätä - täältä pesee! "Miuta ei syödä elävältä - se olet sie joka ensin antaa periksi!"


   Mieleni päällä on, kun muistelen aikoja mennhiä ja elettyjäni, ettäs aikas harvassa ovat ne tilanteet jolloin olen "tarvinnut" pelätä jotahin vaaraa. Ehken niitä vaaratilanteita on kyllä ollut olemassa muitahin, muttas en vain ole hokassut niiden olemasa oloaan? En ole osannut pelätä - pitänyt vaine kenties jonkin laisena "tiukkana tilanteena", adrenaliini kohonnut, sydän hypeksinyt, muttas et pelännyt? En ole tajunnut et pelkäisin tahi pelätä "pitäisi".

   Ekaksi tulee mielein aika jolloin omasin jo muutaman muksuin miun ja silloinen puolisoin lähti kertomata mitään et minne nenee, miksi lähtee, jne., jonnehhin. Silloin pelkäsin itseni ja lasteni noiden silloin jo ollehin puolesta.
Mie autoton; ei autoa johka lapset laittaa ja lähteä "turvaan" kotia takaisin palaavaa miespuolista henkilöä.
Muutamat pienet lapset silloin; kuin puolustaisin muksujain noita ja samalla itseäin jos tämä puolisoin käsiksi kävisi? Sen verta nuori perhe kun oltihin silloin et en vielä osanut arvioida, tahi lukea, toista et mitenkä hän käyttäytyy, mitä tuleman pitää, tms.. Ja ekan kerran tuollaisen lähtemisen sattuissa sitä peloissain olin.
Muistelen et soitin-ko silloin tämän puolisoin vanhemmilla ( äidille ) ja kyselin et mitä, miksi, muttas olikohan vastaus et miehet nyt tahtovat joskus vain lähteä johkin, tms.? "näin vain he tekevät." ( Liekkö siis "malli" ja käytös tuo kotoaan opittu? ) Siis aivan utopiaa vielkin miulle tuollainen tapa - en ole oppinut sitä täsä vuosien varrellakaan viel tajuamaan, en hyväksymään! Kyllä nyt pitää tietää mihkä toinen menee, miksi menee, koska takaisin tulee, jos kerta parisuhteessa ja perheenä ollaan!
   Sitten tulevat mieleen ne kerrat kun olisi varmaan pitänyt pelätä ja tajuta et jonkin lainen vaaratilanne on olemassa.
Esim. kun itse pentuna navetan heinäladon kattoparruilta alas tupsahdin ja korvalehteni rikki raastoin siihen parruun.
Tai kun synnyinpaikkakunnan kirkon kellotapulin jyrkät portaat alas kierin pitkin pituuttain ambulanssi kyyditykseen joutuin.
Sekä sit erikseen erinäiset leikkaukset joita ennen JÄNNITÄN peläten et kuis käy; heräänkö enää niistä nukutuksista hengissä eloon? Ehken en pelkää sitä leikkausta itseään vaan sitä et heräänkö hengissä? ( Tuskinpa vaine hengetönnä herätä voi....?! )
Autokolarit, "metsähallituksen" puolelle ajot - no, niihin ei ole kerennyt paljoa reagoida kun ne tapahtuneet ovat "sillä sekentillä". Siinä on vain mennyt mukana ja tuskinpa jälkikäteenkään mitään muistain? Sitä on varmaan se tuo Ukko-Ylimmäinen ja tää ihmisluonto, sen verta hyvä et se sulkee tuollaiset "näkemiset" poies mielestä siten et jälkikäteenkään ei niistä muista kuin et tuossa mentiin ja sit - ka´ tuosta kohasta mie sit heräsin tahi havahduin et näin sattui!
Puolisoin kuolema. Tahi isäni itsemurha. Ne menivät järjen kera lävitse.
Olin se joka kaiken organisoi, laittoi alulle ja pyörimään niiden jälkeen. Olin se joka piti puolisoin muksuja ja omiain kasassa ja arjen pyörityksessä. Ohjasin, neuvoin ja kyselin et misä menhään itsekullahin. Samaten isän, Sukumme Mummon puolison; hänet ja hänen kaikkien lasten saannit ohjattuun puheapuun, jne..
   Ei siis pelkoa muistettavaa, ei vaaran tilannetta havaittavaa. Vain se tilanne "päällä" ja sen hoitaminen iellehen.


   Nyt tuli täsä sitten elämäin toinen ( toiset ) pelko eteeni.
   Muistissain on kuin tilanteissa nuissa ajattelin, ettäs MIE en ole se joka provosoi; mie olen se joka kuuntelee ( kuten yleensäkin ) ja juttelee mieluummin ( kuten yleensäkin ) kuin et kävisin päälle kuin yleinen syyttäjä tahi varsinkaan fyysisesti toiseen kiinni.
Tietenkin jos toinen olisi mennyt niin pitkälle et olisi ensin minuun fyysisesti kiini käynyt - olisin puolustautunut: ei ylitseni ihan niin vain kävellä! Muttas muutoin ei, "fysiikka" ei ole ratkaisu mihkään juttuun. Liekkö sitten ollut kyse siitä et olen vanhempi ( ja viisaampi? ) kuin kyseinen henkilö vahi siitä et olin selvin päin ( kuten aina ) ja toinen päissään - tiedä en sitä.
Mutta näin jälkikäteen ajatellen sanoisin et olipas hyvä kun en sanellut takaisin, provosoinut, enkä käynyt päälensä vaik´ kuin mielein miun olisi tehnyt siinä vaiheessa kun miut mm. fyysisesti "nurkkaan" ahdistettiin tuolin ja seinän väliin!
   Voisin sanoa et se tuo minkä kerroin tuossa alussa pelkotilanain ekana, niin tää oli siihen nähden EKA kerta et fyysisesti ihan henkeni edestä pelkäsin!
Jos ei olisi ollut paikalla tuolla ketään toisia, niin olisin todellakin varmaan ollut helisemässä! He kun vuorollansa pitivät puoliain jutellen, sekä tullen väliin ihan oikeestikin.
( Itse en ole mitään tälle kyseiselle henkilölle tehnyt, ei. En satuttanut häntä mitenkään, en kertonut tahi sanonut hänelle mitään, en loukannut, en tehnyt mitään häntä vastaan. Ja olimme tuolloin meille kummallekkin aivan ulkopuolisessa paikassa. Ventovieraita siis. )
   Eka kerran elämässäin pelkäsin fyysisesti miuta isompaa, kookkaampaa, pidempää, nuorempaa ja täten parempi kuntoistakin ihmistä kuin mie.
Pelko oli seuranain niin paikassa tuossa, kuin sitten kotimatkallain jonka kävellen toimitin. Pelkäsin, että hän fyysisesti kimppuuni käy tahi autollaan ylitsein ajaa, jos olisi miut tieltä tuolta tavoittanut kotiini vievältä...
 
   Pelko siis varjeli tavallaan miuta näissä tilanteissa olleissa.
   Kykenin analysoimaan ( mie "itse rationalisoija"? ) hetkillä noilla tilanteet nuo.
Kykenin ajattelemaan et jos teen näin, jos varsinkin provosoisin jotenkin, vaikkas inttämällä vastaan tahi kieltämällä hänen sanansa nuo syyttävät, niin ei hyvä seuraisin. Se olisin mie joka alakynteen jäisin sil sekendillä!
Kykenin näkemään kokonaistilnnetta ja hänen sanojensa taustoja laaja-alaisesti ja ymmärtämään miksi hän käyttäytyi juurikin noin, miksi hän miulle sanansa osoitti, miksi hän nuin miulle halusi "isotella" ja "kaapinpaikan" näyttää, miksei jollahin muulle siinä tilanteessa olevalle.
Kykenin pitämään hermoni ja mieleni tasassa sen sijaan et olisin antanut pelolle vallan ja vaikkas sanellut sanasen takaisin päin, kuten yleensä teen jos "päälleni astutaan". Pelko saneli mielessäin et nyt on paree pitää hermot ja sanottavansa kasassa tai muuten "lätty lätisee".
   Pelko osastaan asetti itseni aloilleen kuuntelemaan rauhassa mitä toisella sanottavaa on, sen sijaan että olisin provosoinut häntä sanallisesti - saati fyysisesti vastaan laittain, samalla siinä sit varjellen miuta suuremmalta vaaralta.


   Pelko - tuo vaaran serkku.
Pelko tuo vaaran serkku ja meitä vaaralta suuremmalta varjeleva ominaisuus, inhimmillisellä nisäkkäällä, ihmisellä imeväisellä.
   Mihkä kaikkeen me olisimmekaan nokkamme työntäneet ja laittaneet jos me emme omaisi pelkoa persiissämme?
Olisimmeko varjeltuneet tulikuumilta kohtaamisilta ( tuli, tulivuoret, nuotiot, tulipalot, yms. ) tahi jäisiltä kylmyyksiltä ( napajäätiköt, kylmät talvet, jääpuikot; kielen laitto jääpuikkoon, kylmät talvet, kentamattomat jääkannet, yms. ), tms. äärimmäisyydet jotka eivät ole oikein "mukavia" jos niihin emme suhtaudu pientä pelkoa tuntien ja vaaroja nuita tajuten sekä niihin oikein varustautuen.
   Mihin kaikkeen tää Maailmamme Avarainen olisikaan jo päättynyt, sillä sehän olisi kyl jo päättynyt jos pelolle ja pelkotiloille olisimme vallan antaneet sekä suin päin jokahiseen mukaan lähtenee, jokahiseen provosointiin mm.!
Tanner vaine olisi tömissyt kun jokahinen valta, valtio, mielipiteensä painokkaasti ilmaissut kansa, heimo, perhe ja ihminen, olisi halunut ITSENSÄ esiin tuoda ja sanonut et MIE olen oikiassa ja tää kaikki KUULUU miulle!

   On se vaine hyvä et on olemassa pelko joka laittaa meidät ihmiset ( ainakin ihmiset - muista nisäkkäistä ja eliöistä en tiedä, muttas luulisin et josain määrin nekin? ) ajattelemaan laajempialaisesti ja "järkevämmin". 
   Pelko sanelee meidät näkemään myös sen toisen osapuolen motiivit, näkökannat, ja mielipiteet. Se haastaa ja laitta meidät löytämään "kultaisen keskitien", sovittelmaan, sopua solmimaan.
   Pelko sanoo, että vaara on olemassa, muttas siltä itse vaaralta vältytään jos teetkin nyt näin tahi näin.
Pelko varjelee vaaroilta olevilta, vaaroilta tulevilta. Pelon ansiosta vältymme itse vaaroilta ( ei kuitenkaan aina... )
   Ja ilman vaaroja ei olisi - pelkoa!