Vihdoinkin aikaa itselleni. Tai no, aikaa ja aikaa mutta sanotaan nyt että tuokio, varastettu sellainen, kun en enää jaksa paneutua aivojeni kera asiapapereihin. Ei ajatukset enää kulje ns. kaiken maailman tärkeissä jutuissa. Joten - sitten panaudun kaikkeen muuhun nyt. Mm. tähän Hajatelmaan.
   Kiirettä se on pitänyt. Tuntuu että vuorokaudessa saisi olla se 24 tuntia lisää että kerkiis ihan kaiken tehdä ja mielellään viel sit lisäksi aikaa ihan vain itselleni. Mutta mistäs se Luojakaan tähän maailmaan lisää aikaa lykkis?
Aikani on kulunut nyt viimoaikoina tyystin tyttäreni asioita hoidellessa ( jotenka se tulee sujumaan viel tiiviisti lähiaikoina kaiken vähäkään liikenevän vapaan aikani... ) ja sitten asiassa ni moisessa et olen apukätenä eräälle ystävälleni muutaman tovin. Paikassa jossa ennenkin olen ollut ja jossa TYKKÄÄN olla sitten viimosen päälle. Siel ei "työ tekemällä lopu" ja siellä on TOSI IHANA ympäristö hommailla kaikkea. Siellä ei ole pomoja ja työntekijöitä - on vain me. Siel on siis kaik kohillansa tälläsen Mummo-Hupakon käyskennellessä ja hyöriessä ylt´ ympäriinsä.
   Sitä olen mietiskellyt viimeaikoina että miksi toiset saa ja toiset ei? MIKÄ kumma siin on että mie en saa... kumppania? Vaik kuin halluisin.
Tosin olen miettinyt sitäkin että tuskinpa vaine mie häntä ( sitä mahdollista persoonaa joka sit joskus toivottavasti toiseksi puoliskokseni käy ) saman katon alle hyväksyisin vakituiseen asumaan. Ei enää. Ei enää "tässä iässä" ja tällä tietämyksellä mitä elämä on mukanaan tuonnut. Eli paremminkin kumppanuutta olisin vailla. Tasavertaista kumppanuutta pienellä elämän sokerilla sänkkykamarin puolella. ( Ne suolat mie heitän poies ihan sujuvasti. Enhän mie muutenkaan suolaa "viljele" esim. leipomuksissani ja ru´uissani. )
   Lunta on tupaan työntänyt tänä vuonna aivan antaamuksella.
On se jännä että miten sanonta: "Vuodet eivät ole veljeksiä keskenänsä.", pitää tässäkin tapauksessa paikkansa. Tai oikeestaan tänä vuonna etenkin sillä onhan se nähty nyt viimeisimpinä vuosina kuin on maailmamme ollut vähälumista. Melkeinpä poikeuksetta jokahinen vuosi. Vuosi vuoden jälkeen. Se vaine et milloin se vähäinen lumi on sitten laskeutunut maamme kamaralla on tapahtunut hivenen eri aikoina ja useimmiten vasta joulun jälkeen - joskus jopa vasta tammikuun puolella.
Ja nyt - nyt se tuli jo marraskuussa iloksi Maan Mataajille. Todellakin iloksi sillä itse ainakin tykkään siitä että sitä on kun se valkasee tienoot niin ihanasti. Ei ole seutukunnat sysi mustan pimeyden syleilyssä vaan loistavat lumivalkeiden hankien loisteessa. Vasite kun pimeään aikaan tuolla ulkona kuljeksii aamuin ja illoin.
Onhan se ihan toista kuin sellainen sysimusta pimeys kera loskaisen ja rutaisen, loskakelin. Seutukunnat ja jokahinen paikka mustan mudan pinnoittamana, puut lehdetönnä, riivittyinä kuin luurangot ikään - raiskattuina ettenkö sanoisi.
Kyl mie vaan mielluummin tälläistä keliä pitelen. Vaikkas nyt alvariinsa tuuppaa lunta tupaan tullakkin niin ettäs jokahinen päivä saa ainakin kertaalleen josko ei useamminkin lunta olla ulkona siirtelemässä paikasta toiseen jotta siellä voisi niiden "muutamien" lumihiutaleiden välissä kulkea johkin suuntaan. Tokihan sekin harmittaa että AINA pitää olla sitä tuuppimassa poies kulun tieltä anivarhain ennen Hommiin lähtöä ja sitten ehtoolla Majaan Mahtavaan palatessain ainaskin kertaalleen. Tottahan toki. Jokahinen kerta noidun että sais jo nämä lumen tulot loppua, eiköhän ne jo riitäis... mutta kun ei se tuo Ukko-Ylimmäinen tätäkään pyyntöäni taida "soveltaa".
   Pohdin tuokioittain että miksi sitä näkee erinäisiä asioita toisten parisuhteista ja sitten vastaavasti ei varmaan kukaan näe itse itsensä parisuhteesta vastaavia? Tai sitten sitä on vaine näkevinään...
Silloin aikoinaan kun Joku seurusteli ( oliko peräti kihloissa? ) silloisen kumppaninsa kera näin ja taisimpa sanoa ääneenkin muutamia kertoja että heidän suhde ei kanna. Se suhde ei tule onnistumaan. Ja niinhän siinä sitten kävi; se suhde kuoli yksinkertaisesti mahdottomuuteensa. Liian pitkät välimatkat ja muita erinäisiä henkilökohtaisia perhesyitä tuli väliin.
Nyt on ystävissäni eräs nuori heppu jolla on perhe. Perhe jossa he vanhemmat "kipuilevat" varmaankin puolin ja toisin. Itse tiedän vain tämän miespuolisen tunnot ja ajatukset heistä. Mutta sekin näyttäisi varmaan riittävän että voisin todeta heistäkin että siinä on parisuhde joka ei kanna. Kyllä - se voi kantaa aikansa mutta jossain vaiheessa se repeää. Ei tule onnistumaan vaik he kuin sitä soutaisivat ja huopaisivat. Vaik he kuinka puolin ja toisin välleen sitä "tekohengittäisivät". Se on vain yksinkertaisesti suhde joka ei onnaa niin ei onnaa.
Ja "kolmannen konkkaronkka" on sitten erään iäkkäämän ystäväni parisuhde. Heillä menee näennäisesti hyvin. Uusi ja tuore parisuhde. Liekkö jo kuin mones suhde molemmille muttas sen mitä olen sitä rinnallansa katsellut, kuullut ja kuullostellut niin sekin taitaa olla aikaslailla tuhoon tuomittu pitemmän päälle.  Siinä suhteessa on vain liikaa "rakosia" joihin jää liikaa ilmaa väliinsä. Heillä siis on liian löysät siteet toisiinsa. Liian piiiiiit-kä "lieka" että he voisivat sitoutua toisiinsa, että he SITOUTUISIVAT toisiinsa. Kasvaisivat yhteen ja muodostuisivat me-persoonaksi.
   Kiittelen Ukko-Ylimmäistä siitä että olen ollut viimeaikoina aika terveenä. Noin ulkoisesti. Ei pahemmin nuhia jotka kaataisivat sängyn pohjalle. Ei oikeestaan olleskana ( kop, kop - koputan puuta ) viime aikoina kun ei lasketa mukaan nyt tätä tään hetkistä poskiontelojen tulehdusta jonka sain kun putsi-putsitin vaatekaappiani josta löysin useammankin villakoiran kätköistänsä lymyilemästä... sain sieltä allergisen reaktion, nuhan.
Olen laskeskellut ettäs oiskoon tähän "taudittomaan" ihanuuteen "syyllisenä" se tyttäreni noin vuosi sitten neuvoma aamu-smootien naposteleminen? Olisiko siinä jotain tehoa ja vaikutusta elimistöni "kokoonpanoon"?
Mutta jotta ei suinkaan kaik olisi liian hyvin, liian ruusunpunaista, niin sitten on se paljon puhuttu karma. Se sellainen elämän karma että jos jotain on hyvin niin sitten on pakko olla myös jotain huonoa. Eiks vain?
Miulla se on se että kroppain pettää jälleen tuolta alhaalta... Ei, ei sieltä alapäästä vaan viel alempaa. Ihan sieltä juuresta asti. Jarpaitteni tykönä; jarpaani ovat täysin pas-ka...na. ( Odotankin parhaillaan lähetettä keskussairaalaan erityislekurin luokse mennä. ) Nyt viel kun vietän päivät pitkät seisten suunilleen ilman enempiä taukoja niin tuntuu näin ehtoon korvalla ettäs jalkateräni ovat kuin tulisilla hiilillä. Särkee, kolottaa, vihloo... tekee kaikea muuta kuin olla ihanasti.
Jo kertalleen leikattu vaivaisenluu kipuilee ja vääntyy yhä pahempaan asentoon vaik sitä kuin tukisi. Se sitten heijastuu muihin varpaisiin luoden niihinkin virheasentoja, ja ihan pienimmäinen... se pienen, pieni ihanaisen kipakka pikkivarpaani... se kärsii pahiten hankautuessaan kaikkien kenkien kylkeen niin että siihen muodostuu tämän helekat...in ahdingon takia jokin kumman kyhmy. Ehken niveltulehdus tai jokin muu sellainen. Siihen KOSKEE todella paljon. Mikään kenkä ei käy "hänen arvolleen". Kaik ovat liian "alempi arvoisia" että hän niiden kera sinuksi tulisi. Auts!
   Muttas nyt. Nyt alan lopettelemaan tään jahkailuni ja asetun koht´ sillään maate tuonne omaan makkariini jotta sit huomenissa taasen jakselen leipoilla kaiken maailman ihanuuksia siellä Homma-paikassani.
Huomenna on tulossa Glögi-kirsikkajuustokakku... tänään leipoilin Minttujuustokakun, katetun Kinkkupiiraan ja Luumu-omenabritan...ihanuus kun saa leipoa ja toteuttaa ittesää. Ihanaa.