... se kun Jokunen, Korvain miun, saneli ettei enää olekkaan Korvain miun.
   Tähän asti hän on ollut, kaik nää mennehet, lähimmät, nelisen vuotta, se miun "lähin" joka saanut on "kuulla" kaiken, siis aivan KAIKEN, suoraan, lyhentämättömänä ja kiertelemäti, kaartelemati. Hän on ain ollut se henkilö joka on kaiken saanut tietoonsa ensimmäisenä. Hän on ollut lähelläin kun on sattunut jotahin. Kun elämä tämä mätä on puristanut miusta mehujansa ulos, kun se on potkinut isolla kalossillaan persuuksini miun. Kun elämä tämä Telluksella stallattava on onneansa ojentanut, ja päivänsä paistetta risukasaankin pilkahdellut.
Siis suoraan sanottuna se jolle olen murheheni ja iloni kantanut ja toinen on ne sit kuunellut. Aivan kuten tavataan tehdä esim. vaikkas parisuhteessa ollessa. Se vaine erotukselle ettäs kumpainenkin, ja etenkin MIE, olen tiennyt koko ajan täsä ystävyydessä ettäs täsä ei ole ollut kyse mistään kumppanuudesta vaan vaine pelkästään ystävyydestä.
Nyt sitten kun tämä tapahtui niin tuntuu että pää koppain kohta pakahtuu tuskasta, siellä on liikaa asioita, juttuja, yms. jotka pyrkisivät ulos ilmoille kunne vaine olisi joku joka ne kaik kuultelisi. Tai olisi edes kuuntelevinaan... Muttas kun ei ole ketään jolle purkaa niitä, ei ketään joka kuuntelisi.
Ollappa se toinen puolisko olemassa niin voisi sit hälle aina jutella. Kuten vaikkas itse kukin pruukkaa tehdä päivänsä päätteheksi kunne yksiin joutuu vaikkas töistään kotia, ja toinen siin vierellä kuulolla on. Olisipa se mukavaa. Olisipa se "helpotusta" suurta. Voisi johkin suuntaan "huudella" onkkelmansa ja ilonsa. Kun ei se auta mitään jos mie vaikkas alkaisin täällä koissain isseksein ääneen pakista. Juttelisin vaine tyhjille seinille? O-ou, ja samoin tein: voi seinä parat nää!
   ...se kun ystäväiseni George "taasen" loistaa poissa olollaan.
   Ihan kivasti meitillä on mennyt ja luulen ettäs tunne on ollut molemmin puoleinen tähän asti. Ollaan menty kumpaistakin tyydyttävällä tavalla ileh´ järilöih elikkäs kuten ketkä tahansa ns. pariskunnat. Välleen eteen päin ja välleen sit taakse päin. Välleen soudetaan ja välleen huovataan. Tai ainaskin miusta näin tuntuvi.
Paistattelen "päivän paisteessa" kun yksissä ollaan, muttas sitten taasen kunne ero koittaa ja erossa ollaan niin se hivenen koittelee tunteitani. On sellainen syvällä sisuksissa, tuolla josain syvänalan viimeisen, ta´aimmaisen, piskuisimmassa sopukassa, sellainen kirpaiseva, kaihertava, kaihoisa, tunne ja tila. On kuin huutaisin koko ajan ääneen mutta samalla kuiskaan hipi hiljaa, kuiskaan tuskin kuuluvasti...: "...kaipaan sinua niin.".
Voi, toivo... toivoisin... jotta toinenkin saisi tuta tään samaisen tuntehen. Että hänkin saisi tietää miltä tällainen olo ja tila tuntuu. Olisipa todellakin kiva tietää, siis silleensä tietää että toinen kertoisi, antaisi tietooni ihan rehellisesti, ettäs mitenkä hän tään kaiken kokee? Mitkä ovat Miehen miettehet meilessänsä, mitkä ovat tunteet tuimat toisella? Sillä kuten arvata saattaa - kyse on Miehestä Suomalaisesta joka ei puhu, eikää... Ettäs silleensä, tälleensä; tiedäppä sit täsä mitä toinen atvailee ajatuksissaan?
   ... se kun työt-kin loistavat poissa olollaan.
   Olen täsä nyt haeskellut ( jälleen ) töitä sieltä, täältä, ja tuoltakin. Joka puolelta, ja jokahinen paikka hivenen erilainen toiseensa nähden on ollunna: on pienempää ja isompaa puljua olemasa; on sellaista josa vaine muutama henkilö töissä on ja sitten taasen sellaisia joissa on useampiakin touhuissansa; on läheltä Humisevaaharjua, on kauempaa ja sit viel tosi kaukaakin. 
Se vaine ettäs jos saisin itse VALITA, ja jotenkin voisin VAIKUTTAA asiaan moiseen ni tottahan toki mie entiseen palajaisin; lähtisin entiseen Työpaikkaani töihin. Tai jos saisin toivoa niin ainaskin löytäisin toisen samanmoisen paikan issallein johka pääsisin touhuamaan töiden merkeissä. Ja ihan palkallisena - kiitos - sittenkin, sinnekkin.
Se vaine ettäs entiseen ei taida olla enää paluuta... jotenka se on vaine sit nyt etsiminen uutta, uljasta, ulottovuutta.
Itseäin vain pelottaa kaikki uusi. Kaik ne nykyaikaiset kassakoneet, tiskikoneet, paistouunit, yms. vempeleet näissä isommissa ja moderneimmissa työpaikoissa. Koska enhän ole koskaan aikaisemmin sellaisia käyttänyt, en oppia saanut niihin ja kun pitäisi olla. Pitäisi olla ja osata. Pitäisi omata ns. valmiiksi sellaiset taidot - taidot jotka moni koulutuksen ja kouluin kautta ovat saaneet/saavat itselleen ennen kuin tällaisiin hommiin ryhtyvät. Mie kun en näitä kouluja käynyt ole niin mistäpä mie sit tällaisia saanut olisin... Pitis kouluun itsensä orjentoida.
Orjentoida, ja orjentoida. Joopa joo. Vasiten kun en hallitse tietokoneita ja muita sellaisia joita sit tarvihteis nykyajan opiskeluissa... jotenka kiitos ei, ei miulle. Vaan jokin, esim. oppisopimuspaikka voisi olla se miun paikka. Se vaine ettäs sielläkin on kuulemani ja tietojeni mukaan näitä tietsikan kautta suoritettavia opintoja ja silloin taasen tökkäs, miulla.
Jotenka - onneani ongin: toivon parasta ja haen töitä näillä taidoillani joita miulla nyt on. Piste.