Aamu aikainen Aurinko Armahan valaisema ja aikas leuto sellainen alkoi tänä pänä jälkehen simmuin aukaistujen.
Palasta ottelin muksuin mukelon yhden kera ja tuumailin et mitenkähän sitä tehdä: "Huusholli huuttaa jo siivoojaansa, muttas ko tuo ilma ja tila sen verta hienoa pitkästä aikaa lupailee - kuvaamaan mieli mielisi?"
Lähti pirpanainen kouluun stallaa, mie ulkoistin kaik mattoin Mahtavaisen Majani Kulmakunnan kauhuksi tatä taasen sekä aloin sittenkin pakkade kamppehiain lähteiksein Maailmalle Avaralle!
   Tarpeeksi kampetta päällein ettei vilu kapajais tuolla jällehen navakan puoleisessa Tuittupäisessä Tuulessa. Sit notskitarpehet tietenkin eväineen; notskipuut periltä kyl löytyvät... Siihen kaffeetkin keittelin samoin tein vaik´ virallisesti kaffeelakossa olenkin! Muttas kun Sukumme mökki ja kaffit evähin kera - sehän on niinkuin vakio, ja pakon sanelema jutska, se!
Kamera - tietenkin. Ai niin - lumikenkkäin myöskin! Nuo -kengät jotka viimo talvena sit vihoin viimein monien vuosien unelmointini jälkehen itsellein hankin. Jälkehen jalkain leikkauksen kun silloin vannoin et nyt kyllä; kunne jalka tuo kuntoutuu, niin sitten -kenkäilemään! Kuin kävikään? Lumikenkäset kyl hankin, muttas kerkesi jo lumet sulaa toukokuuhun mennessä, kunne jalkain sain kuntoutettua ja paranneltua! Siihempä sit jäivät sen mennehen talven -kenkäilyt!
Jotenka nyt sitten ihan noin niinkuin virallisesti EKA kerran omilla lumisilla kenkäsillä stallade lumille olevaisille!

   Suuntana tosiaan Sukumme mökki tuo olevainen. Sen verta kuitenkin poiketen tavanomaisestain käynistä siellä, nottas pihaamme en mennytkään olleskana. Asettelin vaine -kenkäset jalkoihini, kameran kaulallein roikkumahan kera kameralaukkusen sekä lumikenkäilysauvat käsiini ja stallade aivan toisiin sfääreihin päin.
   Teille, Armaat Lukijain miun, ei kenties ( todennäköisesti ) sano mitään tää, muttas kerrompas kuiteskin.
Lähdin kiertää läheistä niittyä kohti sekä sen halki. Sieltä lähi-metsäämme ja siellä olevaiselle yhdella mäkinyppylälle josa penskana kävimme mm. perheemme kera sienestämässä. Sittemmin mie yksinäin ain silloin tällöin ihan muutoin vain kun yksin jo metsissä kuljeksin ja halusin vaine samota saloilla.
Tuolta sitten läheiselle entiselle suoalueella josa lapsena katsoimme perhemme kera kuin Kurkiset soidintaan siellä tanssivat ja sittemmin siihen perustivat ihmiset turpehennostosuon. Tuon jälkeen kun turpeiden noston lopettivat, perustivat tuon kyläkunnan ihmiset sinne vesialueen nostain siihen vedet vesilintuja ja muita eläimiä varten.
Vesialueen ylitettyäin ylitin piskuisen kannakkeen ja laskeuduin lammen päälle josa mm. Venhoain taanoin pidin ja siellä sillä soutelin sit jälkehen lapsuutein. Rantauduttuain pinnalta lammen vastarannalla, käyskentelin sen lähimetsässä tuumaten et jatkanko iellehen viellä yhteen naapuriin siellä lähistöllä vahi käänänkö "kelkkain" jo mökkiämme kohti?
Päätös tuli kropastain: se ei enää jaksanut. Jalat kaput olivat, jano vaivasi jo kulkijaa tätä. Raskasta oli taivaltaa viimo metrit nuo, läheiselle tielle päästäksein. Pääsin kuitenkin, jaksoin raahautua metrit viimeiset. -kenkäset poies, sauvat "mäkehen" ja sit viel noin kilo ja metri teitä myöten mökkimme tienhaaraan.
   Tienhaarassa tuossa kimpsut kampsut poies kannostain. Istahdin toviksi, happee haukkasin ja eväät kaivelin esiin.
Ei, ei miusta ollut enää uraa urkenemaan mökkimme pihaan asti. En vaine jaksanut, en. Ei notskia vaik notskivarustuksen mukaani otinkin; "kylmiltään" vain eväät kitusiini ja se siitä sit.
Istuin, evästin, ja tuumasin et nyt riitti. Kaksi tuntia lumikenkäilemässä; noin 10cm painui jokahinen askel alle hankipinnan ja misä oli päivä päässyt paistamaan tosi lämmä, niin siellä sit -kenkäset nuo "haukkasivat" sitä loskaista, märkää ja painavaa lunta päällensä silleen et olipas he-le-katin painava nostella tassua alta hankipintain et astuisin iellehen!
   Termari kiini, loput eväät jemmaan - Sukumme Mummon tykö kylään.

   Siin koko reissuin tään päiväinen, muttas aloitetaampas nyt kuiteskin alusta kuvieni näiden kera:



   "Muutamat" tällaiset ja syvemmätkin ojaset ylittelin. Oli ihan kiva "harjoitella" kuin ojat laskeudutaan alas, kuin noustaan vastapuolelta ylös.
Alku metreillä tuntui aikas kysymysmerkeiltä moinen puuha. Josko lie ihan tasaisellakin eteneminen sillä tuli ihan eka askelilla jo mieleen et eikä! "Onko pakko jos ei taho?" "Pyörränkö ja en lähdekkään olleskana?"
No, olen kuiteskin sen verta ärräpää ja päättäväinen, et ko kerta olen lähtenyt, ni miehän sit kyllä menenkin: peruutus vaihtoehtoa ei ole olemassakaan! "Kassotahan nyt kuin täsä käy? Sittenhän tuon tietää ensikertaan et lähdenkö sit olleskana vahi en?"



    Jos ei tällaisessa Aurinko Armahan kilossa, kevättalven lumisella peittehellä, solojen metsissä, mieli lepää, niin misäs sitten? ( Merestä ei nyt jutella.... )
   Mieli sen verta "yläpilvissä" liiteli et pienen, vienon, toivehen Ukko-Ylimäisen luomassa luomakunnassa, ylöspäin lähetin: "Älkäätte NYT särkekö tätä miun kuplaani, tätä olo ja tilaani! Antakaa miun nauttia tästä, nyt, näin!"



    Ihmettelin monen, monen, nuoremman näreen ( männyn tosin ) kuvetta joissa oli tällättiis rikotut nirhaumat ja niistä enempi tahi vähempi valuvaa pihkaa? Vanhat vauriot jo nyt, muttas miksi tällaiset?
Metsäkoneiden ajourat, ajoväylät, tuolla näin ja eittämäti tuli mieleeni et ovat mettää tuota harventaissa ain niillä harvennuskourillansa ( mitä ne sit ovatkaan nimeltänsä? ) riipineet pintoja näiden puiden, rikkoen ne.
Siitä mieleeni, et hyvä kun metsää nuin hoitavat, muttas mitäs siitä sit on etua kun puiden kupeet rikotaan? Eikö ole
erinäisten tautien vaaraa puille nuille? Siihen pääsevät Ökkö ja Mönkiäiset paree. Tosin pihkahan hoitaa ja suojaa oman osansa, muttas eihän se kaikkea korjaa?



   Yllä ja alla kauneutta saastettomien metsien Suomemme maan.
"Harmajat aivosolut." ja "Ukko-parta.".






    Tuli hiki-niin, et täsä vaiheessa vähensin kampetta päältäin.
Poies fleece-puseroa, hattua nuppini ja yksi käsinekerta tassuiltain.
Ja sit taasen menkosi! "Eteenpäin!": sano Mummeli lumessa.



    "kevään viivakoodi."



   Osmankäämi.
   Voi, ettäs tuolla, sen vesistöaltaan, matallikoilla ja reunamilla, oli paljon Osmankäämejä. Pupuset olivat niitä nakerelleet sieltä.



   Kiepit.
   Kieppi on lumihankeen tehty kolo tahi onkalokin, johka linnut ( isommat ja jotkut pienemmätkin ) kaivautuvat pakkasta vastaan. Leudommalla ja lämpimällä kelillä ne eivät kaivaudu sillä silloin hankien alla on kylmempää kuin niiden päällä.
Kiepin ne kaivavat sen verta ison et sinne sisälle jää tuon linnun ja kiepin seinämien väliin ilmatilaa "patjaksi" siten et se ilma siellä liikkumattomana hankien alla, toimii lämmikkeenä niille.
Linnut voivat kaivaa onkaloita, tehdä tarpeensa onkalon päähän ja täten sit eivät petoeläimet löydäkkään niitä sieltä onkaloista noista kun ulosteen hajut peittoavat lintujen hajut.















   Oli myös tällaisia kieppejä joissa oli tuo itse kieppi ja sit näin liki olevaisessä tahi vähän matkan päässä olevassa kiepissä ulosteet.
Uloistista päätellen useimmissa oli ollehen Teeret asialla ja asukkaina.






   Tällaiset "selkoset", tällaiset maisemat on tuolla nykyisen vesialueen "rantamilla". Kitukasvuisia, piskuisia puita ja vesakkoa ( lähinnä pajukkoa ) pilvin pimein.



   "Harha-askeleet."
   Jänö-Jussikan harhautus askeleet. Jänö lähtenyt täsä takaisin jäljillensä.



   Näin paljon ovat aikoinaan nostaneet turvetta tältä alueelta, tältä suolta.
Tuossa näkyy "penkereen" tuon päällä suon alkuperäisen pinnan korkeus ja täsä alhaalla sit nykyisen veden pinnan paikka vesialueen tään...



... josta täten kapusin näin penkereelle tuolle, alkuperäiselle maankamaralle.



   Tuolta mie tulin. Ja astelin päällitse lammen tään.
   Tuolta vastarannalta kun läksimmä tälle ylitykselle, mietin parikin kertaa et lähdenkö ollenkaan tähän-kään jutskaan?
Uskonko et lammenpinta, tuo lumihanki ja sen alusjää, kantavat miut? Ei ollut kenkään miuta ennen ylittänyt tätä; ei näy jälkiä ihmisten, ei eläinten? "Kantaako se?"
   Askel, kaksi - "Käänynkö sittenkin takaisin?" Kolme, neljä - "Jospa sitenki takaisin...?"
"Entä jos täällä onkin joku lähde pohjassa jonka olemasa oloa en tiedäkkään?!" "Jos siellä on lähde josta ei ole menneinä aikoina puhuttu ja korviini kantautunut; sillä kohtaa ohutta jäätä.... "Kotka-Rankki ohutta yläpilveä" "? "Humpsahtaisin lävitse lumipinnan, alle jään!" "Kamerain kastuisi!"; miun eka huoli - eikä niinkään itsestäin ja miun hengestäin!
"Millä mie toppaisin alle jään menon? Näilläkö lumikenkäsauvoillain? Näillä riu´uilla!" "Hei - haloo!"
   Muttas niin sitä vain menin kaikesta huolimati koko "lakeuden" tuon ylitse. Askel kerrallansa, hitaasti, muttas varmasti. Olovinaan kuuntelin jokahisen askelluksen et mitä kuuluu alta -kenkästen? Kuuluuko risahdusta, rasahdusta - niin kuin se mitään sit olisi lopulta auttanut jos olisinkin jotahin sellaista kuullut sieltä!
   Suuntan pidin "kaiken keskitietä", elikkäs kun tiedän misä on laskuojat lammelle tälle, niin kassoin et polkuni tuo ylittäväinen, osuu mahdollisimma kauaksi kaikista niistä neljästä laskuojastansa. Ei virtaa liki, ei virtaa askelteni alla.



   "Omalla rannalla."
    Tänne mie tähtäsin, tänne mie tulin - ja pääsin.
Huokasin helpotuksesta ja tuumaustauon pidin: iellehen vahi kotia kohti?
Päätin et viel piskuinen lenkki ja sit kotio. Jalat ventti, Mummeli ventti - "Hyvä ihmisen on kotona olla."



   Jälkiä metsäneläinten.
   Pupu-Jussikat olivat enemistönä. Sitten Teeret kieppeineen ja muut vähäisempinä, muttas mielenkiintoisimpina.
Kertokaatte oi, Armaat Lukijain miun, kempö näissä on askeltanut, ken uraansa lumen sekahan urennut?
Voiko pulimmäisessä olla Kettu-Repolainen asialla? Tuo tassun jälki tosin aikas piskuinen Kettuselle olisi...ko?
Alla sit sanoisin äkkisiltään et Saukko, muttas tietooni ei ole tullut et Saukkoja tuolla olisi, jotenka olisiko sittenkin Piisami?






    "Viimeinen vilasu taakse" ja mökillemme Sukumme.

   Sukumme Mummon luona käytyäin, omaan kotiini päästyäin, alle kattosen Humisevanharjun, kiitin taasen jotahin olentoa, henkeä, tms. tuolla josahin: Olipas onni et läksin!
   Mitenkä sitä onkaan ihminen onnessansa kun saa itsestään irti moisen jutskan. Onnessansa ko kokea tuollaisenkin nyt sainen. Onnessain kun pääsin, pystyin ( niveliltäin ), ja viel Matti Kukkaroinen varaa antavi, et voin toteuttaa tuollaisen!
Mik´ hyvänolon "kehto", hyvän mielen tsemppaus, hyvän kunnonkin kohellus! Kaksi tunteroista umpihandessa lumisilla kenkkäisillä tassuttain! Laitappas siihen joku "vähä happisempi" hemmo, ni tekemäti jääpi!

   No, kotona nyt ja huushollin siivous edessä.... jahka urkenen... Työt ovat jo osaltain nimittäin alkaneet jällevän.