hän ei luvannut tulla. Ei sitten alkuunkaan. Ei koskaan. Mutta voitte kait kuitenkin kuvitella kuinka tuntuu pettymys suurelta kun ensin vuottaa ja sitten toista ei näy, ei kuulu. Vasite;ei kuulu. Ei kuulu ni mitään. Ja näin kun nykyaikaa eletään niin ei yhteen kokonaiseen päivään! Se on iäisyys nykyään - etenkin immeiselle tällaiselle joka on malttamaton - liian malttamaton!
Olikohan se joku Tanka-runo jossa luki osana: Tiedätkö kuinka viiltää vastaamaton rakkaus?" Nyt voisin itse esittää samanmoisen kysymyksen variaatiolla: "Tiedätkö kuinka viiltää toisen saapumattomuus?" Se on todellakin tuskallista! Voi ettäs tuntuu pahalta. Tuntuu kuin olisi petetty. Ei, ei toisen naisen kanssa vaan silleen että ensin olisi luvattu ja sitten ei lupausta pidetäkkään. Tunne on samanlainen nyt. Pettynyt, sureva. Hyvinkin murehtiva ja murheellinen.
Miksi? Miksi näin? Miksi hän ei edes laittanut viestiä pikaista että hengis ollaan? Tahi vaikka pientä hymiötä? Tai vain pienen pienen pisteen? Yksinäisen, pienen pisteen... jotain jolla tietäisin että - ajatuksissaan olen.

WP_20150825_19_08_20_Pro.jpg

   Ilta pimenee. Tavallaan olen iltaisin poltellut kynttilöitä. Vasiten häntä vuottaissain. Mutta tänään, tänään en ole sytyttänyt yhtäkään. En koko iltana. Liekkö aavistanut olen ettei hän kuitenkaan tänään tule luokseni miun vahi miksi lie en ole moiseen hommaan ryhtynyt ollenkaan? Täällä istua nakotan pimenevässä syysillassa. Vuotan häntä, vuotan koska Taivahat aukiavat ja säätiedotuksissa luvattu sade lankiaa Humisevanharjun tienoon ylle tuoden lohtua miulle - surevalle. Saisin itkeä edes ajatuksissain... tuskin kyyneltä vuodatan näkyvää. En edes periaatteessani anna periksi näkyville kyynelille asian tämän takia. En. Olisi edes joku joka itkisi kanssani, vuokseni miun, kun en itse tohdi...
   Turhaan vuotin. Turhaan ajattelin. Turhaan kaipasin....