Millä lie tää ihmiselo siunattu on?

   Täsä toissapäivänä ja eilennä sen verta paljon sain tuta ihmisten hyvyyttä, sanoja kauniita, rakkaita, että tuntuu et voikookaan elo olla näin ruusuissa tanssimista, höyhenten sisällä olemista ja eloa?
Mitenkä se tää ihmiselo koostuukaan tällaisista asioista? Miten voi olla MAHDOLLISTA että osaksein tällaista tulee?
   Oi - kiitoksen-kauniin loineh lausumahan mie Ystävillein, Hyville, Rakkahille, elämässäin täsä mukana vaeltamisesta, näistä kohallein kopsahtaneista ihanuuksista, eilennä "ääneen" nettisfäärien kautta.
- Jeeru ettäs tärkeitä HE KAIKKI miulle ovat!
Ja vasiten muoskain miun: "Mie tykkään teistä!"




2019.8.1.%20min%C3%A4%20sorvin%20%C3%A4%

   "Xxxxx sorvin äärellä. Suussa sulavaa suklaamoussekakkua.": kertoili Pomoin miun kun tällaisen kuvan nappasi miusta Töittein ääreltä ja nettisfääreihin kuvasen tään laitteli.
Mie siihen jotta: "Jäin tänään kiinni verekseltään."
   Ei sinällään hirmusen imartelevainen kuva kun nuo tään kakkusen päällisen "avaimet" eivät ihan oikeaoppiset ole... ovatpahan vaine koristeina tuossa pinnallansa kuiteskin...
   Muttas se ettäs Pomo kertoili nettisaitista josa on silloin tällöin näitä tekemieni kakkuin kuvasia... siellä kuuleman tykätäänkin niistä... ja maistajat, syöjät, kakkuin näiden jopa hyväksi mainitsevat niitä... Sepä olikin jännä nähdä ja ihan itse lukaista niitä sanoja moisia kunne itsekkin poikkesin kyseisellä kohdalla, tiedon tällaisen ensin saatuain: siis joku kehuu kättein jälkeä? Olen siis onnannut? Vau! "Mie, tällainen Poro-Peukaloinen - mie jotahin siis osaan, niinkö?"
   Voikoo ihmisen taimi parempaa "kehua" itselleen saada? Voikookaan ihmis-polo parempaa itsetunnon kohotusta saada? Ja kiitosta tekemästään, täsä tapauksessa Työstään?
Mitenkä sitä tällaiset tiedot, tällaiset sanaset, saavat uskon itseensä ja itsensä kykyihin kasvamaan. Luottamaan että mie taijan, mie osaan - osaanhan? Miusta on viellä johkin - eikö vaine? Tästä voisi viel joskus jotahin tullahin - voisihan?


   Reissaaja-muoskain miun tykönäin käväisi ja siin samalla sitten 24/7-muoskain mukaansa kappasi kulkemahan "Maailman Ääriin". Äärin Maan josta sitten sain kuulla ehtoon hämyisen hämärän tullen siksoin miun kautta jotta:
"Hyvä päivä. Muillekkin kuin minulle. Pyörimme kylämme pinnassa lasten serkun + suvun pienten kanssa ja mukana menossa oli myös suvun erityinen nuori neiti. Ja koiramme. Jälkimmäiset kuvassa ( valokuvaa sen "sattuneesta syystä" voi tähän tekstin tään mukaan nyt liittää... sori ), joka kuvastaa näiden kahden kohtaamisia. Koiramme menee useimmiten heti ensin neitokaisen luokse, kiehnäystä ja pussailua puolin ja toisin, neiti silittää ja koira laittautuu kylkeen pitkälleen tai syliin istumaan. Monta kertaa tämän iltapäivän aikana neiti katsoi, suoraan minuun ja hymyili koiraa paijatessaan, kuin sanoakseen, että on hyvä. Ravintolan rannassa neiti sai käteensä jäätelön, huomasi koiramme aidan takana ja sekunnin sadasosassa viskasi jäätelönsä koiralle. Kun viimein lähdettiin omille teillemme, neiti Erityinen-neiti istui auton vänkärin penkille, katsoi hymyillen minuun ja VILKUTTI. Älkääkä korjatko, neidin tuntevat ihmiset: haluan uskoa, että vilkutus oli juuri minulle, ei vieressä jököttävälle koiruudelle." ( tekstiään tätä muokkasin sen verta että puotin niin paikkojen kuin myöskin koiruuden tään nimet poies tästä. )
   Muttas se onni, se ilo, se lohtukin jopa, ettäs on olemasa tämän muoskain miun 24/7 elämässä muitahin ihmisiä, muitahin LÄHEISIÄ ihmisiä, kuin vaine mie joka hänet joukkoonsa hyväksyy ja ottavi! Wau! Ja ettäs heillä sitten menee näin hyvin yhdessä ollessa!
   Tiedossain tosin oli jo entuudesta että mm. tämän koiran ( ja yleensä eläinten ) kera muoskain tämä hyvin pärjää. Aina on pärjännyt. ( Käynyt mm. "koko pienen ikänsä" ratsastamassa ain josain ratsastustallilla, ja siin sivussa monesti ns. hoitanut näissä paikoissa myöskin muitahin eläimiä. )  Vahi onkoo täsä kyse ettäs eläimet noin yleensäkin pärjäävät hyvin tällaisten hivenen erilaisten, erityisten kuten siksoin sanoo, ihmisten kera? Mee ja tiijä kummin se on muttas hyvältä vaine tuntuvi näin äitinä ollessa tällaisina hetkinä, tälläiset hetket. Todella hyvältä.

   Reissaaja-muoskain tämä lähti käyntinsä jälkeen poies. Saattelin hänet junalle lähteväiselle ja siel juna-aseman lähtölaiturilla, juurikin ennen eroamme, saneli hän miulle ettäs on se vaine hyvä ettäs olen olemasa ja hänen
äitinsä. "Kiitos, että olet äitini."
Miten voikaan tuntua hyvältä tällaiset sanat omalta muoskalta kuultuna? Vasiten kun se ei ns. arkipäivää tuuppaa olemaan - moiset sanaset. Hän totesikin ettei ole varmaan koskaan sanonut ja kiittänyt...
Mie taasen tuumailin hälle että kiitos, kiitos, ihana kuulla ja tietää etten ole ihan kaikkea väärin tehnä...
Siinä me sitten halailtiin ja syleiltiin toisiamme. Itkettiin, vollotettiin tunnepuuskassamme kumpainenkin. Ihanata.
   Mikä onni, mikä riemu. Ja ennen kaikkea se kun näin kiitosta saapi, omalta muoskaltaan. Mitenkä se lämmittää mieltä. Miten ihanalta se tuntuu. "En olekkaan epäonnistunut?"
   Kun ajattelen itse näin täsä iässä, tällä kasvatuksella, tällä taustalla johka on oppinut, johka on kasvanut, niin yleensähän se on "vain" ne hautajaiset ( ihmisen itsensä kuoltua ) kun kuulee ( eihän kuollut itse kuule saattajiensa sanoja! ) jonkun kehuvan jota-kuta ja sitä kuin hän oli hyvä siinä ja siinä, tahi tässä tai tässä?
Miksi me ihmiset ( mie mukaan lukien ) emme opi ettäs toista ja vasiten toisia, pitää kiittää, kehua, kannustaa, yms. silloin kun hän viellä on päällä tään maan? Kun olemasa oleva ihminen tallustaa viel omin jaloin, kulkee samaan ( tahi eri- ) suuntaan kuin me itsekkin. Eiköö tuo olisi paree silloin jo loinah lausumahan näitä sanasia kauniita toisillemme?
Mie olen yrittänyt nyttemmin ( tosin näin vasta myöhemmällä iällä ) opetella moista taitoa, ja toteuttaa sitä aina kun vaine muistan ja tilaisuutta moisella hetkelle eteeni tulevi...

   Olimma.
   "Kaiken se kestää, kaiken se kärsii..."
   Miulla oli tieto ja tarkoitus lähtiä poies tiettyyn aikaan ja tietyssä tilanteessa sit kysäisin et lähdenkö nyt? Mitenkä ihanaiselta tuntuikaan kun toinen laittoi kätensä kupeelleni ja sanoi: "Älä vielä lähde, jää. Ehdit myöhemminkin..."
Tahi - miten ihanalta tuntuvi kun toinen kupeellensa käänähti ja syliinsä koppasi. Antoi pusun poskelle.
   Mitenkä voikaa RAAVAS mies olla hellä kun tahtovi. Mitenkä se tuntuukaan hyvältä, mukavalta, ihanalta. 
Mitä on olla sen ( tään ) verran tärkiä toiselle. Mitä on kun kun tuntee että on toiselle hyväksytty ihminen, on ihminen joka on jotenkin tärkiä toiselle.
   Ja mitä onkaan sitten vastaavasti tilanne kun ei olekkaan elämässään ( esim. nyt, täsä, näin ) sellaista ( tällaistä ) toista ihmistä joka olisi siulle ( miulle ) niin tärkiä ihminen ettäs kaiken tällaisen tahtovi kokia? Mitä olisi olo ja elämä jos miullahin ei olisi tätä toista olemasa, jos hän ei tallustaisikaan päällä tään maan ja näin elämääni kuuluisi?
Olisin varmaankin ypö-yksin. Olisin tyhyjyyttä koliseva yksilö, kuin tyhyjä peltiynnyri... syvänalassain ei olisi mitään, ei tunnetta, ei kaipuuta, ei sitä pientä hippusta joka haluaisi hyväksytyksi tulla sellaisena kuin nyt olen. Olisin....niin mitä olisinkaan... Olisin pelkkä haamu vain jok´ haahuilisi sinne ja tänne irtaallaan ollen, etsiskellen kiinnekohtaa jostakin jota ei tiedä edes olevankaan olemasa.

   Ja viimoisena "niittinä" tänä pänä kunne Töillein läksin:
   Pomo saneli aamusella, kunne työpaikkaa aukaistiin, ja mie siin tekemiäin kakkusiain asiakkaille esille myyntiin laittelin, ettäs juurikin siitä kakkusesta jota silloin juuri olin esille laittamassa, olivat jotkut asiakkaat jo eilen päässeet maistelemaan palasta ja olivat kiitelleet sen hyvyyttä sekä maistuvuutta!
Wau! Kiitos - taasen... ja nytten sit jopa kakkusesta jota en ollut koskaan ennen eläissäin tehnä! Se kun oli nytten sellainen "koe-leivonta", se kakkunen. Haluasin yrittää, kokeille, haastaa itseni johkin uuteen ja tuntemattomaan ( Kiitos pomolle että tällaiset kokeilut suvaitsee! ), sillä se niin herkulliselta vaikutti... "Joskoo onnaisin, joskoo maistuisi...?"


  

   "Kel onni on, se onnen kätkeköön.": sanelee vanha sananlasku. Miksi?
   Onhan se aivan älytöntä ettäs vaikkas mie, en saisikaan kertoa kenellekään tällaisista kohdallein osuneista onnen pienistä pipanoista, vaan kaikki nää miunkin pitäisi pitää sisuksissain!? Pitäisi pitää suuni supussa?
Sen sijaan ( etenkin näin suomalaiseen kansalliseen tapaan ) ain pitäisi valitella kehenoa onneain. Sitä kuin asiat kurjasti ovat ja menevät? Ettei vaine jollahin olisi viel pahemmin asiat kuin mitä MIULLA on? Ei varmaankaan; miulla nää asiat ovat viel pahemmin - ovathan...