Olipa kerran äiti ( olisi se voinut olla ihan hyvin isäkin, muttas nyt se on äiti ja illä sipuli! ) jolla oli kolme tytärtä ( olisivat he voineet olla yhtälailla poikiakin, tahi tyttäriä ja poikia, muttas nyt ne ovat yksin tyttäriä, ja sillä tsipuli! ).
Tyttäret olivat nimeltänsä Kerttu, Martta ja... ja... ja Esteri. Jep; Kerttu, Martta ja Esteri.
   Äiti kasvatti tyttäriään koissan ja sitten aina asiain tullessa etehen kutsui heitä nimeltänsä. "Kerttu, nyt sitä-ja-sitä." "Esteri, tuoppas sieltä sitä-ja-sitä." "Martta, laitappas...." Jne.
Kun ns. tinka-paikka tuli, niin nimet nuo sekaisin sulassa sovussa menivät äitin suussa. Ei mielessään, sillä tottahan toki hän tyttärensä tunsi, tiesi, ja nimensä jokahisen "kategoroida" osasi - tottahan toki. Muttas, ettäs ne siin arkisen aherruksen keskellä aina olisivat osuneet kyseisen henkilön kohille, niin se oli sitten toinen jutska, suusta sanovaisesta ulos tuottaissa?
Milloin misäkin järjestyksessä nimet ulos tulivat: "Kerttu..." vaikka kyse olisi ollutkin vaikkas Esteristä. No, muttas eipä hätiä mitiä; kun se ei osunut kohille ensimmäisellä, niin sitten sieltä suusta pääsi ettäs "Martta"... Ja kun sekään ei osunut nyt kiireessä kohilleen, niin viimeinen mahdollisuushan oli sitten se Esteri! "Esteri, tuoppas nyt sitä..."
Ja kun arki askareita tehtihin, tyttärien näiden "helmoissa pyöriessä", niin ainahan sitä sanottavaa oli. Tuli automaattisesti aina aloitettua koko tuo litania alusta: "Kerttu, Martta, Esteri.... sitä-tätä-tuota." Ja ainahan se sitten "kohille" sattui kun kaikkien nimet nuo olevaiset oli lopulta luetellut yhtä kyytiä, perätysten! Eikös vaine....?

   Itse huomasin tään tällaisen "käytännön" aikoinaan oman äitini kohdilta. Äiti ja kolme tytärtä.
   Kun hän sanaisen sepponsa aukaisi kutsuakseen jota-kuta meistä kolmesta, niin silloinpa sieltä tuli meitin kaikkien nimet perätysten, vaikka hän vaine jota-kuta meistä kolmesta yksin tarkoittanut olisikin. Se vain tuli ns. automatiolla perätysten kaikkien meitin nimet lueteltuna; kyl niistä jonkun nimi siinä "kohilleen" osuu ja asia tulee täten toimitettua kuten pitääkin.

   Sainen itse sitten aikanansa kolme tytärtä - miekin.
   Samainen "tahti" jatkui aikanansa miullahin. Kun asiaa oli yhdelle heistä, niin ei sitä aina kerennyt funtsimaan ketä tismalleen tarkoitin. Sitä vaine luettelin kaikkien nimet nuo olevaiset perätysten tyttärieni; kyl se joku niistä sitten "osuu kohilleen" ja asia olevainen toimitettua tätten.
   Se vaine hassu juttu, ettäs kun äitini tykönämme oli/on ja touhusi/touhuaa kanssamme, niin silloin sitten äitilläin on tapana alkaa sanoa samanlaisissa tilanteissa nimiä perätysten taasen. Ja eikää sitten miun muoskain nimillä vaan hänen omiensa, miun sisarussarjan nimillä. Hänen olemasa olevaisten tyttäriensä nimillä, silloisten kun hän meitä ominaan kasvatteli kotonamme.
   Eikähän siin "viel kaikki" vaan sitten kun oikein "hyvin" sattuu niin sit siin tulevat aina lueteltuina "hyvässä lykyssä" hänen omansa, kaik me kolme, ja sit peräänsä viellä miun kaik kolme! "Kyllä se sit JOKU niistä kohilleen osuu....? "

   Itselläin on onni "omistaa" tyttärein KOLME tytärtä.
   Ja hokassut olen, ettäs samainen "peli" jatkuu täsä sukupolvelta toiselle!
   Niin hän itsensä mukeloihin kera luettelee "hyvässä lykyssä" koko litanian alusta loppuun ja lopusta alkuun, kun vaine jota-kuta heistä tarkoittavi, kuin myöskin mie heitä puhuttaissain.
Sekä mie sitten luetellen silloin-tällöin siihen värssysen tuon alkuun ensin kaik´ omain tyttäret kolme tsipaletta - jatkain kaikilla nuiden tyttärein tyttärien nimillä!
   Mikä nyt sitten on tullut täsä aikain saatossa esille mukeloihin nuiden kasvaessa, jo teineiksi tullessansa, niin mie olen näköjään ottanut tavaksein kutsua heitä ihan henkilökohtaisesti tyttärieni nimillä olevaisilla siten, ettäs heistä vanhimmaista kutsun omain vanhimmaisen nimellä, keskimmäistä keskimmäiseni ja nuorimmaista nuorimmaiseni nimellä!
Arvatkaas kuin pattiin ottaa moinen juttu!
Karsia tietty voinen tätä tällaista tapaani, muttas kuin mie sitä sit karsimaan alan kun se automatiota on? Ensin loineh lausumahan ja sitten minuuttien muutamien päästä vasta hokasen, ettäs eikä! Se tulee täytenä automationa! Joskus tyttäret nämä hoksaavat erheeni tämän itsekkin ja sanovat siitä miulle, muttas aikas usein se näyttää heilläkin "ohitse menevän" - ja asiat silti oikein hoidettua... väärillä nimillä tosin toimittain....

   ( Kyse ei ole epähuomiosta. Kyse ei ole huolimattomuudesta. Kyse ei ole tietämättömyydestä, eikä mistään toisen persoonan, olemasaolon, tahi yleensäkään ihmisyyden, henkilön, väheksymisestä, kieltämisestä, huomioon ottamuudesta, tms., ei, vaan se on sellainen "sisäsyntyinen", biologian, perimän, arkisen kiireen tuottama, automation aikaan saama juttu. Tietää, tiedostaa, eri ihmisten, persoonien, lasten, nuorten, aikuisten, olemasa olon ja heidän oman nimen, persoonan, olemassa olon, sankkevan varmasti, muttas minkäs teet - kieli ja mieli eivät aina kerkii yksissä tuumin toimimaan! )