On se kumma kuin sitä välleen kaipaa toista. Etenkin kun tulee illan-ehtoo niin kaipuu itää pintaan. Tällä hetkellä eniten "harmittaa" se että ei ole toista joka istuisi tuolla tuvan sohvalla tölläämässä telkkaria, makoilis sohvalla. Kuvitella sitäkin voi siis kaivata; että toinen olisi makaamassa mitään tekemättä! Ja niin kuin miusta se tuntui sillon pahalta kun hän vielä eli ja löhöili siellä! Ja sitäkin kaipaan et hän ei ole siellä tuumaamassa että lopeta jo tuo ainanen touhuuminen, tuu jo istuu. Tai: "Tuu viekkuun, tuu kainaloon."

Samaten kun päivällä kävin kävelemässä tuota tuttua reittiä jonka hän miulle joskus näytti, ja jota sitten kaksin monet kerran tallusteltiin, niin kuin tuli kaipuu toiseen lintuin liverressä kevättä rinnoissaan. Voi kuin palasi mielen sopukoihin ja ajatuksiin ne monet kerrat kun kaksin käveltiin kyläämme ja maaseutua ympäri. Ja se kevään kokeminen kaksin. Kuin luonto herää pikku hiljaa kun ilmat alkaa lämpiimään, linnut livertää, lumet sulaa ja maa paljastuu talven jäliltä lumen alta? Kaikki tää on nyt miulla yksin vastassa, yksin koettavana. Ei ole toista jakamassa näitä tunteita ja tuntemuksia.

9.4.2012.%20Kumpulassa%20saunomassa.%20%

Eikä ole toista joka avittas kaikissa, pienemmissäkin, hommissa täällä kotonamme. Ei tuvan lämmittäjää, ei polttopuiden tekijää, ei halon sahaajaa, ei lumitöiden tekijää, auton korjaajaa, eikä.... Eikä esim. viime öisen "vedenpaisumuksen" tutkijaa ja ehkäisijää, ei tämän päiväistä lattijalämmittimen termostaatin korjaajaa, ei kahvin keittäjää tai sen kupposen miulle tarjojaa.

Ei vain ole toista enää.

Kaikesta huolimati sitten löytyy ittesästä toinenkin puoli. Puoli joka olis jo valmis ottamaan uuden kumppanin rinnalleen. Vaine sen löytäs ensin jostain...