Päivä 1. elikkäs ensimmäinen.

   "Kommentoitavaa?"
   "No, tällaista"; "Varautunut olin lähtöön rintamalta tuolta, sillä ainahan lähtö tulee, muttas ettäs milloin se sit tulee - sitä ei tiedä konsa kukaan - vahi tietääkö?"
   Itsellein se tuli ylläri-pyllärinä. Ilmoituksen vaine kuulin, ettäs kohta tulee uusi henkilö poteroon tähän, niin että matkaan jo tästä poterosta vois laittautua. Muuten ampu tulee sit seuraavaksi - armoa tunne se ei, kehkä se sit osuukaan.
Ja niin kuin mie olin varautunut mirs-marssimahan seurassa muiden nuiden. Suunnan olin jo suunnitellut; sen mihkä suuntaan alan marssimaan, ja sen et mihkä aikaan lähtö laukaus sit ilmoille "iloksein" kajahtaa.
Luulin, ettäs kotvanenhan siinä viellä menee... Aika antaa armon käydä käypäläiselle tälle ja onni soisi ottajaansa Onnen-Onkijaista.
Mutta kun ei, ni, ei sitten.
Käsky kun kerran käy ylempien herrain, niin rivisotilashan vaine pokkuroi. Paukauttaa kantapäänsä vastatusten, niijaa ja kumartaa. Seisoo ojennuksessa kuin paraskin tinasotilas ja on vaine valmis lähtemähän "soitellen sotahan".
   Osastomme ylin vääpeli on päivätty täl´ haavaa poies palvelusta tästä joten nyt sitten koko tämä olemasa olevainen joukko-osasto seilaa tuuliajolla kuin kaarnalaiva piskuinen ulapalla suurella, syssyisen myrskyn kourissa. Ei tieto mitään et mistä ja mihkä suuntaan? Ei neuvoa antavaista, ettäs milloin päättyy seilaus tämä, milloin kotisatamaan päästään rantautumaan, tahi konsa kotikonnuille takaisin marssitaan vaellukselta tältä?

20210203_114826.jpg

   ( Marssilta päiväin tään, yssi kuvanen.... )
   Ps. Otimma yhteyttä lennonjohto torniin, muttas sieltä oli varmaankin piuhat näin Pakkas-Ukon paukkuissa mennä poikki jotenka vastausta minkähänlaista en saanut....


   Päivä 2.

   Länsirintamalla ei mitään uutta.
Asemasota käynissä...
   Vihollinen jotakin tuntuvi kailottavan tuolla josain sfäärien takana olemattomissa, muttas kun enhän mie sitä huomaa, en kuule...


   Päivä 3.

   Täällä poteron pohjalla päivystäissä, puhdetöitä tehdessä, tulee mietittyä mm. sitä, ettäs miten mie sitä edellistä poteroa perustin. Miten kaivoin kuoppasta sitä, varustin seinät kantaviksi, pohjat käveltäviksi - miksi?
Mitkä oli perusteet ja tarpeet sille kun tieto on aina kuitenkin, nottas se lähtö on lähellä - aina. Ei näihin kotia perusteta, ei pysyväksi asunnoksi, olo ja tilaksi, laitella?
Ja siltikin mikä onkaan kaipuu suunnaton sinne edelliseen poteroon!
Sitä vaine tuntevi olevansa käymäläisenä täsä nykyisessään; on aivan kuin koti olisi jo siinä lyhykäsiessä ajassa edelliseen tullut. Onko tää mahdollista?
Linja kuitenkin kulkee eteenpäin - paluuta entiseen ei ole. Toivottavasti ainakin. Omat on pyrittävä pitää kasassa ja omistuksessa; "Oma kolo kullan kallis."
   Kantautunut on tietoa jälkeen jääneistä. Tiedotettu on et siellä on sota jo eka päivinä korjanut omaansa haavoittain osaanottajia tämän mellestyksen. Paarein on kannettu haavoittuneita sairastupaan hoitoa saamaan. Tankattu on veristä doopinkia, kursittu kasaan ompelein. Lääkitty ja hoivattu. Siellä sisaret-hennot-valkiat täysin tuta saavat mitä onkaan kun haavoittuneita rintamilta tuodaan eturintaman taakse kursittavaksi kokoon.


   Päivä 4.
 
   Tänä pänä oli kosketus kotirintamaan, muttas sieltä ei kuiteskana kuulunut mitään. Aivan oli vaiti linjat nuo välittäväiset.
Olisi ollut kiva kuulla kuulumisia sieltä päin pitkästä aikaa... Kuulla kuin omaiset nuo jäljelle jäänehet voivat?


   Päivä 5.

   Tiesin marssille tälle lähteissäin, ettäs piiiiit-kä on tuskien taival tää, piiiii-kä tämä tuleman on, muttas siltikin mietittyä tulee MIKSI tälle lähdin, ja miten PITKÄ tämä voikaan olla, kuis piiiit-kä tästä tuleekaan? Kuin pitkään kestän, kuin pitkään... Niinpä - kuis pitkään kasson tätä?
   Ylen äijy pitkä on jo tähänkin asti ollunna; eikää nyt mennä vasta kuin viidettä päivää! Silti tuntuvi, ettäs iäisyys kokonainen täsä on jo saanut kärsiä "vilua ja nälkää"! Ihan yhden kokonaisen "ihmis iän"!
   On kuin saarto tämä olisi loputon. Ei evästä mistään suunnasta rintamalle tälle saada voi. Ei huoltojoukot toimi - ei radioyhteydet pelaa. On kuin itse issellensä poteroa kaivaisi loputonta...


   Päivä 6.

   Kohta jo viikko tätä asemasotaa poterossa tässä. Eikä edelleenkään länsirintamalla mitään uutta! Ei viestiä sinne, ei tänne, eikää tuonne. Ei ni mitään.
   Voineh loineh lausumahan erään lasten piiretyn filmin mukaan: "Sotatappioita yksi ainut tuntosarvi...", muuntain sen muotoon: "Sotatappioita yksi KOKONAINEN sydän."
Josko ei liene sen kummemmin kotirintamalla tunnu misään, josko lie ei hetkauta suuntaan tahi toiseen menetykset nämä rintamalinjan tämän, niin sitäkin suuremmin, osuvammin, sattuvammin, se kyl kirpasee täällä poterossa vuottaissa!
Tosiaankin tuntuvi, ettäs ainaskin se "yssi ainua tuntosarvi", tahi ennemminkin syvän sykkiväinen, särkynyt on - tällä marssilla suurella.

   Kotirintamalta uutta; lisää roudattu on rintamalinjalta haavoittuneita sinne. Ei verta valuvaista, ei "kättä-jalkaa poikki" muttas kuiteskin...
Mietin: "Toivottavasti he pian hyvin voivat ja toipuvat nopsaan." "Kohtalotoverit nuo."

   "Osasto seis!" Marsalkka ja ylipäälikkö antoi komennon, päiväkäskyn: "Sotilaat kotia - kaik´ ohi on."
Osastomme ylin vääpeli kotiutettu jo on, ja sotilaat, miekin, kotia pääsevät nytten.

   Nyt kotona: "Olihan reissu, mutta tulipahan tehtyä." "Ei herkkua, mutta minkäs teet; ei meiltä tosiaankaan kysytä." "Lähdettävä on kun käsky käy - halajat tahi et."
   Onni kuiteskin et nyt tosiaankin kotona jo ollahan. Päästihin mirs-marssimahan kotikonnuillemme. Löytyi kotisatama maailman suurien allokoiden reunamilta. On paikka johka kiinittyä, laskea ankkuri irti kettinkeineen ja pohjahan kalauttaa - ankkuroitua. Rauha. Rauha ja turva.


   Päivä 7.

   Niin, "...vain seitsemän päivää viikkoon, kuuluu, tiesinhän sen...": kuten Souvarit laulavat, muttas siltikin se tuo aika sankkevan piiit-kä on kun erossa toisesta on, tietämäti konsa seuraavan kerran tavataan.
Ja näin mie sen nytten täsä kuvailin sieluin simmuin nuin raadollisesti - osaksi "sota-termein". Tiedä en mitä tahi mitkä, ovat oikea-oppiset termit, sanastot, tahi muut sellaiset, muttas nämä nyt miun mieleheni tulla tupsahtivat kun skriivasin ja ajatteli, kuvailin, ajatuksiain näitä.
Kaikella kunnioituksella maatamme puolusteneita esivanhempiamme kohtaan ( ja mm. omani suvun henkilöille jotka siellä aikanaan olivat maatamme puolustamassa ).